Olen kuorolaulaja. En toki työkseni, vaan ihan pelkästään harrastukseksi veisaan moniäänisiä lauluja muiden kuorolaisten kanssa. Koska se on harrastukseni, uskoisin, että taustalla on yksinkertainen motiivi eli minä pidän siitä. Kun kaivaudun syvemmälle tähän touhuun, pitäisi pystyä jotenkin edes perustelemaan sitä, miksi kuorolaulu. Mikä siinä kiehtoo? Miksi lähden treeneihin, vaikka joskus siellä lauletaan suorastaan vastenmielisiä biisejä? Mikä saa luopumaan vapaapäivistä ja vapaista viikonlopuista kuorolaulun hyväksi, (joskin minun on todettava, että minulla alkavat viikot ja viikonloput muistuttaa toisiaan, koska olen eläkkeellä, mutta ei vielä ihan, koska olen kuitenkin sen verran työelämässä, että arkipäivät ovat kuitenkin jossain määrin sidottuja)? 

Ennen kuin kerron kuorolauluelämästäni, tuon esiin joskus reipas kymmenen vuotta sitten tajuamani kuoroinnokkuuden syyn. Niin vanhaksi piti elää, että opin ymmärtämään, mikä vie minut vuodesta toiseen laulamaan tai vähintäänkin kuuntelemaan kuoroja. Tuo motiivien lähde on alkanut pulputa jo 1960-luvulla ja kyse on The Beatlesista. Sitten tulivat mm. The Beach Boys, The Hollies, Simon & Garfunkel, The Eagles ja otetaan nyt suomalaistakin mukaan ja täältä pohjan perukoilta kelpuutan Kasevan. Kyse on ihmisäänien yhteensoinnista, harmoniasta joka syntyy, kun kaksi tai useampi ihmistä kokoontuu laulamaan ns. äänissä ja sitten kun se vielä soi puhtaasti.  Tuota en osannut pukea sanoiksi, ennen kuin ymmärsin sen ihan itse tai joku viisas sanoi sen.

Mennäänpä ajassa taaksepäin. Mennään vaikka noin 60 vuotta. Isäni oli kanttori ja johti tietenkin Vesannon seurakunnan kirkkokuoroa. Äiti lauloi siinä ja niinpä olimme veljeni kanssa usein treeneissä jonkin sivupöydän ääressä kirjojen, värikynien, paperin ja lelujen kanssa. Tarttuiko jotain kuorolaulusta elämän reppuun noihin aikoihin? Uskoakseni ei, sillä minulla ei ole kuorotreeneistä mitään käsitystä eikä mielikuvaa. Tai on, sillä ainahan siellä juotiin kahvia ja pöydät notkuivat herkuista ja niinpä elinikäiselle makeanhimolleni voi antaa yhdeksi syypääksi kuorolaulun. Uskoisin syöneeni kuorotreeneissä kymmeniä kiloja kääretorttua, pullaa ja Hanna-tädin kakkuja ennen kouluun menoani. Opin myös hyvin taitavaksi piilottamaan vaatteisiini pieniä herkkuja. Ennätyksekseni jäi noin kolmekymmentä ruskeaa piparkakkua, jotka salakuljetin kotiin Marttojen juhlasta pääasiassa taskuissani - 15-vuotiaana. Toki joku psykologi voisi sanoa, että jonnekin sinne aivojen kätköihin jäi loppujen lopuksi  jotain positiivista kuorohommasta.

Isä kuoli, kun olin 7-vuotias, eikä äiti enää laulanut Vesannolla kirkkokuorossa. Kun muutimme sitten vuosi isän poismenon jälkeen äidin kotikuntaan, Kivijärvelle, hän meni takaisin kuorohommiin. Siitäkään en muista mitään, mutta treeneissä oli edelleen paljon hyvää syötävää, mutta en kylläkään usein siellä käynyt. 

Kun täytin kymmenen ja siitä vielä reippaasti laitetaan nuoruusvuodet pakettiin, niin uskoisin, että en koskaan käynyt kuuntelemassa mitään kuoroa ainakaan vapaaehtoisesti ja jos kävinkin, niin en millään tavoin välittänyt siitä. Minulla ei ole mitään havaintoa, lauloivatko Kivijärven kirkkokuoro ja setäni johtama mieskuoro hyvin vai oliko joukossa soraääniä. Mielenkiinto suuntautui enemmän erilaisiin rock- ja pop-musiikin ilmiöihin. 

