Olen tässä kirjoitellut elämäni kohokohdista jo parikin juttua. Ensimmäisessä tarinassani kaivoin muistojeni kennostosta tuon kuorolauluun hurahduksen. Kuorotoiminta ja siihen tavallaan liittyvä laulu- ja soittoyhtye Thromos eivät suinkaan ole ainoita asioita, joihin olen musiikillisesti hurahtanut. Olenhan sentään laulanut itsekseni vaikka kuinka paljon ja myös tehnyt lauluja ja jopa äänittänyt niitä ihan levytyskuntoon saakka. Niinpä tähän kohtaan sijoitan tarinan siitä, minkälaisia kokemuksia olen kohdannut laulajana ja soittajana.

Koska isä oli kanttori, meillä oli piano, mikä ei ihan tavallinen huonekalu ollut vielä 1960-luvun perheissä. Niin sanotuissa paremmissa piireissä hankittiin kotiin soittimia ja sitten isäni kaltaiset työnsä takia paljon soitinta tarvinneet ostivat myös omat instrumentit. Äiti kertoi joskus,  että tuo vanha Riese, joka on edelleen minulla, vaati vanhemmiltani usean vuoden maksamista eli suhteessa maalaiskanttorin palkkaan, on tuon soittimen hankkiminen ollut iso satsaus. Nyt juuri tässä kohtaa elämää haluaisin kärrätä tuon romun kaatopaikalle, koska sen koneisto on halki ja se ei pysy vireessä, mutta tuossa se olohuoneessa nököttää. Sitä pystyy soittamaan, jos ei itke huonoa virettä, mutta eihän se varsinaisesti mikään hääppöinen vehje ole. Soitan huomattavasti enemmän digitaalipianoani, koska se on sentään aina vireessä ja kosketukseltaan kuitenkin kohtuullinen (ja sitä paitsi sillä on näppärää äänittää).

Aloin pianotuntini alle kouluikäisenä. Valitettavaa on se, että opettaja oli nuori koulutyttö ja vaikka hän jotain osasikin, en loppujen lopuksi päässyt eteenpäin, koska soittamisen opettaminen on ammattimaista tekemistä ja vähintäänkin opettajan on pystyttävä vaatimaan tuloksia. Sellaista pimputtelua se oli ja näin jälkikäteen lähes 60 vuotta myöhemmin tiedän, että olisin parempi pianisti, jos silloin olisi ollut kovemman tason opettaja. Tosin on mahdotonta tietää, olisiko innostukseni säilynyt ja soittamisen motivaatio syntynyt koskaan, jos olisin joutunut paineen alla treenailemaan. Muistan naputelleeni Aaronin sinisen ykköskirjan suhteellisen nopeasti läpi, mutta sitä en käsitä, miksi kukaan ei alkanut käydä läpi seuraavaa opusta ja esim. sellaisia helppoja opuksia, joita isän hyllyt olivat täynnä. Todennäköisesti kyse oli siitä, että nämä opettajat eivät uskoneet minun kykenevän niihin. Aaronin kakkonen (punainen) olisi mennyt helposti jo ykkösen jälkeen ja myöhemmin isän nuottivihkoja selatessani, löysin niistä paljon ihan vastaavia soittokappaleita.

Isä ei ehtinyt juurikaan puuttua soittamiseeni. Sen muistan, että hän neuvoi minulle virren "Kun Jeesuksen luo tuotiin", jonka melodian olin opetellut soittamaan korvakuulolta. Koska en pitänyt säkeiden välissä tarpeeksi taukoa, isä näytti nuoteilta sen ja neuvoi minua laskemaan tahdeissa ja että neljäsosanuotti on yksi ja puolinuotti on kaksi. Yhä edelleen uusia biisejä nuoteista opetellessani lasken ääneen vaikeita paikkoja tai laitan metronomin paukuttamaan korvaani. Oikeasti tosi tehokasta.

