Olen sen ikäinen, että vääjäämättä alan kohdata monien läheisteni kuoleman. En nyt ihan välttämättä oman ikäisteni, mutta onhan tässä muutaman viime vuoden aikana aika monta lapsuuden ja nuoruuden luokkakaveriani menehtynyt ~ ainakin yksi onnettomuuden seurauksena ja sitten sairauteen pari-kolme.

Meillä on nyt myös sellainen tilanne ihan tässä lähipiirissä, että on valitettavan todennäköistä, että vakava sairaus vie yhden meidän perheellemme merkittävän ihmisen. En tiedä tarkkaan mitään ennusteita, mutta merkit ovat sen kaltaiset, että valitettavasti joudumme melko lyhyen ajan jälkeen toteamaan tylyllä tavalla sairastumisen ylivallan. Surullista, mutta elämän faktaa - aikanaan me kaikki.

Olemme keskustelleet aika paljonkin kuolemasta ja siitä, mitä sitten, kun/jos jompi kumpi meistä jää yksin. Äsken mainitsemani vallitseva tilanne on osaltaan kirvoittanut nämä keskustelut, osaltaan vanhememisemme ja tietoisuus geeniemme vaikutuksesta ja osaltaan myös ajatuksia herättäneen englantilaisen tv-sarjan "After life" kautta, joka näkyy Netflixissä. Kyseinen sarja on ehkä hieman karulla huumorilla höystetty, mutta siinä on paljon hyviä aineksia ajattelemisen pohjaksi - olkoonkin sitten niin fiktiivinen kuin se nyt on. Oikeasti tilanne voisi olla tällainen ihan oikeassa elämässä ja varmaan onkin. Sen verran paljon maailmassa on ihmisiä.

Kyseisessä sarjassa vielä työelämässä oleva reilu viisikymppinen mies on jäänyt leskeksi. Hänellä on ollut hieno avioliitto ja hän ei meinaa millään päästä yli vaimonsa menettämisestä. Sarjan alussa hän suunnittelee itsemurhaa, mutta ei tietenkään toteuta sitä ~ eihän sarja olisi muuten millään jatkunut. Miehen selkeä ongelma oli se, että hän oli elänyt vaimonsa kanssa ja vaimonsa kautta unohtaen oman elämänsä avioparin tehdessä kaiken yhdessä. Miehen jäätyä yksin, hän ei huolehdi itsestään lainkaan, vetää rankasti viinaa, katsoo loputtomasti vanhoja videoita vaimostaan ja kiukkuilee kaikkien elämäänsä kuuluvien ihmisten kanssa aina postinkantajasta kadulla partioivaan prostituoituun saakka puhumattakaan työtovereistaan.  

Kun me vanhenevat ihmiset jäämme hiljalleen kahden lasten muuttaessa pois ja saadessamme vain nauttia heidän visiiteistään ja toki mahdollisista lastenlapsista ja sitten vielä luopuessamme ajan tultua työelämästä, on tärkeää myös ajatella ja suunnitella mahdollista yksin jäämistä. Minusta tuskin on miksikään neuvonantajaksi yleisellä tasolla, mutta toki tässä joitakin asioita on tullut pohdituksi ja tehdyksi.

Meidän perheessämme on jo kauan opeteltu tekemään yksin niitä asioita, jotka meitä erikoisen paljon kiinnostavat. Minä olen innokas kuorolaulaja ja soittaja. Rouvani ei erityisemmin, vaikka toki lauloimme yhdessä sekä lauluyhtyeessä ja eräässä kuorossa, mutta niiden syntyhistoria oli pikemminkin laajan ystäväpiirin yhteinen ponnistus. Nythän ne molemmat ovat jo lopettaneet toimintansa. Meillä on omat kaverimme ja ystävämme, joita tapaamme aina silloin tällöin ja nehän ovat ihan omat piirinsä. Me käymme jonkin verran yhdessä pyöräilemässä ja kävelemässä, mutta enimmäkseen itseksemme muun muassa siksi, että lenkkeilemme eri vauhdilla ja erimittaisia reittejä. Minä tavallaan inhoan teatteria ja rouva tavallaan inhoaa jääkiekkoa ja niinpä suurimmaksi osaksi kumpikin käy itsekseen seuraamassa näitä kohteita. Käyn sentään silloin tällöin teatterissa, mutta oopperaan ja balettiin en mene - ei siellä tosin rouvakaan usein käy.  Katselemme joitakin telkkariohjelmia yhdessä, mutta niissäkin meillä on oma makumme. Kun rouva katsoo olkkarissa jotain hänelle mieluisaa, minä saatan soitella työhuoneessani tai katsoa jotain muuta telkkarijuttua tietokoneelta. Emme myöskään kovin paljon kuuntele samaa musiikkia ja koska minä pidän kuoroista, käyn lähes poikkeuksetta yksin kuuntelemassa niitä. 

Kauppareissut ovat ihan luku sinänsä. Rouva ei ole todellakaan mikään shoppailija eikä kulje putiikeissa vain katsomassa ja hypistelemässä joitakin tavaroita, vaan hän menee ostoksille vain tarvittavan ostoksen ajatus päässään. Hän selviää tosi nopeasti kaupoista, mutta minun keskushermostolleni sekin on joskus liikaa. Koska asumme kahden pikkumarketin vieressä, hankimme päivittäistarpeet sitä mukaa, kun niitä tarvitaan emmekä varastoi kotiin suuria määriä. Rouva kyllä saattaa ostaa ruokatarpeita pariksi päiväksi, mutta minä en oikein kestä niin pitkiä kauppareissuja ja siksi käyn mieluummin joka päivä ja ostan vain sen mitä eksaktisti tarvitaan

Matkustamme mielellämme yhdessä, mutta myös itseksemme. Rouva kulkee vähemmän yksin, mutta minä olen reissannut  aika paljon sillä tavoin, koska Irmeli ei ole halunnut matkustaa Kreikkaan joka kesä. Minulla on ollut myös tapana käydä silloin tällöin Kivijärvellä yksin, koska rouvalleni riittää kerran vuodessa tai jopa harvemmin siellä käyminen. Ymmärtäähän sen, koska ei hänellä ole siellä mitään juuria. Ihan sama on minun suhtautumisellani Kotkaan. Ihan kiva on tavata niitä harvoja elossa olevia sukulaisia, mutta muuten en innostu koko paikasta. Eihän minulla ole siellä juuria.

Jokainen meistä toimii ja elää tavallaan ja jos/kun meille tulee ikuinen lähtö eri aikaan, niin onhan se hirmuinen katastrofi, mutta olemme kyllä puhuneet asiasta ja pohtineet tuota yksin selviämistä. On kliseemäistä sanoa, että elämä jatkuu senkin jälkeen, mutta kyllähän se on vielä tänne jäävän osana juuri niin. Se, kun oppii edes jotenkin toimimaan itsekseen ilman toisen jatkuvaa läsnäoloa, saattaa hieman helpottaa tuota elämän rankimpaa käännekohtaa. Enhän minä sitä tiedä, kun en ole kokenut, mutta tällaista olen lukenut.