Oikeasti kokeilin elämäni ensimmäisen kerran kuorolaulua lukion musatunneilla. Se oli muistaakseni kivaa ja lauloimme varmaankin koulun aamunavauksissa, mutta mitään sen ihmeempää suurta suosiota siitä ei syntynyt. Hillittömän pieni porukka meillä oli ja sen muistan, että kuorolaulukokemattomuus tuntui hommassa - äänissä ei oikein pysytty. 

Armeijassa väsättiin itsenäisyyspäivän juhlintaan jonkinlainen kuoro, mikä varmaankin oli aika hyvä. Olihan siellä runsaasti valikoimaa ja varmaan taitavia laulajia joukossa. Kävin armeijaa 1977-78 eli Suomella oli 60-vuotisjuhla. Treenasimme palvelusaikana ja se oli mukavaa, koska tuo toiminta katsottiin palveluun kuuluvaksi ja niinpä sopivasti saimme treenata keskellä päivää ja mikä mukavinta - sotilaskodissa ihan munkkien ääressä. 

Kun vapauduin armeijasta, kävin ihan huvikseni Kivijärven mieskuoron treeneissä, mutta ei se ollut minun hommaa. Silloin jo alkoi tuntua siltä, että mieskuoron pyhin tarkoitus on järjestää miehille vapaailta kotoa vaimon käskytyksestä. Siinä tuli myös sellainen tunne, että mieskuorolaulu on testosteronilla maustettua sonnien mylvintää. Eihän se oikeasti ole niin etenkään kovatasoisilla miesryhmillä, mutta tällainen olo minulle tuli ja siitä en koskaan ole päässyt eroon. Kahvia ja pullaa oli sielläkin usein tarjolla. Olen tämän hieman yli 60-vuotisen eloni aikana sittemmin laulanut kerran mieskuoron solistina. Tarkkaan ottaen äitienpäivänä vuonna 1982 Kivijärvellä. Muistan jopa laulutkin. Kuoron kanssa lauloin Kivijärven kotiseutulaulun ja extrana "Minä laulan sun iltasi tähtihin", jota muuten säesti sittemmin jazz-muusikkona loistavaan statukseen noussut Seppo Kantonen. Kuitenkaan sen jälkeen en ole mieskuorolle vastannut myöntävästi, vaikka kosintaa on ollut. Jyväskylän konservatorion musiikin solfakurssilla maineikas kuoromies Einari Kropsu villiintyi välittömästi, kun havaitsi, että tunnilla liikkuu irrallinen tenori. Olin kuitenkin siinä kohtaa valinnut tieni sekakuorolaulajana ja siinä aion edelleen pysyä. 

Kävin opettajakoulutuksen Jyväskylässä ja siellä sitten pari kurssikaveriani liittyi Matti Vainion johtamaan Studiokuoroon. He puhuivat tuosta kuorosta siihen sävyyn, että innostuin minäkin. Kävelin eräänä iltana kuoroharjoituksiin ja kuinkapas ollakaan, pääsin sisään, kun sanoin olevani tenori ja treenaavani konservatoriossa Kalle Kinnusen johdolla. Siinä kävi niin, että minulle ei järjestetty minkäänlaista laulukoetta, vaan siitä suoraan riveihin kitisemään. No, ensimmäiset soinnut paljastivat, että nyt ollaan sellaisessa paikassa, että laulu soi ja korvia hivelee. Kuoron ohjelmisto oli varsin monipuolista ja usein hyvinkin vaativaa. Treenasin paljon, mutta tosi paljon piti myös solfata, kun tuli uusia lauluja ja niitä ei kuoron harjoituksissa hillittömästi treenailtu. Vastuu oli laulajilla itsellään. Siinä porukassa oli todella kiva laulaa, mutta sellaista kuorohenkeä, jota myöhemmässä elämässäni olen kohdannut, ei siellä syntynyt. Minulla oli muutama hyvä kaveri siinä porukassa, mutta ehkä silloinen rähjäinen ja myös erikoinen opiskelijaolomuotoni oli jotenkin yläluokkaisten laulutovereiden silmissä hieman liian räikeä. Vaikka kävinkin kuoron keikoilla ja yhteisissä illanvietoissa ja teimme jopa mukavan ulkomaan matkan peräti Ruotsiin, niin tunsin itseni aina hieman ulkopuoliseksi. Kuoron johtaja oli kyllä mukava. Jyväskylän Studiokuoro on vuosien varrella levyttänyt melkoisesti ja olenpa sitten mukana yhdessä äänityskokoelmassa, jossa lauloimme J.S.Bachin Orgelbuchleinin koraaleja ja samalla levyllä on vastaavat urkukoraalit muistaakseni Matti Vainion soittamana. Studiokuoro treenaili yliopiston Musica-rakennuksessa, missä oli sopivasti kahvio ja niinpä vanha perinne pääsi väliajalla kukoistamaan. 