Lapsuudessa laulu oli tärkeää. Opin uudet laulut nopeasti, joskin sanat ovat olleet aina minulle ongelmallisia ihan pienestä pitäen. Loilotan kyllä melodiaa, mutta "senat menee sakaisin" helposti ja olen kyllä sen sadat kerrat unohtanut laulujen sanat tai paremminkin sanoisin, että olen vaan mennyt sekaisin niiden kanssa. En yhtään tiedä, miten lauloin ihan pienenä ja esimerkiksi kansakoulupoikana, mutta ainakin kovaa ja korkealta, koska se oli opettajien ihanne. Kai siitä tuli jonkinlainen "huutokilpailu". Pysyinkö vireessä alakouluikäisenä? En tiedä. Eihän siihen aikaan mitään nauhoitettu ja kun saimme magnetofonin ollessani noin 10-vuotias, en muutaman kokeilun jälkeen enää nauhoittanut siihen mitään, koska oma ääni kuulosti niin kummalliselta (kuten kaikki ihmiset sanovat).

Joka tapauksessa soitin pianoa omaksi huvikseni ja lauloin murkkupoikanakin, joskin muistan kyllä äänenmurroksen aiheuttaneen jonkinlaista pientä taukoa ja toisaalta, kun koulussa ei ollut enää oppikoulun toka luokan jälkeen musaa, jäivät ne lauluhommat. Kivijärvellä ei ollut myöskään minkäänlaista kuoroa eikä silloin vielä mitään bändejäkään keskenkasvuisille.

Nuottien lukeminen oli kovin alkeellista. Kun otin terävän kynän, pystyin laskemaan etenkin viivaston alla ja päällä olevat sävelet, mutta f-avaimen salat olivat kyllä syvällä pianon alla. Olinkohan noin 13-vuotias, kun tavallaan "keksin", että soittaessani vasemmalla kädellä vaikkapa c-sävelen, oikean käden c:stä lähtevä kolmen sormen yhtäaikainen painaminen tuottaa hyvänkuuloisen "paketin". Silloin aloin etsiä sointuja, vaikka en edes tiennyt mitä ne ovat. Vähitellen löysin biiseistä vastaavia sointuja ja sitten koittikin päivä, että osasin soittaa pianolla sointusäestyksen johonkin todella helppoon biisiin. Saattoi olla CCR:n joku, koska heidän biisinsä olivat/ovat varsin yksinkertaisia.

Alusta pitäen paukutin vasemmalla kädellä yhtä säveltä ja soinnun nakutin oikealla. Kun siitä vähän vielä päästiin eteenpäin, tapahtui toinen hämmästyttävä löytö eli "keksin" soittaa melodiaa oikean käden pikkusormella ja painaa soinnun säveliä keskisormella ja peukalolla. Tästä tuli tavallaan tavaramerkkini ja soitan edelleen samalla tavalla, joskin olen jossain määrin oppinut käyttämään vasenta kättä, mutta edelleen paukutan vasurilla paljon yhtä säveltä ja annan oikean käden tehdä raskaamman duunin.

Kivijärven kanttori ja setäni pitivät minulle pianotunteja, mutta syystä tai toisesta se homma ei mennyt eteenpäin. Kuten jo aiemmin sanoin, jäin junnaamaan Aaronin ykköstä, eikä sitä soittamalla mitenkään pitkälle pötkitä. Jossain kohtaa elämää aloin soittaa virsiä niin, että melodian paukutin yksiäänisesti oikealla kädellä ja opettelin f-avaimen lukemista soittamalla vasemmalla kädellä matalimmat äänet. Yllättävän hyvä tapa. Valitettavasti soittotekniikkaa en tietenkään oppinut. Käsien asennolla on suuri merkitys etenkin nopeassa soittamisessa ja se puoli jäi kyllä vajaaksi. Mistäpä minä sen olisin tiennyt?

Äiti ja hänen miesystävänsä pakottivat minut ja veljeni Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille kesällä 1971. Löimme jarrupalat kiivaasti kiinni, mutta eipä auttanut ja pakko mikä pakko. Kaustisen Kalliopaviljongilla esitettiin jokaisen siihen saakka järjestetyn musiikkifestarin tapaan joka toinen kesä Kaustisen kavalkadi tai Kaustisen rapsodia. Meillä oli liput kavalkadiin ja minähän uhkasin laulaa kovaa ja korkealta koko esityksen ajan CCR:n biisejä. Vaan kuinkas kävikään. Lumouduin täysin etenkin energisestä yhteissoitosta, jonka lavantäyteinen soittajaporukka loihti. Siellä oli hirveästi viulisteja, harmoonin soittajia ja kontrabasson paukuttajia. Se tunne löi läpi kuin kirves jäiseen koivunhalkoon. Kotimatkalla alkoi painostus - minun oli saatava viulu, koska vain viulua soittamalla saattoi tulla uudeksi Konsta Jylhäksi.

