Joulu lähestyy ja itse asiassa kahden viikon päästä olemme jo lähes kiinni joulun juhlapäivissä. Lapsena tätä aikaa odotti enimmäkseen lahjaröykkiöiden takia, joskaan mitään röykkiöitä ei koskaan tullut, mutta kyllä niitä lahjoja piisasi ihan iloksi saakka, joskin lahjapaketissa ei siihen aikaan välttämättä ollut mitään erikoisen arvokasta. Määrällä oli väliä. Jossain paketissa saattoi olla Fazerin sininen, toisessa villasukat ja niiden sisässä karkkipussi, kolmannessa paksu vihko, neljännessä värikynät, viidennessä uusi penaali ja niin edelleen. Meillä ei ollut ihmeesti varaa mihinkään isompaan ja siksi ne lahjat olivat tätä luokkaa, ja aina siellä oli myös hyötytarvikkeita kuten kalsareita ja villapaitoja ja lapasia.

Ruokaa meillä aina oli ja paljon. Äiti oli erinomainen kokki - olihan hän "tallouskoulun" käynyt ja piti kunnia-asianaan tehdä kaikki joulusapuskat itse. Juuri mitään ei kaupasta haettu valmiina, vaan kaikki jauhot ja lantut ja porkkanat ja maksat hän sötkötti ja jauhoi ja pilkkoi ja paloitteli ja teki ne pullat ja laatikot ja sellaiset alusta asti. Sitten jouluaattona pöytä notkui ja nitisi, kun syötiin niin "että napa naukui".

Minä olin hyvin valikoiva syömäri ja söin vaan niitä tuotteita, jotka minulle maistuivat. Niin minä teen nykyäänkin, joskin juhlapöydässä syön käytännössä kaikkea lukuun ottamatta sieniä. Siitä eteenpäin tyydyn kuitenkin vain omaan jouluruokavaliooni, joka on hyvä, mutta ehkä jonkun mielestä epäilyttävä.

Hienoon joulun ajan ruokavaliooni kuuluvat maksalaatikko, kinkku, suklaa, kahvi ja kruununa kaiken yläpuolella ruskeat piparit. Noudatan tätä annostelua noin kaksi päivää eli vielä tapaninpäivän iltana herkuttelen näillä, mutta yleensä jo 27. päivä alan keventää ja jätän kaiken syrjään, joskin kinkkua syön, jos sitä on. Pipareitakin söisin, mutta todennäköisesti olen syönyt kaikki tarjolla olevat siihen mennessä.

Saattaa olla, että jälleen tänä jouluna, tai siis joulun jälkeen,  joudun harkitsemaan katkaisuhoitoa suhteessani pipareihin. Viisitoistavuotiaana söin 10 litran astian tyhjäksi viikossa ja äiti-raukka joutui tekemään kokonaan piparilastin uusiksi. Onneksi kävimme kylissä, missä onnistuin piilottamaan melkoisia piparimääriä esim. paitojeni taskuihin. Siihen aikaan tavallisessa kauluspaidassa oli molemmin puolin rintataskut ja niihin sai mahtumaan suhteellisen paljon pipareita.

Nyttemmin en syö enää kymmentä kiloa, koska emme tee niin paljon, mutta ihan näitä tulee ja menee sitä mukaa, kun ne uunista tulevat ulos. Jotkut pipareista eivät tosin edes ehdi uuniin, koska pidän myös erikoisen paljon piparitaikinasta.

Kaupan piparkakuista en pidä, onneksi. Ne tehoavat pahimpiin vieroitusoireisiin, mutta niitä ei pysty kerralla syömään 200 grammaa enempää. Teollinen tuntu on liian vahva.

Yleensä vapina lakkaa tammikuun puoliväliin mennessä, jolloin olen yhtä aikaa tipatonta tammikuuta pitävien kanssa piparittoman tammikuun askeesissa ja sitten helmikuun alkuun mennessä olen onnistunut pääsemään irti tuskasta ja toiveet tulevasta joulusta ovatkin taas kymmenen kuukauden päässä.

piparit.jpg