Muutimme Vihtiin heinäkuun lopussa 1982. Pari viikkoa tuon siirtymän jälkeen menin jumikseen, kiipesin urkuparvelle, jonne asteli vakaasti myöhemmin musiikkineuvoksen arvonimellä palkittu kanttori Martti Kilpeläinen. Siltä seisomalta sitten hän kiinnitti minut Vihdin kantaattikuoroon, jonka ohjelmisto oli hieman vaativampi kuin tavallisen kirkkokuoron ja kun muutaman vuoden siinä lauloimme kaikenlaisia kirkkomusiikin pienempiä teoksia, saimme ajan kanssa lopulta treenatuksi ensimmäinen suurteoksemme, Gabriel Faurén Requiemin, valmiiksi. Kantaattikuoron rinnalla "Masa" kehitti suurluomustaan eli Vihdin Kapellia, joka oli Vihdin seurakunnan orkesteri ja vuosien varrella vierailevien ammattisoittajien kanssa onnistui esittämään amatööriorkesteriksi ihan huikeita teoksia. Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta niin kuoro kuin orkesteri sopivasti vahvistettuna ja Hyvinkään Oratoriokuoron kanssa esitti useampaan kertaan Giuseppe Verdin "Requiemin". Kantaattikuoro jatkoi aktiivisesti Masan eläkkeelle jäämiseen saakka ja kokoontui vielä senkin jälkeen muutaman kerran erilaisiin juhlatilaisuuksiin. Kantaattikuoron treeneihin lähtiessäni piti tankata, kun siellä ei ollut kahvitaukoa eikä siis pullatarjoiluakaan kuin harvoin jonkun muun tilaisuuden sattuessa kohdalle. Kaiken kaikkiaan mukava kuoroporukka, vaikka toki vuosiin mahtui vaihtelua, kun vanhimmat hiljalleen lopettelivat ja jotkut muuttivat paikkakunnalle tai paikkakunnalta pois.

80-luvun puolivälissä menetin ääneni niin, että etenkin korkeat äänet alkoivat olla mahdottomia laulaa. Asia selvisi sitten lopulta allergiatesteissä ja kun en pystynyt laulamaan, otin viulun käteen ja hankasin Kapellissa ilmeisesti kolmos- tai nelosviulua. Minähän en ole ikinä käynyt viulutunneilla eli olin täysin itseoppinut, mutta Kilpeläisen laajaa käsitystä osoittaa se, että hän löysi orkesteriinsa erilaisia ja etenkin eritasoisia soittajia. Lopputulos oli aina tarkoitustaan vastaava. Jossakin kohtaa 90-luvulla palasin laulamaan Kantaattikuoroon, koska allergiani syy - hartsiallergia - teki viulun soittamisen mahdottomaksi ja viime kädessä laulaminen oli minun hommani. Rankimmat allergiaoireet katosivat, kun lopetin kaikenlaisen puutyön opettamisen eli vältin teknisen käsityön tilat. Verdin ja Faurén lisäksi lauloimme paljon muitakin suurteoksia, mutta enemmän pienimuotoisia opuksia ja irrallisia lauluja. Monien muiden kiireiden takia pidin välillä vapaata kantaattikuorosta, mutta niihin aikoihin aloin tehdä yhteistyötä kanttori Pirkko Kelan kanssa säestämällä hänen Nuorisokuoroaan ja soittamalla Tuomasmessuissa. 