Vingutustaistelun esiastetta kesti muutama kuukausi ja tullessani kotiin koulusta 1.4.1972 oli keittiön pöydällä odottamassa viulu. Aivan uskomatonta. Kaivoin sen esiin, vedin jouseen hartsia ja kokeilin. Kielet olivat aivan löysällä. Eihän sillä voinut soittaa. Kiristin kieliä ja yhtä vähän liian kovaa, kun se meni poikki. Onneksi enolla oli varakieliä ja kun sitten olin tietosanakirjasta katsonut, miten viulu viritetään, aloitin vakaan tieni kohti konserttilavoja. Ilmeisesti se kuulosti ihan kamalalta, mutta ei se mitään. Treenasin joka päivä ja paljon. Aamulla ennen kuin lähdin kouluun ja heti kun tulin kotiin. Oli sopivasti rospuuttoaika eli ei päässyt hiihtämään, luistelemaan eikä pelaamaan futista ja sellaista. Vingutin ja vingutin, mutta niinpä vaan se alkoi soida aika oikeasti - ennen koulun loppumista toukokuussa, osasin jo soittaa virsiä. Kyllä! Treenasin virsillä, koska ne olivat suhteellisen helppoja ja minä osasin niitä ulkoa. Sormenpäät hellinä kitinä jatkui ja jostain syystä talomme yläkerrassa asunut vanha rouva lähti aina iltapäivisin kotoaan samaan aikaan, kun minä tulin koulusta. Outoa. Totuus on kuitenkin sellainen, että harvoin olen paneutunut mihinkään yhtä suurella innolla.

Uutta taitoa piti sitten lähteä treenailemaan Kaustiselle, missä järjestettiin viikkoa ennen festareita musiikkileiri pelimannihommasta innostuneille. Serkkuni Markku ja minä sinne sitten lähdimme ja musiikillisesti voi sanoa, että leiri sujui hyvin. Opin oikeasti paljon ja tajusin, että huikealla kolmen kuukauden itseopiskelulla voi soittaa jo oikeassa pelimannibändissä. Suurenmoista.

Leirille osallistuville oli jaettu keittiövuorot - piti pestä ja huuhdella ja laittaa lasit ja lautaset paikoilleen. Siellä oli vaan sellainen kummallinen systeemi, että pesupaikka oli keittiön toisella sivulla suhteessa astiakaappiin. Niinpä keksimme kaverini kanssa heittää huuhdellut juomalasit siitä keskellä keittiötä olleen pöydän yli. Keittiön täti oli ilmeisesti oopperalaulaja, koska kovaa ja korkealta se ulosmenokehotus tuli. Emmehän me särkeneet yhtään lasia....

Kävin samaisella kurssilla vielä seuraavanakin vuonna ja ihan yhtä hauskaa siellä oli, mutta meidän nimiämme ei ollut keittiölistalla - siivouslistalla oli kyllä tuplavuoro????? Monena iltana lähdimme kävellen kansanopistolta Kaustisen keskustaan ja palasimme ilman muuta sovittuun aikaan takaisin, jopa saman vuorokauden puolella - ehkä. Erään kerran meitä ahtautui yhden sedän kuplavolkkariin ainakin kymmenen tyyppiä. Apukuskin jalkatilassa yksi, etupenkillä kaksi, etupenkkien takana lattialla pari, takapenkillä ehkä kolme tai neljä ja siellä takapenkin takana olleessa laukkutilassa vielä yksi. Turvallista ja laillista, mutta tosi hauskaa. Ei sitä aina osaa ajatella fiksusti, ei edes musiikkileirillä. Lisäksi niiltä reissuilta riittäisi yhtä sun toista kerrottavaa, mutta jätetään tässä perheohjelmassa ne jutut väliin.

