Tänä vuonna pohjoismaisten hiihtolajien mm-kisat pidetään Sloveniassa, Planican alueella. Planica sijaitsee laaksossa upeiden vuorten katveesssa ja on kuuluisa hiihtokeskus. Siellä on myös yksi maailman viidestä lentomäestä, jossa hypätään reilusti päälle 200 metriä, mikä on kyllä ihan huikea pomppu. Suomessa ei ole lentomäkeä.

Lapsena ja nuoruudessa seurasin käsittämättömän suurella intohimolla hiihdon mm- ja olympiakisoja. Itse asiassa odottelin yhtä suurella innolla jääkiekon ja yleisurheilun arvokisoja eli penkkiurheiluaktiviteettia on riittänyt. Tosin olen myös hyvin vankasti harrastanut erityyppisiä liikuntamuotoja, joten en pelkästään sohvan pohjalla ole pysytellyt.

Lapsesta saakka olen aina odottanut sellaista aikaa, että voisin täysin häiriintymättä seurata suurkisoja ilman mitää kiirettä tai velvollisuutta mennä tai olla jossain ~ niin kuin vaikkapa koulussa tai töissä (mikä tietysti minun tapauksessani on sama asia). Siis voi sanoa, että 60 vuotta olen sitä odottanut. Niin suunnaton oli tuo into päästä näkemään joitain suuria kisatapahtumia, että nyt uskallan tunnustaa pinnanneeni koulusta jokusen päivän. Eiköhän tuo rikos liene vanhentunut? Muistan, että joskus oli tippa silmässä, kun tiesin, että joku superstar urheilee, eikä niitä kisoja tietenkään koulussa päässyt näkemään. Muutaman kerran siis onnistuin puijaamaan vallitsevaa komentotasoa, kun äiti lähti aamulla töihin ja minulla oli todennäköisesti villasukka väärinpäin jalassa ja siksi en voinut lähteä kouluun. Muistan, kun ainakin kerran kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla ollessani, kävin sanomassa alakerrassa asuneelle Markku-serkulleni, joka oli samalla luokalla, että sanoo Taimi Mutkalle, että minä olen sairas. Kaikessa hiljaisuudessa sitten istuin kotona ja seurasin tärkeät hiihdot ja hyppelyt vailla huolen häivää. Vanhemmiten sitten työelämässä en  kertaakaan kuitenkaan ollut luvatta pois töistä urheilukisojen takia ( niin, enkä muutenkaan :)  )

Jokusen kerran olen kuitenkin onnistunut ihan luvanvaraisesti olemaan  pois pakkotyöstä. Talvella 1968 Grenoblen olympialaisten aikana minulla oli sitkeä kuumetauti, taisi olla peräti lievä keuhkokuume tai muu tulehdushässäkkä. Kuume pysyi kuitenkin pari-kolme viikkoa korkeana ja sopivasti kisojen ajan ja niinpä onnistuin seuraamaan kaikki tapahtumat. Pääsin armeijasta helmikuun alussa 1978 ja heti pian sen jälkeen olivat hiihtokisat Lahdessa. Nekin onnistuin seuraamaan kokonaan ilman häiriöitä ja mikäs siinä. Suomi sai yhdeksän mitalia, kolme jokaista väriä. Merkille pantavaa oli, että Norjaan meni koko kisoista yksi pronssi ja Ruotsikin sai vain kaksi mitalia - kultaisia tosin molemmat. Palon on tapahtunut 45 vuodessa. 
Vuonna 2006 olin leikkauksessa helmikuun alussa ja pääsin sopivasti kotiin katsomaan talviolympialaisia. Sairasloma meni yli hiihtoloman, joten minulla oli jälleen aitiopaikka. Yhtään kultaa ei Suomeen tullut, mutta vajaa kymmenkunta mitalia kuitenkin. Norjan valtakausi oli jo selkeästi tuloillaan - 19 mitskua.

Tänä talvena olen viimeinkin päässyt siihen tavoitteeseen, että voisin katsoa kaikki hiihtokisojen lähetykset ihan luvanvaraisesti ja täyttää palkkaa ( = siis eläkettä) nauttien. Voisin varhain aamulla jo valmistella sohvan mukavasti ja valmistaa eväät niin, ettei tarvitse edes hakea niitä keittiöstä kesken voitokkaiden taisteluiden.   Nyt vaan on sellainen tilanne, että eipä tässä ole suurempaa hinkua niitä kisoja katsella. Minä olen siitä omituinen ihminen, että jaksan kiinnostua tosissani enimmäkseen vain sellaisesta urheilusta,  missä suomalaisilla on menestyksen mahdollisuudet. Olemme nähneet, että näissä Planican karkeloissa ei sellaisia juttuja taida kannattaa odotella. Neljän kisapäivän jälkeen suomalaisilla on tasan nolla mitalia, eikä podiumpaikka ole edes ollut lähellä. Norjalla on 14 kaulakoristetta, joista kuusi on kultaisia. 

Vähiin taitavat mitalit näissä kisoissa jäädä, joskin jonkinlaisia mahdollisuuksia toki on. Nyt on hiihtohommissa jo useamman vuoden ajan tarvittu Niskasia, Pärmäkoskea, Heikkistä ja Jauhojärveä, jotta pallilla olisi nähty sinivalkoista väriä. Kaksi viimeksimainittua ovat jo lopettaneet ja ilmeisesti Iivo Niskasen ennen joulua sairastama korona on vienyt häneltä parhaan terän. Pärmäkoski on ollut epävarma ja Kerttu Niskasen kunto on vielä hieman arvoituksellinen. Nämä kolme ovat kuitenkin vielä potentiaalisia mitaliehdokkaita, muista ei taida olla ja viestihiihtoihin ei taida löytyä neljää tarpeeksi vahvaa menijää.

Viikon päästä olemme tässäkin asiassa viisaampia.