Siinähän se alkoi olla vuosituhansien vaihteessa, kun ensin Pirkko Kela perusti Produktiokuoron ja sitten meidän ystäväporukkamme kasaantui yhteen ja sai nimen Thromos. Piken Produktiokuoro syntyi alun perin tukemaan sekä Tuomasmessuja että jumalanpalveluksia, mutta laajeni sitten hieman tavoitteellisemmaksi ryhmäksi. Koska Pike oli tuolloin kanttorina täällä Vihdissä, oli luonnollista, että lauloimme hengellistä musaa, mutta emme perinteisiä kirkkolauluja niinkään, vaan hyvin paljon erityyppisiä etnisiä lauluja kuten spirituaaleja, aasialaisia ja eteläamerikkalaisia rytmejä. Toki matkassa oli jonkin verran perinteisiä suomalaisia kuorolauluja, mutta nekin hyvin paljon modernimpia ja rytmisempiä kuin vanhemmat teokset.  Produktiokuoro toimi hyvinkin toistakymmentä vuotta ja se hiljalleen siirtyi eläkkeelle samaan aikaan kuin Pikekin, joskus 2010-luvun puolivälin mailla. Tuon kuoron kanssa teimme kaksi komeaa reissua Vihdin ulkopuolelle. Kävimme konsertoimassa Tallinnassa ja sitten teimme retken Utön saarelle, minne ei ihan vahingossa helposti päädy kukaan, koska se on yksinäisenä länttinä Suomenlahdella kaukana mantereesta. Produktiokuoron treenit keskittyivät asiaan eli tulimme paikalle, lauloimme biisit ja lähdimme kotiin. Pullat ja muut herkut nautittiin eri paikoissa, mutta muuten oli mukavaa. Jutut olivat leppoisia ja nauru raikui.

Laulu- ja soittoyhtye Thromos sai alkunsa keväällä 1998 - vahingossa, kuten niin monet muutkin hyvät keksinnöt. Jo mainitsemani Martti Kilpeläinen pyysi minulta jotain pientä porukkaa laulamaan joitakin lauluja piispantarkastuksen yhteyteen sellaiseen keskustelutilaisuuteen, missä puhuttiin koulujen ja seurakuntien yhteistyöstä. Tätä keskustelua johti silloinen piispa Eero Huovinen eli Thromos aloitti suoraan huipulta. Sain muutaman open matkaan, pääasiassa samoja tuttuja, jotka lauloivat Produktiokuorossa. Samana keväänä lauloimme ystävien bileissä eka kertaa bändimme kanssa ja siitä eteenpäin sitten treenailimme satunnaisesti kevyttä musaa ja esiinnyimme jonkin verran. Thromos on sikäli yhdistänyt perhettämme, että koko porukkamme on joko soittanut tai laulanut siinä, mutta vain kerran olemme kaikki viisi olleet yhtä aikaa lavalla ja sen toki muistan edelleen. Tapahtui 31.3.2007 minun 50-vuotispäivilläni, mutta biisiä en muista, joskin löydän sen kyllä tarvitessa helposti. Jotenkin Thromoksen soittojutut sitten jäivät, mutta laulu jäi.

Joskus noin hieman tasavuosieni täyttämisen jälkeen Rajattoman ja Club for fiven innostamina aloimme laulaa a cappella-musaa eli ilman soittoa. Olin niihin aikoihin päässyt johtamaan Vihdin Viihdekuoroa ja koska tein heille sovituksia, aloin tehdä myös Thromokselle. Lauluyhtyeen tie oli varsin innostavaa ja mehän keikkailimme jonkin verran ja lopulta onnistuimme tekemään levyn, joka sitten julkaistiin marraskuussa 2014. Kaikessa omassa musiikkielämässäni pidän Thromosta "urani" kirkkaimpana helmenä. Jopa kirkkaampana kuin omaa levyäni, josta kerron joskus toiste. Sovitin varmaan yli 90 % ohjelmistostamme, mikä oli sinänsä haasteellista, koska minulla ei ollut eikä ole sellaista teoreettista koulutusta, joka helpottaisi sovittamista, mutta kuten Masa sanoi kerran minulle, että "sehän on moniäänistä laulua", osoitti minun onnistumiseni selkeästi. Jokainen joka tunsi keväällä 2020 vakavaan sairauteen menehtyneen Martin, tiesi, että hän ei ihan turhasta lähtenyt ketään eikä mitään kehumaan.