Viiden kuukauden viulunsoiton opiskelun kohdalla sain kutsun Kivijärven Pelimanneihin ja mukavaahan se oli varsinkin reissuilla katsella, kun isot ukot voitelivat viulut kuperkeikkaöljyllä. Soitto sujui kuitenkin hienosti. Serkkupoika ja minä olimme niin noviiseja, että ihan Coca Cola riitti. Jatkoin Pelimanneissa vielä pari vuotta lukion aloittamisen jälkeen, mutta sitten se jäi - en kylläkään muista miksi.

Kaustisella kävin viuluhommien lisäksi "tämmäämässä" harmoonilla. Koska olin jo sointumaailman sisällä, pääsin tosi helposti sisään tuon pelimannimusiikin säestämiseen ja mikä tärkeintä - opin pelaamaan soinnuilla, transponoimaan ylös ja alas jopa vaikeitakin hyppyjä tyyliin pieni terssi tai seksti, joka tosin menee alaspäin suurena terssinä eli niin päin helpommin.

Kun menin lukioon, tutustuin soittajiin, joilla oli oikeasti bändi ja sähkökitarat, basso, rummut ja mikrofonit. Moisia ihmeitä en ollut juuri missään aiemmin saanut nähdä niin läheltä. Ihan mieletöntä ja jätkät soittivat minun mielestä aivan järjettömän hyvin. Mitään äänitteitä ei ole, joten se "älyttömän hyvin" saattaa lopultakin olla vain muisto, mutta silloin se tuntui mahtavalta.

Minulla ei valitettavasti taloudellisista syistä johtuen ollut mitään mahdollisuutta hankkia tuonkaltaisia soittimia, eikä äitini suhtautunut sähkökitaraan mitenkään myönteisesti. Kunnolliset bändihaaveet jäivätkin haaveeksi. Mitä siitä olisi seurannut on sitten oma lukunsa, mutta eipä siitä sitten mitään.

Sain ostetuksi lukion viimeisellä luokalla elämäni ensimmäisen kitaran, kuusikielisen Landolan - sellaisen nailonkielisen. Olin jo hieman opiskellut kitaran soittoa aiemmin ja niinpä pääsin melko äkkiä kiinni yksinkertaisten biisien säestämiseen, mutta vähäistähän se oli. Ylioppilaslahjaksi sain sitten 12-kielisen Landolan, joka oli aika raskas soitettava, mutta upeaääninen ja sen kanssa pelasin kovasti koko armeijan ja OKL-ajan.

Armeijassa meillä oli bändi, jossa soitin koskettimia, kitaraa ja lauloin. Sillä porukalla tehtiin sitten myöhemmin jonkinlainen äänitys, mutta se hukkui enkä saanut siitä koskaan cd-versiota, vaikka porukan liideri lupasi sellaisen järjestää. Olisi aika kiva kuulla, millaista se oli, mutta tuskin sitä äänitettä on enää kenelläkään. Siellä armeijassa kävimme soittamassa mm. kapiaisten joulubileissä, mutta ehkäpä vaitiolovelvollisuus yltää tänne saakka. Ihan oli, sanoisinko tonttuveitikkainen meininki. Palkaksi joitain vapaapäiviä.

Aloitin OKL:n syksyllä 1978 ja siellä sitten pääsin elämäni ensimmäisen kerran suurin piirtein pätevän opettajan pianotunnille. Klassista hän minulla soitatti, mikä oli mukavaa, koska en ollut koskaan ihmeemmin niitä soitellut.  Tekniikkaakin minulle opetettiin, mutta enhän minä enää ollut kovin helposti "käännytettävissä". Soitan niin kuin soitan - yhä edelleen.

Erikoistuin musiikin opetukseen, mikä oli ihan hyvä kurssi, joskin meni aika vanhanaikaiseksi. Niillä opeilla ei enää nykykoulussa opeteta lainkaan, mutta toki nuotit ja rytmit ovat edelleen ihan samat. Minulla oli hyvä pianonsoiton ope, mutta aika paljon meidän ajasta meni siihen, että minä opetin hänelle soinnuista soittamista sillä minun käyttämälläni tekniikalla eli oikean käden pikkusormella melodia, soinnun sävelet muilla oikean sormilla ja vasemmalla kädellä bassoääni ja maksimissaan kaksi säveltä. OKL:n opettajista suuri osa oli kanttoreita, jotka sivutöinään opettivat tulevia luokanopettajia ja se heidän soinnuista soittamisensa oli kyllä ihan oikeasti kamalaa. Vasuri paukutti paksuja sointuja ja oikea käsi yhdellä sävelellä melodiaa. Ikävä soundi.

OKL:ssä pääsin oikealle laulunopettajalle. Hän oli itse ihan taitava laulaja, mutta opettajana hän ei ollut hyvä. Kyse oli enemmänkin henkilökohtaisuuksiin puuttumisista ja se ei ollut minun mielestä oikein. Jos opiskelija osasi tarpeeksi tehokkaasti mielistellä häntä, niin sujui hyvin, mutta suora rehellisyys ei pelittänyt. Sain toki paljonkin irti hänen opetusmenetelmistään, mutta enemmänkin olisi voinut irrota. Koska hän heikkona hetkenään kuitenkin yltyi kehumaan minua, päätin kokeilla, pääsisinkö konservatorioon saamaan lisää opetusta, koska se ihan oikeasti kiinnosti. Pääsin. Siellä minulla oli erinomaisen hyvä opettaja, jonka kanssa ehdin opiskella kaksi vuotta ja sinä aikana tekninen osaamiseni parani huomattavan paljon. Harjoittelin aika lailla ja opin hiljalleen säätelemään ääntä ja asettamaan sitä oikeaan paikkaan. Tenorikorkeuteni nousi usealla sävelaskeleella ja ehkä olisin päässyt pitemmälle, jos olisin jäänyt Jyväskylään. Kuka sen tietää ja olisinko enää ollut kiinnostunut klassisesta laulamisesta? En osaa sanoa.

OKL:n aikana innostuin varmaankin isäni geenien kautta kokeilemaan urkujensoittoa. Vanhaan tuttuun tapaani, opiskelin asiaa itse, kun löysin isän urkujensoiton alkeiskurssikirjat ja sitten löysin yliopistolta urut. Hiljalleen opettelin soittamaan ja siihenkin pääsin jotenkin käsiksi etenkin sen jälkeen, kun pääsin yhden paikallisen urkurin tunneille. Opin vuosien varrella joitakin kappaleitakin, joita saatoin soittaa sijaistaessani kanttoreita, mutta ei minusta mitään kummallista soittajaa koskaan tullut. Nipin napin pärjäsin noissa pikku sijaisuuksissa. Urkuriurani kohokohdaksi nousi varmaan se, kun opettelin "hampaat irvessä" Bachin Orgelbuchleinista koraalin, jonka valitsimme myös häämarssiksemme - "Herr Christ der einige Gottes Sohn". Soitinpa sen useampaan kertaan häissä. Yksi tuttavani tosin sanoi kerran, että soita mitä haluat, kun kyselin, mitä heidän häämarssikseen soittaisin ja niinpä soitin koraalin "Alle Menschen mussen sterben". Jos et, hyvä lukijani osaa saksaa, niin kokeile vaikkapa Google-kääntäjällä.

Muutettuamme Vihtiin pääsin musiikkiopistoon ja jatkoin muutaman vuoden laulutunteja, kunnes luovutin ne opit monestakin syystä. Eipä niistä sen enempää. Totesin kuitenkin pärjääväni mainiosti kuorokuvioissa ja tarvittaessa yksinkin. Kyllähän minä joitakin lauluesityksiä kävin tekemässä.

1980-luvun loppu ja 1990-luvun alkupuoli ihan puoliväliin saakka sujui melkoisessa ruuhkassa - pienet lapset, työ, muut harrastukset. Tyydyin pääasiassa laulamaan kuorossa ja satunnaisesti pieniin yksityiskeikkoihin. Meillä oli muutaman kaverin kanssa lastenlauluorkesteri ja kävimme sen kanssa Salon lastenlaulujuhlissakin sekä keikkasimme jonkin verran. Siinä bändissä soitin koskettimia, kitaraa, mandoliinia ja lauloin. Allergian takia jäin välillä sivuun kaikesta lauluhommasta ja tartuin viuluun, jota sitten soittelin Vihdin seurakunnan orkesterissakin aika pitkään. Soitin sen, mitä osasin. Kyllä se siellä joukossa jotenkin sujui.

90-luvun alussa tutustuin erääseen suomalaiseen laulaja-lauluntekijään. Ihan yleisesti tunnettuun. Meillä sattuu olemaan yhteinen ystävä ja hänen kauttaan tavallaan vahingossa opimme tuntemaan. Keskustelin hänen kanssaan usein laulujen tekemisestä ja tavallaan harmittelin sitä, etten osannut itse tehdä mitään omaa. Hän kuitenkin neuvoi lähtemään yksinkertaisesta. Vaikka vain pari riviä jotain riimirunoa tai rytmisesti yhteensopivia pätkiä. Kitara käteen ja pari sointua ja sitten vaan hyräilemään säveltä. Kuinka sitten kävikään? Lauluja alkoi tulla kuin Nalle Puhille ("Minulta pääsi laulu"). Ei se helppoa ollut, mutta aloin saada kiinni ajatuksista. Tein niihin aikoihin paljon pieniä biisejä, joita suurin osa on unohtunut ja ne olivatkin ihan surkeita, mutta kun ajatellaan ammatikseen työskenteleviä taiteilijoita, ei heiltäkään aina irtoa hyviä juttuja ja pöytälaatikkoon tai roskikseen päätyy monenlaisia viritelmiä.

Joka tapauksessa minä tein niitä lauluja ja sitten kävi ikään kuin vahingossa niin, että eräs paikallinen musiikin ammattimies sattui kuulemaan minun esitystäni. Hän innostui asiasta varsin paljon ja kertoili omistavansa musiikintuotantofirman ja lopputulos oli sitten sellainen, että siinä 90-luvun lopulla äänitin neljä biisiä, jotka sitten lopulta myös ep:nä julkaistiin. Olin jo aiemmin myös julkaissut kaksi biisiä paikallisen kevyen musiikin yhdistyksen kokoomalevyllä ja niinpä sekin homma lähti liikkeelle. 2010-luvulla tein kaksi täysimittaista cd-levyä - tai oikeastaan yhden oman ja yhden Thromoksen kanssa. Niistä kerron erillisen jutun, koska ne ovat niin suuria tapahtumia elämäni kohokohtalistalla. Lisäksi olen julkaissut useita äänityksiä Spotifyssa.

 

Jatkoin siinä vuosituhannen vaihteessa jo aiemmassa kohokohtakirjoituksessa mainitsemissani Kantaattikuorossa ja Produktiokuorossa sen mitä muilta harrastuksilta ehdin, mutta sitten syntyi Thromos, josta jo vähän kerroinkin aiemmin ja aion omistaa yhden kohokohdan kokonaan sille.

Lauloimme jonkin verran minun tekemiä biisejä, mutta pääasiassa covereita, mutta se mikä oli uutta, oli stemmojen kirjoittaminen. Bändissä lauloi minun lisäkseni neljä naista ja heille kirjoittelin stemmoja niihin lauluihin, joissa he eivät laulaneet sooloja. Yhtye oli melkoisen suuri - parhaimmillaan kymmenisen soittajaa. Basisti ja kitaristit sekä rumpali soittivat tavallaan hyvin vapaasti, mutta esim. huilulle kirjoitin stemmat samoin kuin haitarille. Esiinnyimme jonkin verran ihan täällä kotikunnassa, mutta bändin massiivisuus oli tavallaan aika raskasvetoinen. Siksi emme ihan hirveästi kulkeneet eri paikoissa, mutta hyvää treeniä se oli sekä soittajille että etenkin laulajille. Sittemmin Thromoksesta tuli a cappella-ryhmä.

2000-luvun musiikillinen alku sujui pääasiallisesti kuorohommissa ja Thromoksen kanssa. Silloin tällöin kävin jossain yksittäisellä keikalla, mutta tosi vähän. Tein kyllä lauluja, mutta enin osa on jo kadonnut eikä niistä oikein irronnut mitään.

