Otsikkoni on tietenkin erittäin subjektiivinen, joskin uskoakseni maailmassa on varmasti monia kanssani samaa mieltä olevia. Kevyen musiikin, kutsutaan sitä nyt sitten popiksi tai rockiksi, yksi suurimpia oli ja on edelleen neljän liverpoolilaisherran kombinaatio. Se, joka sai aikaan todellisen kulttuurivallankumouksen. Siinä Maon ja Kiinan kumoukset olivat pientä.

Minä olin aika poikanen, kun eka kerran kuulin Beatlesia. En minä pysty sitä sanomaan, mikä se vuosi oli, mutta meidän keltaisesta putkiradiosta tuli "All my loving", jonka englantia taitamaton lapsukainen kuuli omalla tavallaan "Om mai laa" ~ no, sinne suuntaan. Se kolahti kuin moukari päähän, mutta ei sattunut. Tein itselleni pahvista kitaran ja mallailin beatle-boikia (miehiä) peilin edessä ja huusin, minkä jaksoin "ommailaa lapin laa"...

Opin tuntemaan siitä "All my lovingista" alkaen Beatlesin kovimpia hittejä, joskaan en minä niitä osannut laulaa muuten kuin keksimällä ihmeellisiä sanoituksia ja hoilaten niitä. En osannut myöskään soittaa silloin ja kun meillä ei ollut levysoitinta eikä minkäänlaista tallenninta, olivat ne kuuntelukokemukset ihan rinnakkaisohjelman varassa (satunnaiselle nuorelle lukijalle tiedoksi - Suomessa oli vielä 1960-luvulla vain kaksi radiokanavaa - yleis- ja rinnakkaisohjelma, se yleisjuttu oli vakava kanava, mistä tuli nuoren lapsen korville huonoa ohjelmaa, rinnakkainen oli vähän kevyempi). Telkkarista tuli silloin tällöin joitakin satunnaisia otoksia pop-musiikin maailmasta ~ maailmasta, jota en koskaan kuvitellut näkeväni.

Muistan aika elävästi sen hetken kesäkuussa 1967, kun beatlet esittivät maailman ensimmäisessä all around the world-ohjelmassa "All you need is love"-biisin. Ohjelman nimi taisi olla "Our world" Se oli sen ajan ihmisille niin suuren suurta ja ihmeellistä.  

En pidä ihan koko Beatles-tuotannosta ja etenkin bändin loppuajan omituiset kokeilut ja melkoisen omituinen musiikki ei sytyttänyt minua pätkääkään muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. "Hey Jude", joka ilmestyi 1968, on kuitenkin mielestäni yksi bändin upeimpia biisejä puhumattakaan "Let it be"-laulusta, joka ilmestyi samannimisellä albumilla 1970. Let it be on huono albumi ja se oli selvästi toisiinsa kyllästyneiden ja riitaantuneiden äijien yritys tehdä vielä jotain. The Beatles hajosi lopullisesti eikä enää koskaan esiintynyt yhdessä.

Minulle siis bändin alkuaikojen musiikki on ykkösjuttu ja melkein sanoisin, että suosion puoliväliin sattuva "Help" on kokonaisuutena suosikkini. Selkeä kakkonen on "Hard day's night". 

Satunnaisilla keikoillani laulan melkein aina jonkun tai joitakin beatlebiisejä. Valikoimassa ovat "All my loving", "And I love her", "From me to you", "I saw her standing there", "She loves you", "Things we said today" ja "You're going to loose that girl". Nyt tietenkin beatletuntijat kysyvät, missä ovat huippubiisit, kuten "Yesterday", "Hey Jude", "All you need is love" ja "Let it be" puhumattakaan monista muista. No, jotkut nyt vaan puuttuvat ilman erikoista syytä, mutta joistakin biiseistä voin sanoa, että niiden puuttumiseen löytyy syynsä. Maailman pop-/rock-musiikin historiassa on muutamia sellaisia biisejä, joita en edes yritä, koska ne ovat liian hienoja minun pilattavaksi. Beatlesiltä tähän ryhmään kuuluvat "Yesterday" ja "Let it be" - näenäisesti helpolta kuulostavia, mutta tulkinnallisesti pahoja biisejä. Samaan suurten biisien kategoriaan kuuluu mm. Simonin ja Garfunkelin huikea "Bridge over troubled water", Procol Harumin "A whiter shade of pale" ja käytännössä kaikki superhienot hevibändien  kauniit slovaribiisit, kuten "Stairway to heaven" ja onhan niitä vaikka kuinka. Antaa ammatti-ihmisten coveroida noita suuren suuria teoksia - minun taidot eivät niihin riitä.

Näin kuulijan kannalta olen äärimmäisen iloinen, että herrat Lennon, McCartney, Harrison ja Starkey (Starr) päätyivät lopulta yhteen ja tekivät sen mitä tekivät. Parhaimmillaan suuren suurta ja ikuisesti elävää musiikkia.

biitles.jpg