Thromos ei tehnyt ulkomaan reissuja, mutta kävimme tosi monta kertaa Helsingissä nostamassa fiiliksiä elokuisessa Kuoro goes kapakka-tapahtumassa. Siellähän avataan juhlaviikkoja niin, että kuorot ja lauluporukat menevät vaeltamaan ympäri kaupunkia ja laulavat noin 15 minuutin ohjelman ennalta tarkoin määrätyissä ravintoloissa. Syystä tai paremminkin siitä toisesta (eli siis olimme hyviä) johtuen jokainen reissumme oli kokonaisuutena succé. Odotan vieläkin kutsua Arto Nybergin haastateltavaksi siihen faktaan vedoten, että hän istui ihan edessämme Pub Urhossa ja kuunteli koko keikan ja jopa taputti.   Vantaalla kävimme jossain lauluyhtyekisassa, jossa emme suuremmin pärjänneet, mutta saimme hyvää oppia, kun Rajaton-yhtyeen laulajat pitivät koulutuspajojaan lähes koko päivän ajan. Olimme myös Club for Fiven pyhimmässä eli heidän treenikämpällään bassolaulaja Tuukka Haapaniemen koulutuksessa ja saimme erinomaisia eväitä lauluhommiin puhumattakaan hauskoista hetkistä. Thromos laittoi laulunuotit pussiin pari vuotta sitten, mutta pussin suun sen verran löyhästi kiinni, että ihan erikoistilanteissa voisi kokoontua veisaamaan vielä vanhoja muistellen. Ei enää keikkoja, mutta pieniä yksityistilaisuuksia. Eipä Thromoksenkaan treeneihin mahtuneet kahvi- ja pullatauot - pääasiassa laulettiin ja höpötettiin ja mukavaa oli.

Joskus kiireisimpinä aikoina sanoin Masalle, että tulen laulamaan kirkkokuoroon, ennen kuin hän jää eläkkeelle. Näin kävi ja niinpä minä sitten lauloin ihan tuossa virallisessa kirkkokuorossa ensin Masan johdolla usemman vuoden ja sitten vielä kolmen sijaiskanttorin aikana, joskin sitten taas annoin hieman tekemisilleni periksi ja vähensin kuoroharrastusta muiden harrastusteni tieltä.

Joskus samoihin aikoihin, kun Thromos alkoi laulaa pelkkää a cappellaa, kohtasin eräänlaisen elämänmuutoksen kirkonkylällä S-Marketin parkkipaikalla. Vihdin Viihdekuoron johtaja, Juha Suistola, menehtyi  sairauskohtaukseen ja kuorolle tuli sitten hätä, että mistä uusi johtaja. Ilmeisen heikkona hetkenään Juhan poika, silloin kuoron puheenjohtajana toiminut Markku herkesi pyytämään minua Viihdekuoron tahtipuikkoon. Ensimmäinen vastaus oli ei, mutta pienehkön harkinta-ajan ja neuvottelun jälkeen suostuin. Jokunen vuosi siinä meni ja se oli pääasiallisesti hauskaa touhua ja varmaan sain jotain hyvää aikaiseksi ja tässä kohtaa vedän taas Masa-kortin eteen. Hän nimittäin kehui viimeisen johtamani kevätkonsertin jälkeen koko homman sujuneen mallikkaasti, mikä vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että meni tosi hyvin. Silti totesin muutaman johtajavuoden jälkeen, että en ole kuoronjohtaja. Minulle musiikin pitää olla sellaista, että koen olevani tehtäväni yläpuolella, en edes sen tasalla ja koska en ollut opiskellut kuoronjohtoa, koin kykyni liian vaatimattomaksi ja luovuin hommasta. Kuorolaiset olivat kivoja ja järjestimmehän me Viihdekuoroliiton tilaisuuden Siuntioon ja kävimme sitten jossain Turun lähellä jonkinlaisessa kilpailussakin. Yksi hyvin merkittävä asia oli Viihdekuoron treenien kahvi- ja pullatauko, joka olikin paikallaan kahden ja puolen tunnin treeneissä.

