Nuoria ja jopa lapsia hoidetaan entistä enemmän psykiatrisesti. Osa selviää avohoidolla, mutta osa joutuu jopa joksikin aikaa psykiatriseen hoitoon. On masennusta ja ahdistusta, saamattomuutta, josta käytetään hieno sanaa: prokrastinaatio ja vaikka mitä. On päivänselvää, että nämä asiat pitäisi pystyä hoitamaan, koska hoitamattomina ne vain pahentuvat, muuttuvat kroonisiksi ja aiheuttavat usein täydellisen työkyvyttömyyden. Se ei ole mukavaa kenellekään - ei sairastuneelle itselleen eikä hänen läheisilleen ja esim. työnantajilleen.

Tämäntyyppisten sairauksien alkujuurille pitäisi pystyä pureutumaan. Jossain vaiheessa ahdistuneisuuden ja alavireisyyden syiksi mainittiin mm. erilaiset ulkonäköön, suorittamiseen, sosiaaliseen kenttään kuulumiseen tai kuulumattomuuteen ja välineisiin perustuvat asiat. Tunnistan kyllä nämä ajatukset. Minun lapsuudessani Keski-Suomen korvessa me kaikki olimme kohtuullisen vähävaraisia eivätkä varallisuuden ulkoiset merkit tai paremminkin niiden puute juurikaan vaikuttaneet. Suorittamispaineita kyllä riitti, koska pääsy jatkokoulutukseen oli hankittava hyvillä suorituksilla. Lukioon ei kannattanut lähettää huonosti motivoitunutta ja pärjäävää nuorta, vaan oli sitten parempi vaikka laittaa tällainen nuori Katajan vaneritehtaalle pakkaamaan. Ulkonäköpaineita varmaankin oli, mutta itse en muista kiinnittäneeni suuremmin moiseen huomiota silloin - vähän vanhempana ehkä jonkin verran, mutta ymmärrän kyllä nykymaailmaan vaateet silläkin saralla.

Sosiaalinen kenttä oli minunkin nuoruudessani tärkeä. Pienelläkin paikkakunnalla löytyi porukoita, jotka hitsautuivat jotenkin yhteen ja joihin oli vaikea päästä mukaan. Minä en oikein kuulunut mihinkään ja joistakin näistä piireistä nousi esiin ahdistavia kiusanhenkiä, joiden käyttäytymistä luonnehtisin nykypäivän sanoilla vähintäänkin aggressiivisiksi. Erään uskonnollisen lahkon piireistä nousi ikävää sorttityyppiä, joka omassa ylemmyydentunnossaan katsoi oikeutetuksi toiminnaksi mobbailla vähänkin valtavirrasta ja toisaalta omasta viiteryhmästään poikkeavia. Tällaiset tyypit vetivät mukaansa helposti pätemisen tarpeessa olevia itseään yhtä lailla etsineitä henkilöitä eikä tulos välttämättä ollut kovin hyvä. Kieltämättä kärsin näiden pahantekijöiden toimista ja tuskinpa maailma on niin paljon muuttunut, että tällaiset röyhentelijät olisivat kadonneet. On sanomattakin selvää, että tällaisen kiusan alle joutuvat nuoret ovat ainakin jossain määrin herkkiä masennukselle.

Nykypäivänä huomaa tällainen vanha ihminen, kuinka ulkonäkö- ja välinepaineet ovat nuorilla kovat. Kampa ja hiusharja yksistään eivät riitä ja mikä tahansa riepu ei vakuuta herkän murrosikäisen mieltä. Eivät kaikki halua erottua suuresta joukosta eivätkä kaikki halua Kallion lukioon. Varustekilpailu niin vaatteilla kuin vaikkapa kännyköillä on kovaa peliä. Siinä touhussa lyödään köyhät kyykkyyn ja herkimmät sielut ahdistuvat. Sitähän se on. Jos nuori ei löydä omia vahvuuksiaan eikä näin ollen pysty pönkittämään omaa mielenlujuuttaan sillä tavoin, on hän hyvin altis syrjäytymään ja kyllähän siinä mieli apeutuu.

Prokrastinaatio eli kykenemättömyys ryhtyä hommiin voi hyvinkin olla seurausta liian kovista suorituspaineista. Koulu, mutta myös jo mainitsemani paineet aiheuttavat maljan täyttymistä ja seuraukset nähdään potilasjonoissa. Samaan aikaan, kun pohditaan koululaisten osaamistason huononemista, joudutaan miettimään, mitä tehtäisiin mielenterveyden ongelmille. Koulutustason rappeutuminen pitäisi korjata ja se vaatisi opetussuunnitelman päivitystä korkeampiin osaamistasoihin ja mm. työmoraalin kohentamista, ahkeruutta, tunnollisuutta ja niitä kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat oppimiseen. Aika absurdi tilanne loppujen lopuksi.