Melkoinen yllätys oli sitten se Vihdin Viihdekuoron johtoon asettuminen. Kuten olen jo aiemmin kertonutkin, en ollut koskaan johtanut kuoroa ja sitten vaan yhtäkkiä pyydetään hommaan. OKL:ssä meillä oli kuoronjohtajakurssi, mutta se oli siinä. Johtaminen osoittautui yllättävän kovaksi hommaksi ja lopulta tulin muutaman vuoden jälkeen siihen tulokseen, että se ei ole minun hommani. Kuten olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, en halua hyvästä harrastuksesta stressiä ja johtajaurani loppuvaiheessa sitä alkoi tulla ihan oikeasti. Toki opin johtamisesta paljon ja aloin silloin seurata ammattilaisia ihan eri silmin. Toki olin kuorossa laulaessani katsonut heidän tekemisiään hyvinkin paljon, mutta silloin piti keskittyä omaan esittämiseen ja tavallaan oppia seuraamaan kuoronjohtajilta heidän perusmerkkejään. Jos ei osaa laulua ulkoa, on pakko opetella katsomaan sekä nuotteja että johtajaa yhtä aikaa.

Kuoronjohtajakaudestani jäi käteen paljon omia sovituksia. En ollut koskaan tehnyt sekakuorolle mitään arreja ja oikeastaan ainoat olivat Thromoksen naisille kirjoitetut kaksiääniset stemmat. Viihdekuoron aikana aloin kirjoitella neliäänisiä ja jopa laajempiakin sovitelmia ja siinäkin hommassa kehityin, vaikka varsinaiset teoriaopintoni olivat vaatimattomia. Minulla on kuitenkin korvat ja kun tein noita kuoronuotteja, soitin aina välillä niitä ja jos joku paikka kuulosti huonolta, korjasin saman tien. Katsoin toki paljon malleja niistä kuoronuoteista, joita minulla oli varmaan tuhansia noihin aikoihin. Alusta pitäen keskityin siihen, että mikään stemma ei joudu tekemään rajuja tai ylipäätään vaikeita hyppyjä, koska kuoroni oli kuitenkin harrastajaporukka. Vaikka koin johtamisen minulle liian vaikeana asiana, sain kaikesta huolimatta usein ihan hyvää tulosta aikaiseksi. Kuoron soundi oli paikallaan ja esiintyminen varmaa. Itse konsertit eivät stressanneet niin paljon kuin se oman osaamattomuuden kanssa painiminen.

Kuoronjohtajana sain toki kokea aika huikeitakin hetkiä. Yksi upeimmista oli se, kun jonain jouluna sain johtaa kolmen kuoron yhteiskonsertissa kaikkien laulajien esittämän "Maa on niin kaunis"-laulun. Sillä hetkellä pääsin hetkeksi suorastaan ylevöittämään itseni - niin hyvältä se tuntui, kun ne lähes sata laulajaa kajauttivat yhteen ääneen "Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi" ja sitten merkistäni kaikki lopettivat ja hiljaisuus laskeutui konserttisaliin.

Varsinaiseksi kohokohdaksi ei koskaan päässyt muodostumaan ääniraudan "epävireisyys". Siis jos nyt joku lukija ei tiedä, kuoronjohtajat aika säännöllisesti antavat kuorolle lähtöäänet laulamalla. Johtajalla on äänirauta, jota näppäisemällä saa kuulumaan a-sävelen. Siitä sitten kaivetaan muut soinnun sävelet. Se onnistuu, kun harjoittelee, mutta joskus se ei vaan onnistu. Jos edellinen kappale on ollut vaikkapa es-duurissa ja seuraava vaikkapa a-duurissa, sekoittavat biisien hyvin erilaiset sävellajit toisensa ja sitä a-säveltä ei vaan kuule. Sitä on vaikea selittää, mutta muutaman kerran annoin kuorolle väärän sävellajin juurikin tästä syystä. Ei sitä välttämättä yleisö huomannut, mutta kuoro kyllä huomasi - ja kuoronjohtaja. Ja siis lisätiedoksi kerrottakoon, että äänirauta ei ole koskaan epävireessä - kuoronjohtaja voi olla.

