Minä olen suhteellisen iäkäs - ehkä jopa vanha. Täytän reilun kuukauden kuluttua 66 vuotta. En oikeastaan tunne itseäni vanhaksi, mutta enhän minä mikään nuori ole. Kolotusta siellä ja täällä ja pillereitäkin pitää nappailla, mutta jaksan ihan hyvin tehdä pitkiä kävely-, pyöräily ja hiihtolenkkejä ja palaudunkin sen verran nopeasti, että jaksan tuota touhua kolme-neljä päivää peräkkäin. Sitten on kyllä pakko pitää täydellinen lepopäivä, mutta kroppa sen kertoo.

Olen eläkkeellä. Virallisesti jäin jo 2018 elokuussa, mutta sen jälkeen tein säännöllistä päivätyötä viime maaliskuun loppuun ja sen jälkeen olen ainoastaan käynyt muutaman päivän sijaistamassa. Eläkkeellä oleminen mahdollistaa lenkille menemisen aamulla heti Hesarin lukemisen jälkeen. Voin katsoa kesken jääneitä leffoja ja soittaa tai kuunnella musaa, lukea milloin huvittaa, siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja hyvällä ilmalla sitten erinäisiä pihahommia. Voin toki lähteä ja surauttaa Helsinkiin tai vaikka Turkuun, jos tulee sellainen olo ja suunnitella pitempiäkin reissuja ihan mihin vuodenaikaan ja -hetkeen hyvänsä. Voin nukkua aamulla vaikka kuinka pitkään ja nautiskella siitä, että ei tarvitse lähteä töihin.

Olen joskus lukenut jostain ET-lehdestä tai vastaavasta, että eläkkeelle pääseminen on uuden elämän alku ja kerrassaan ihanaa ja että kyllä sitä kannatti odottaa. Henkilökohtaisesti kuitenkin sanon, että kaikki äskeiset lausahdukset ovat suuresti liioiteltuja, suorastaan harhaanjohtavia.

Minä en melkein yhtään tykkää tästä elämäni osiosta. Mainitsin tuossa ylempänä asioita, joita voin nykyään tehdä, mutta valitettavasti olen todennut, että minulla täytyy olla joku keskittymishäiriö, joku kirjainyhdistelmä, mitä niitä onkaan. AC/DC, NMKYU, HIFK tai jotain sellaista. Etenkin yksin ollessani minusta tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle ja kykenen tekemään noita luku-, soitto-, telkkari-, siivous- ja ruuanvalmistushommia ja kaikkia muitakin vain kymmenen tai parikymmentä minuuttia kerrallaan ja sitten alan pyöriä levottomana ympäri huushollia kuitenkaan särkemättä varsinaisesti yhtään mitään. Saatan kävellä kauppaan 2-3 kertaa päivän aikana saadakseni vain jotain tekemistä ja tulematta mökkihöpläksi. Aamuisin siis saisin nukkua tosi pitkään, mutta jostain syystä herään käytännössä joka aamu viiden ja kuuden välillä ja joskus neljältä, enkä sitten saa mitään unta enää. Ihan joskus tosi harvoin nukun pitempään, mutta toki sitä tapahtuu. Minä kuitenkin valvon lukien tai telkkaria katsellen ainakin yhteentoista ja myöhempäänkin, koska yöunieni määrä on aika vakiosti 5-6 h. Nukkuisin mielelläni vähän enemmän, mutta kun sitä unta ei riitä.

Totuus on sellainen, että en millään kuitenkaan jaksaisi enää tehdä ihan täyttä opettajan työvuotta kaikkine velvollisuuksineen, mutta se. mitä olen jo tehnytkin eli resurssiopettajan homma olisi jossain määrin vielä ihan hyvä. Olen varsinaisen eläköitymiseni jälkeen tehnyt nimenomaan sitä hommaa (lukuun ottamatta yhtä kouluvuotta), jossa yksinkertaisesti autoin oppilaita, joilla oli vaikeuksia pääasiallisesti äidinkielen, matematiikan ja englannin opinnoissa. Toimi hyvin, jaksoin hyvin ja koin olevani hyödyllinen.

Nykyään koen olevani pelkästään hyödytön yhteiskuunnan elätti ja tarpeeton osa ympäröivässä yhteiskunnassa (paitsi kuorossa, jossa laulan tenoriääntä - olen tarpeellinen siinä). Kuvassa näkyvä huonekalu ei ole ainakaan vielä paras mahdollinen loppusijoitukseni. Tarttis tehä jottain.