Heräsin. Ihan kuten joka päivä tähänkin asti. Oli pimeää, kesä oli ohi. Luulin vielä nukkuvani. Ei, en nukkunut. Hiljaa nousin sängystä, etten herättäisi vielä unten mailla kulkevaa vaimoani.

Katsoin ulos, pimeää, melkein pimeää. Vielä kovin mustaa hämärää. Pukeuduin, kengät jalkaan ja ulos. Raikasta, viileää, mutta tyyntä. Lähdin kävelemään. Outoa, niin kovin outoa. Hämärä alkoi hiipiä pois, mutta sittenkin vielä pimeää. Ei valoja juuri missään, ei ketään vastaantulijaa, ei edes katuvaloja, tumma fiilis.

Valtatiellä autojen tasainen hurina. 

Oli niin hiljaista, pellolta nousi sumu. Aavemaista ja samalla niin rauhaisaa. Kuulin vain askeleideni rahinan. 

Valo sai lisää voimaa. Hämärä haipui pois. Tuolla rantapolulla joku käveli minua vastaan. Rattaissa kaksi pientä lasta. Tervehdimme hiljaa aivan kuin peläten, että aamun hetki särkyisi. Pysähdyin. Katsoin järvelle. Sumua. 

Vielä jatkoin matkaani. Kohta olin kotona. Kahvin tuoksu, aamu.

ranta.jpg