Thromoksen levyn äänitin lähes kokonaan itse. Nykypäivänä on suhteellisen helppo tehdä jonkinlainen kotistudio. Ei tarvita kuin tietokone, jossa on äänityssofta, etuaste ja hyvä mikrofoni. Näillä pääsee hommaan käsiksi ja koska Thromoksen levy on a cappellaa, en ollut mitenkään vaikeuksissa voimakkuuksiltaan erilaisten instrumenttien kanssa. Laulajat laulavat kuta kuinkin samalla volyymilla, mutta jos äänittää samaan biisiin nokkahuilua ja rumpuja, joutuu kikkailemaan äänitysasioiden kanssa melkoisesti. Levytyksestäkin ja sen eri vaiheista kerron erikseen, mutta toteanpa tässä oppineeni melkoisesti myös äänittämisestä ja sitten äänityksen käsittelystä.

Olen äänitellyt vanhoista suosikkibiiseistäni taustoja ajatellen sellaista mahdollisuutta, että voisin vaikka keikkailla vähän. No, tosi vähän niitä keikkoja on ollut, mutta olen kuitenkin vähän käynyt stagella veivaamassa. Tätä touhua olen harrastanut nimikkeellä "Oldman". Nykytekniikka on tosin mahdollistanut sen, että voin tehdä keikan vaikka kotoa käsin ja periaatteessa saavuttaa satojen kuulijoiden joukon, koska esim. Facebookin kautta voi striimata kaikille kavereille live-esiintymisen käytännössä milloin vaan. Olen minä niitä jonkun kerran tehnyt.

Erikseen on kerrottava, että yksi muusikon elämäni suurimpia hetkiä on, kun rouva lupasi ostaa minulle eläkkeelle pääsemisen kunniaksi jo kauan haaveksimani Martinin kitaran. Martin on kitaroiden aatelia ja sen soundi on ihan omaa luokkaansa. Rouva ei kuitenkaan halunnut ostaa sikaa säkissä, vaan lähetti minut Martin-kauppaan itse valitsemaan hyvää soitinta. Kysyin lähtiessäni, että paljonkos se saa maksaa. Rouva heitti lonkalta maksimihinnaksi noin 30000€.... siis luit ihan oikein. Hän tiesi, että Martinit ovat kalliita ja että varmaan rahaa kuluu jonkin verran. Oli kuulemma alkanut kylmä hiki tippua, kun viivyin Kitarapajalla kauan, enkä edes lähettänyt mitään väliaikatietoja. Lopputulos oli huimasti halvempi kuin rouva oli luvannut, mutta kyllä se ihan arvokas peli on. Soittimista kuitenkin lähes aina voi sanoa, että korkea hinta korreloi laatuun. Ostamani Martin on todella hyvä soitin. Se soi hyvin kauniisti, pitää vireen ja on teknisesti helppo soitettava. Lisäksi se on kaunis instrumentti. Viime vuonna ostimme käytännössä koko suvun voimin yhdelle tyttäremme lapselle myös Martinin, koska nuori herra on varsin innokas muusikko. Hänestä on myös huomannut sellaisen asian, että hyvä instrumentti motivoi treenaamaan. Tytär kertoo, että joskus pojan huoneesta kuuluu soittoa vielä myöhään yöllä.

Viime vuosina ei musiikillisessa maailmassani ole enää tapahtunut mitään suuria myllerryksiä, jos ei sitä lasketa, että olen saanut laulaa erittäin kovatasoisessa kuorossa - Vihdin kamarikuorossa. Periaatteessa se on tietenkin ihan samanlaista kuin missä tahansa moniäänisessä porukassa, mutta selvästi keskimääräistä vaativampaa ja siksi myös mukavaa. Se kuoro kuuluu elämäni tapahtumien Top10:een ja musiikillisessa mielessä varmaan vielä lähemmäksi kärkeä.

Musiikki on ollut elämässäni äärimmäisen tärkeä osa. Mitä minä olisin ilman sitä, muuta kuin ihmisen kuori. Kirjoitin viime vuonna räpin, joka alkaa näin ja kuvastaa jotain tuntemuksia suhteestani musiikkiin ja muutenkin elämään.

"Uskokaa hyväll' meitsiss' vielä on virtaa
täss' tarinan kerron, enkä pyydä hintaa.
On monet niin monet vuodet vierineet,
ja monet jutut mun mukana kierineet..."