Minä alan olla hieman vanha ukkeli, eläkkeellä jo ja vaikka olenkin kohtuullisessa fyysisessä kunnossa, niin onhan noita vaivoja ja kitinöitä suuntaan jos toiseen. Tämän koronan aikana olen toisenkin kerran miettinyt, mitä tässä nyt on jäänyt tekemättä ja mitä pitäisi ihan ehdottomasti tehdä sit ku korona-aika on ohi.

Lapsuudessani tai oikeastaan orastavan nuoruuden tehdessä tuloaan reippaan kymmenvuotiaan korpikyläpojan eloon, olin kova haaveilemaan siitä, mitä teen sit ku olen aikuinen. Kaikki haaveet liittyivät ihan tavallisiin asioihin eli työhön ja vapaa-aikaan.

Minä, kuten niin monet muutkin poikaset elin niin, että sit ku olen aikuinen, niin haluan linja-autokuskin, poliisin, opettajan, kanttorin ja varmaan jonkin muunkin duunin tekijäksi eli en ainakaan muista olleeni mitenkään utopistinen haavemaailmassani. Lukioon mennessäni ajatukset pyörivät myös lääkärin tai apteekkialan ammatti-ihmisen hommissa. Näihin ei olisi kuitenkaan kapasiteetti riittänyt eli hyvä vaan, kun en edes lopulta kuvitellut edes hakevani moisiin hommiin. Olin minä lukiossa hyvä kemiassa ja etenkin biologiassa, mutta ihan sikasurkea matemaattisissa jutuissa eli eiväthän nuo kuvitelmat olleet realistisia. 

Sellainen muistikuva lapsuudesta minulla on hyvin vahvana, että sit ku olisin aikuinen, minun on päästävä Eiffelin torniin ja Lontoon kaksikerroksiseen bussiin. Nykypäivän maailmassa (ilman koronaa) kyseiset haaveet ovat aika pieniä ja helposti toteutettavissa noin keskimäärin, mutta yksinhuoltajaäidin lapselle 60-luvun lopun ja 70-luvun alkupuolella kuulostivat kyllä aika hurjilta. Muistan kyllä, kun minulle naurettiin, kun kerroin näistä haaveista. Ovathan ne toteutuneet ~ Eiffel itse asiassa kaksi tai jopa kolmekin kertaa.

Tässä iässä alan ymmärtää, että tuo sit ku on aika vaarallista. Vuodet kuluvat tässä kohtaa elämää aika vauhdilla ja jos aikoo tehdä vähänkin enemmän suuria suunnitelmia vaativia juttuja, ne on syytä laittaa käyntiin tässä kohtaa eikä enää odotella, että sit ku ehdin tai sit ku on sopiva hetki. Oikeastaan kaikki, mitä tuossa aiemmin elettyjen vuosikymmenieni aikana olen kuvitellut ovat toteutuneet ja jäljelle on jäänyt vain vähän sellaista, mikä olisi mahdollisesti jäänyt risomaan. Sellaisia asioita on kaksi ~ sukeltaminen ja lentäminen. Olisin halunnut oppia puljaamaan happipullojen kanssa ja näkemään vedenalaista maailmaa ja yhtä lailla pienkoneella maailman katsominen yläilmoista olisi viekoitellut, mutta joskus pari-kolmekymmentä vuotta sitten puhumattakaan aiemmista vuosista, koko homma kariutui siihen, että ne touhut olivat liian kalliita. Sukeltaminen olisi ehkä onnistunutkin joskus 15 vuotta sitten, mutta verenpainetautini takia katsoin viisaammaksi välttää noita kovia paineiden vaihteluita, joten se juttu sai jäädä. No, eihän sitä kaikkea koskaan pysty saamaan.

Sit ku osaston haaveita on edelleen tekemättä. Olemme rouvan kanssa puhuneet vuosikaudet siitä, että edes kerran elämässä kävisimme Atlantin takana, tarkkaan ottaen New Yorkissa. Aina tuo reissu on jäänyt vähintäänkin kevyen jutustelun tasolle ja tällä hetkellä on sellainen tunne, että taitaa jäädäkin. Nykyään (ilman koronaa) New Yorkiin lentää kätevästi ja nopeasti ja jopa kohtuullisen edullisestikin, mutta tässä tulevat taas ne terveydellisest seikat vastaan. Monen tunnin pituinen lentomatka ei välttämättä enää ole tässä iässä ja näillä vaivoilla varustetulle hyväksi.  

Tällä elämänkokemuksella ja ajoittain, joskin harvakseltaan, päästäni  putkahtavalla viisaudella sanoisin, että älä odota liian kauan, että sit ku asiat on niin ja näin, toteuta ne. Jos millään mahdollista, tee nyt, ettet sitten kadu ~ sit ku olet vanha ja vaivainen, etkä enää kykene. 

Alussa pohdin, mitä teen sit ku korona-aika mahdollisesti on ohi. Nyt on pakko sanoa, että en tiedä. Jotenkin tämä elo on sellaista, että enpä enää tartu ollenkaan samanlaisella innolla asioihin kuin nuorempana, vaikka en toisaalta ole jäänyt kiikkustuoliinkaan istumaan. Tunnetuista syistä johtuen en enää haaveile maailman ympäri matkustamisesta enkä mistään uuden asian oppimisesta, vanhojen kertaaminen riittää. Tässä kohtaa taidan jo elellä pienillä kierroksilla ja tehdä asioita, joita jaksan ja jotka huvittavat.