Siitä lähtien, kun muutimme Vihtiin, olin elänyt toiveessa päästä vielä laulamaan vähintäänkin Studiokuoron tasoiseen porukkaan. Kantaattikuoro ja Produktiokuoro parhaimmillaan pääsivät lähelle, mutta sitä soundia kaipasin edelleen. Lähempänä Helsinkiä olisi varmasti ollut sopivia kuoroja, mutta en halunnut lähteä ajamaan kymmeniä kilometrejä ja kuoron perässä. Lopulta kävi hyvä tuuri. Vihdin seurakunnan kanttoriksi valittiin Kaisa-Leena Hannikainen ja siinä samalla, kun hän muutti Vihtiin, tuli myös hänen miehensä, joka on musiikillisesti vaikka mitä - musiikin tohtori, diplomikuoronjohtaja, säveltäjä, kanttori. He perustivat yhdessä Vihdin kamarikuoron, johon minä lopulta tuppasin laulamaan, kun pääsin eroon Vihdin Opettajien ammattiyhdistyksestä eli aikaa oli nyt laulun alttarille. Olin jo hyvinkin 60 täyttänyt, kun ilmoitin halustani päästä riveihin ja niinpä siinä iässä ja jo nelisenkymmentä vuotta kuoroissa laulaneena pääsin elämäni ensimmäistä kertaa kuorolaulukokeeseen. Se meni hyvin.

Kamarikuoron soundi oli juuri sitä, mitä kaipasin silloin. Alusta alkaen tunsin kuuluvani joukkoon ja siellä oli helppo havaita, että porukka on mukavaa. Sinne sakkiin oli helppo pulahtaa. Kamarikuoron ohjelmisto on vaativaa. Jorman omat sävellykset ovat hienoja ja mukavan haasteellisia. Kaiken kaikkiaan jo pelkkä laulujen laulaminen on usein vaikeaa ja se, että Jorma on taitava ja osaa johdatella kuoroa kuin hienoa instrumenttia, on laulajalle mainio paikka kokea suurta kuorolaulun juhlaa. Kaisa-Leena johtaa myös meitä taidokkaasti, mutta enemmän hän sitten säestää joko pianolla tai uruilla. Kamarikuoro on laulanut suuria kirkkomusiikkiteoksia, kuten Bachin Jouluoratorion ja Johannes-passion, Händelin Messias-oratorion ja Mozartin Requiemin. Näiden lisäksi olemme esittäneet pienempiä kokonaisuuksia ja sitten irrallisia lauluja. Jorma on säveltänyt paljon ja olemme saaneet kunnian laulaa hänen teoksiaan. Kamarikuoron saavutuksiin kuuluu myös yksi levy nimeltään "....eikä kuu yöllä". Levyllä on Vihdin kirkon urkujen 90-vuotisjuhlan kunniaksi yksi Oskar Merikannon urkuteos ja sitten Leevi Madetojan, Olivier Messiaenin ja Louis Viernen sävellyksiä. Kuoro on tehnyt seitsenvuotisen uransa aikana yhden ulkomaanreissun, Viroon, missä lauloimme Tartossa, Otepäällä ja Tallinnassa. Lisäksi meillä oli tosi mukavaa ja minä sain periaatteessa yhden merkittävän vastuutehtävän, joka olkoon kuoron sisäinen salaisuus, ja jota minun ei vielä tarvinnut tehdä. Ennen koronaelämää meillä oli siellä kuorossa kahvitauko, mutta nyttemmin se on paussilla, enkä tiedä tullaanko sitä jatkamaan. Tosiasiassa vuosien varrella olen vähentänyt sekä kahvin juontia että pullan syöntiä ja niinpä se ei enää ole niin välttämätöntä, joskin olisihan se hyvä juttu.

Jos on Thromos musiikillisen elämäni kruunussa sen kirkkain timantti, on Kamarikuoro tukevasti ihan pikkuisen alempana ja loistaa vähintäänkin ,melkein yhtä kirkkaana. En usko, että enää tässä kohtaa elämää viitsisin innostua mihinkään uuteen kuoroon, jos vaan Kaisa-Leena ja Jorma jaksavat pysyä Kamarikuoron puikoissa. Katson viisaammaksi tehdä hyvin lyhyen ajan suunnitelmia.

Tässä tämä tarina. Lisää on luvassa, kun jaksan taas kirjoittaa näin paljon....