Juhlat jäivät tänä keväänä vähille. Hieman on virtuaalista ollut tämä ilon pitäminen ja näin on myös surunkin kanssa. Ihmisiä on menehtynyt muuhunkin kuin koronaan ja itse asiassa huomattavasti enemmän. Hautajaiset ovat olleet pieniä tilaisuuksia ja läheistä ihmistä on päästy saattamaan viimeiselle matkalle vain pienen pienessä piirissä. Hiljan kirjoitin ystävästäni, kanttori Martti Kilpeläisestä, jonka siunaustilaisuudessa olivat vain ihan läheisimmät ja määrä jäi kuulemma alle kahteenkymmeneen. Mikäli olisi eletty normaalia aikaa ja jos Masan läheiset olisivat pitäneet avoimen siunaustilaisuuden, olisi kirkkomme ollut ihan täynnä.

Kymmenet tuhannet nuoret valmistuivat ammattiin tai selvittivät lukion karikot. Varmasti hekin juhlivat jossain määrin, mutta ihan perhepiirissähän nämäkin jutut tapahtuivat ja yksi elämän varhaisen aikuisiän suurimmista tapahtumista jäi koronan varjoon. Itse sijoittumista opiskelu- ja työmaailmaan ei pienten juhlien viettäminen tietenkään haittaa, mutta ne muistot ja se suuri euforia juhlien ympärillä jäi nyt toteutumatta. Monet tuoreet ylioppilaat ja muut koulunsa päättäneet saattavat pitää ja pitävätkin juhlansa myöhemmin kesällä ja jopa alkusyksystä, mutta se ei ole sama asia. Kyllähän se oli ja on tärkeä juhla. Tiedän sen siitä, että muistan edelleen hyvin vahvasti omat yo-juhlani kirkkaasti ja siitä on 43 vuotta.

Koulumme lukuvuosi päättyi todistusten jakoon ja hyvästien jättämiseen. On hyvinkin mahdollista, että en enää näe noita oppilaitani koskaan, sillä asun kaukana heistä, joskin ainahan sitä saattaa törmätä koululaisiin vaikkapa  kauppareissuilla. Työkavereiden suhteen on ihan sama asia. Yksi koko kaksivuotisen pikkukoulurupeamani työtovereista muuttaa kokonaan pois paikkakunnaltamme ja yksi taas asuukin pysyvästi eri paikkakunnalla ja menee sinne töihin. Samoin laaja-alainen erityisope lähtee duunaamaan pääkaupunkiseudulle ja niinpä meillä tapaamiset taisivat loppua tuohon lauantain lyhyeen kahvitilaisuuteen. Kaksi opettajaa ja yksi ohjaaja jäävät sine ja jos en mene mihinkään määräaikaiseen hommaan ensi syksynä johonkin muuhun kouluun, niin saatanpa käydä siellä sijaisena. Vielä on muistettava, että täysi mahdottomuus ei ole sekään, että olisin töissä tuossa koulussa - nämä jutut menevät niin kummallisesti ja sitten vaan yhtäkkiä huomaa, että taas sitä touhutaan koulumaailmassa.

Kaksi vuotta sitten päätin pitkän urani tässä kirkonkylän koulussa, joka on hieman reilun kilometrin päässä meiltä. Se, että työpaikka jäi, ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pudonnut porukasta. Olin niin kauan talossa, että ehdin ystävystyä porukoiden kanssa ja siksi olen ollut mukana monessa heidän jutuissaan eläköitymiseni jälkeenkin. Yksi sellainen perinne on, että menemme päättäjäispäivänä yhden kaverin mökille miesporukalla saunomaan, syömään ja höpisemään. Näin tapahtui jälleen kerran. Oli upea ilma - ihan toista kuin viime vuonna, jolloin oli sairaan kylmä ja pysyimme kuta kuinkin tiukasti sisätiloissa koko illan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja oli niin lämmin, että saatoimme istua koko illan terassilla ja vasta kiukkuisiksi intoutuneet hyttyset häätivät meidät pois. Oli mahtavaa ajaa kirkkaassa kesäyössä kotiin täysin hiljaisia teitä ja samalla kuunnella Spotifyn suosikkilistaa.

ij%C3%A4t.jpg 

(alkuperäinen kuva on toki selkeä ja kirkas, mutta blurrasin vähän, etteivät satunnaiset lukijat ihan vallan häikäisty mieskomeudesta)