Suomen koululaitoksessa on tällä hetkellä ja on ollut jo kauan vakavia ongelmia, mutta valtio ja kunnat eivät reagoi. Päättäjät vetoavat aina ns. asiantuntijoihin, joita kaivetaan Opetushallituksen korkeista kerroksista, mutta niitä, jotka tekevät oikeasti ne työt, ei kuunnella. Muistan itse kiinnittäneeni huomiota heikentyneisiin oppimistuloksiin jo 2000-luvun alussa, vaikka toimin työssäni ihan samalla tavalla kuin olin 80-luvun alusta saakka toiminut. Vaatimustasoa oli pakko laskea, koska luokissa oli oppilaita, joita ei olisi voinut millään päästää seuraavalle luokalle, jos 80-luvun vaatimukset olisivat olleet voimassa.

Tänään (13.5.) Hesarissa oli iso artikkeli eläkkeelle siirtyneestä kieltenopettajasta, Seija Jäppilästä, joka kertoi ajasta noin 10-15 vuotta sitten. "Huomasin, etten voinut tehdä enää sellaisia kokeita kuin aikaisemmin. Ei niistä olisi selvitty."  Peruskoulu lähti siitä, että kaikki oppilaat runnotaan väkisin yläkoulun päästötodistukseen saakka ja hyvänä tarkoituksenahan oli, että oppimisen vaikeuksissa olevat oppilaat saavat tuettua oppimista joko pienluokassa tai tuen myötä. Ei toteutunut. Kouluissa oli koko 40-vuotisen opettajaurani ajan suurta tuen tarvetta vaativia oppilaita ihan yleisopetuksen luokassa. Vaatimustasoa piti laskea, että saatiin heille edes viitoset todistuksiin, ettei vaan tarvittu luokalle jättämistä, kun se oli kuulemma niin vaarallista.

Suomessa aloitettiin hurja opetussuunnitelmarumba joskus 1990-luvun tai 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Opettajien piti itse laatia suunnitelmat ja asettaa vaatimustaso toki jonkinlaisen valtakunnallisen kehyksen mukaisesti. Siihen kulutettiin hirveästi aikaa ja energiaa ja se oli oikeasti pois opettajan perustyöstä. Loppujen lopuksi kyse oli kosmeettisesta muutoksesta. Osa opettajista varmaan kykenikin tekemään uuden suunnitelman mukaista työtä, mutta suurin osa meistä palasi sangen nopeasti vanhaan ja toimivaan systeemiin. Opettaminen piti jotenkin kätkeä ihmeellisten pelien ja temppujen ja alati kasvavan tietotekniikan käytön alle. "En ymmärrä, mitä niin pahaa siinä uuden asian opettelemisessa on, että se pitää tehdä jotenkin salakavalasti." Näin Jäppilä sanoo ja allekirjoitan tämän. Hän jatkaa: "Vaatimustaso tuntuu olevan, että kun oppilas ohjatusti tutustuu kynään ja kumiin, hänet päästetään läpi. Mitään ei tarvitse osata ja eri osa-alueet kompensoivat toisiaan, mikä on täysin järjetöntä."

Jäppilä ja tuhannet elleivät peräti kymmenettuhannet opettajat ovat havainneet perustaitojen puuttuvan nykyään monissa oppiaineissa ja etenkin äidinkielessä, jonka osaaminen on hyvin perustavaa laatua olevaa. Miten opitaan biologiaa, historiaa ynnä muita reaaliaineita, jos lukutaito on huono. "Kouluissa ei enää vaadita lukemaan kokonaisia kirjoja tai katsomaan elokuvia vieraalla kielellä, koska sinnikkyys ei riitä keskittymiseen ja kännykkään tartutaan välittömästi." Näin Jäppilä sanoo ja eipä tähän muuta voi todeta. Toinen opettaja, 28 vuotta äidinkieltä opettanut henkilö kertoo lukemisen muuttuneen ylivoimaiseksi. Ihan saman asian minä huomasin myös opeurani viimeisten vuosien aikana. Jos lapset saikin hetkeksi aikaa lukemaan, eivät he juurikaan edenneet tarinoissa, koska he eivät osanneet lukea. Joillekin kuudesluokkalaisillekin oli sivun mittainen teksti jostain helposta ikätasolle sopivasta kirjasta ihan ylivoimainen. Tekninen lukutaito oli niin huonoa, että ei lapsi muistanut sivun päättyessä, mitä sivun alussa oli kirjoitettu.

Keskittymiskyvyn lisäksi oppilaiden asenne työntekoon on rapistunut. Opettajan auktoriteetti on murentunut, läksyjen tekeminen on liian työlästä ja kaikesta pitäisi voida suoriutua helposti ja nopeasti. Onhan se selvää, että jos tottuu koulussa tällaiseen työmoraaliin,  se siirtyy aina vaan elämässä eteenpäin ja sama vitkuttelu- ja asennetouhu jatkuu myös työelämässä. Myös empaattisuus opiskelutovereita kohtaan on järkyttävästi huonontunut.  Kiusaaminen ja huono käytös toisia kohtaan on alati lisääntynyt.

Päättäjät ovat vitkutelleet liian kauan ja se näkyy selvästi tämän hetken osaamisessa. Pisa-tuloksia voi analysoida loputtomasti, mutta koska suunta on ollut alaspäin, on jotain huonoa tapahtunut. Niistä on kirjoitettu ja puhuttu niin paljon, että en tähän kohtaan jaksa enää paasata.

Onko olemassa keinoja nostaa tasoa? On, koska ymmärtääkseni lapset eivät ole oppimiskyvyiltään yhtään sen huonompia kuin ennenkään. Jo mainitut keskittymiskyvyn puutteet ja asenteiden heikkoudet ovat korjattavissa koulun seinien sisällä, mutta se vaatii päättäjiltä tomeraa toimintaa. Päättäjien täytyy kuunnella todellisia asiantuntijoita eli koulussa työtä tekeviä opettajia.

Eri medioissa on kirjoiteltu ja lausuttu useita hyviä keinoja, jotka on lakisääteisesti otettava käyttöön. Muuten ne eivät toimi. Ihan tässä muutama ajatus, joista voisi lähteä liikkeelle.
1) Kännykkäkielto - kouluissa on digilaitteita, joita voidaan käyttää opiskeluun. Jos ei ole, niin niitä on hankittava.
2) Erilaiset opetussuunnitelmat nopeille ja hitaille oppilaille ja samalla myös eri ryhmät. Peruskoulun tullessa puhuttiin tasoryhmistä. Mitä vanhempia oppilaat ovat, sitä suurempia ovat oppimiskykyjen erot. Näin on aina ollut eikä se mihinkään muutu.
Kaikki eivät millään opi laajaa matematiikkaa, fysiikkaa, vieraita kieliä, reaaliaineiden teoriaosuuksia ja niiden analysointia eivätkä kaikki millään opi hitsaamaan, tekemään puusta vaativia rakennelmia, asentamaan putkia ja sähköjuttuja tai korjaamaan moottoreita. