Jokainen läheiseni, ystäväni ja kaverini tietää, että jääkiekko on joukkuepeleistä minulle nb 1. Jalkapallo on hermorakenteelleni liian hidasta tai muuten vaivalloista, en ole tarpeeksi pohjalainen pysyäkseni pesäpallon kuvioissa enkä tarpeeksi pitkä ymmärtääkseni kori- ja lentopallon perään. Jääkiekko on  vauhdistaan huolimatta hyvin älyllistä ja nopeita reaktioita vaativaa touhua ja vaikka siinä ovat negatiivisena puolena erilaiset onnettomuudet ja tunteiden kuumenemisesta syntyvät rähinät, ovat nuo viimeksi mainitut kuitenkin vähemmistössä ja itse peli saa olla pääosassa.

Kaikki myös tietävät, että suosikkijoukkueeni on Helsingin IFK. Tämä fanitus on kestänyt jo lähes 60 vuotta ja niinhän se on - " En gång IFK, alltid IFK". On toki ollut vuosia, että en juurikaan ole liigaa seurannut ihan yksinkertaisesti siksi, että otteluita ei televisioitu käytännössä ollenkaan. Vaikka asunkin 50 kilometrin päässä Nordenskiöldinkadun hallista, en ole juurikaan käynyt pelejä seuraamassa, ennen kuin viimeksi kuluneen kymmenen vuoden ajan. Nythän tämä nykyajan loistava digitekniikka on mahdollistanut otteluiden seuraamisen kotisohvalta. Pienellä kuukausimaksulla voi nähdä kaikki IFK:n pelit (ja muutkin liigamatsit) niin Helsingissä kuin muuallakin Suomessa - eipä tarvitse ajaa Lappeenrantaan tai Ouluun.

Fanitusta on olemassa monenlaista. On äärimmäisen kiihkeää ja juuri ja juuri olemassa olevaa ja kaikkea siltä väliltä. Omani on jostain siitä väliltä. Maailmani ei kaadu huonon pelin takia eikä myöskään nouse sfääreihin, jos pelit sujuvat hyvin. Toki elän ottelun mukana, mutta meni sitten hyvin tai huonosti, unohtuvat nuo pelit varsin pian. Hetken hurmaa ja huumaa tai tuskaa ja vollotusta.

Tämä nyt loppua kohden kääntyvä kausi on ollut hyvin erikoinen. Loppusyksystä HIFK oli hetken koko liigan peränpitäjänä ja peli oli aivan kamalaa. Valmentaja Ville Peltosta olivat kiivaimmat fanit kantamassa Ämmässuolle loppusijoitukseen ja arvostelu esim. joukkueen fanisivuilla oli ankaraa. Joukkueen johtoporras jaksoi kuitenkin uskoa ja luottaa suomalaisen ja myös IFK:n jääkiekkolegendaan eikä potkuja tullut sen enempää Peltoselle kuin muillekaan organisaation johtajille. Luottamusta riitti. Hieman ennen joulua alkoi pitkä pisteputki ja hidas kipuaminen kohti kärkeä. Sitten ihan viime hetkellä eli runkosarjan 60. kierroksen päätyttyä IFK nousi kuudenneksi ja selvisi suoraan jatko-otteluihin, missä vastaan tuli toki kova luu, Rauman Lukko. Jos HIFK olisi jäänyt sijoille 7-10, olisi ensin pitänyt selvittää "säälipleijarit" ja sitten taistella jompaa kumpaa liigan kärkikaksikkoa vastaan. Ihan rehellisesti voi todeta, että kuudennelta sijalta jatkoon menemisen tie on ollut helpompi kuin "sääleistä" tamperelaisia vastaan joutuminen. KooKoo jäi  täysin Tapparan jalkoihin ja Ässät sai jotenkin räpistellyksi Ilveksen kanssa loppujen lopuksi ilman mitään mahdollisuuksia.

Lukko ja HIFK pelasivat loppujen lopuksi kuusi pleijarimatsia ennen kuin paikka neljän parhaan joukkoon varmistui. Näissä peleissä ei aina palkita paremmin pelaavaa porukkaa, vaan yksinkertaisesti tehokkaampi menee eteenpäin ja vaikka sanotaan, että yksi pääsky ei tee kesää, niin Roope Taponen HIFK:n maalilla oli se viimeinen Lukon este.  HIFK meni eilen jatkoon kaatamalla raumalaiset jatkoerässä pelattuaan ensin 57 minuuttia surkeasti ja sitten iskemällä kaksi maalia reilussa minuutissa ja viemällä homman jatkoerään, missä lopulta yksi kovimmista raatajista, Otto Paajanen, survoi kiekon Lukko-maaliin ja tie finaalipeleihin avautui.

Edessä kovaa taistoa Tapparaa vastaan. Kaiken realistisuuden nimissä on pakko todeta, että välierään asettuu monin verroin Lukkoa laadukkaampi porukka ja aikamoista flow-tilaa "stadin kingi" tarvitsee, jos tamperelaiset eivät mene ratkaisemaan kultaa - itse asiassa toista tamperelaisjoukkuetta vastaan. Näin uskon.