Tässä on kohdakkoin alettava innostua tämän kevään viimeiseen jääkiekkoponnistukseen. Onhan taas se hetki, kun MM-kisat lähestyvät ja Suomen urheiluhullu ja etenkin jääkiekkofanaatikot hypettävät tosissaan tulevia mittelöitä. Se on tietenkin itsestään selvää ja kaikilla kavereillani tiedossa, että olen jääkiekon ystävä, mutta en kuitenkaan fanaatikko. Seuraan liigaa ja tietenkin etupäässä jo 60 vuoden ajan fanittamaani HIFK:ta ja sitten intoilen olympia- ja MM-kisat, mutta en särje televisiota, en ryhdy väkivaltaiseksi, en menetä yöuniani enkä ruokahaluani, vaikka suosikkijoukkueeni (siis HIFK ja maajoukkue) eivät menestyisikään. Sehän on vaan urheilua ja hetken hurma tai pettymys. Meillä on runsaasti vakavampiakin asioita pohdittavana, mutta  ihminen kaipaa myös huvitusta ja minulle kuorolaulun lisäksi jääkiekon, yleisurheilun ja hiihdon seuraaminen ovat niitä. Ja on toki muitakin asioita, mutta eipä niistä nyt sen enempää. Tosi monelle suomalaiselle nämä urheilumuodot ovat yhtä yhdentekeviä kuin Euroviisut ja kuninkaan kruunaaminen minulle, mutta meillähän on siihen oikeus. Annetaan nyt vaan rauha ja oikeus kaikille.

Suomen joukkueen runko on jo pitkälle muodostunut. Jukka Jalonen ja muu valmennustiimi ovat löytäneet parhaat mahdolliset sällit heilumaan sinne kaukaloon ja nyt tarvitsee enää saada koko homma toimimaan. Jalosen metkut tiedetään ja hänellä on vahvaa näyttöä taidostaan johtaa joukkueita mahdollisimman hyvään suoritukseen. Lyhyen ajan sisällä olympiavoitto, kaksi maailmanmestaruutta ja hopeasija kertovat kyllä hänen kyvystään ohjata maajoukkue niin hyvään suoritukseen kuin mahdollista. 2010-luvun alkupäässä hän valmensi Suomen MM-kultaan ja olympiapronssiin. Aika moni muistaa, kuinka vuonna 2019 Jalosen ryhmälle naurettiin ennen kisoja ja jotkut pelottelivat jopa B-sarjaan putoamisella. Kuinka ollakaan tuli Mörkö ja Pesosen Harri ja Kevin Lankinen, jotka yhdessä sillä porukalla hakkasivat kaikki ja joukkue nappasi kultaa.

No niin. Valmentajasta huolimatta täytyy muistaa, että lopulta pelaajat tekevät sitten sen kovimman työn siellä kaukalossa. Korona-ajan ongelmat ovat tällä hetkellä mennyttä ja oikeastaan vain Venäjän sotiminen Ukrainassa on muuttanut sarjan sisäistä toimintaa niin, että itänaapurimme ei saa pelata eli kyllähän yksi iso jääkiekkomaa on pelistä pois. No, se on maan politiikan vika.

Suomen maajoukkue on saanut NHL:stä kovan porukan, ja jos he kaikki ovat pelikelpoisia ja ennen kaikkea
 -kykyisiä, on maamme edustusjoukkueessa seitsemän taalakaukaloiden hyökkääjää ja yksi puolustaja. Patrik Laineen tilanne on suurin kysymysmerkki, mutta Mikko Rantasen osallistuminen matkaan kompensoi aika mukavasti Laineen mahdollista puuttumista.

En ala etukäteen veikkaamaan yhtään mitään. Katsotaan pelejä niin kauan, että homma on valmis ja analysoidaan lopputulos sen jälkeen, kun finaalin viimeinen vihellys on kuulunut. Jos Suomi putoaa ennen mitalipelejä, häviää mielenkiinto hyvin nopeasti, mutta joka tapauksessa tämän vuoden kiekkomestari selviää 28. päivänä ja toki me suomalaiset haluaisimme nähdä sinivalkoiset värit jälleen siellä kentällä "poikaa" kantamassa.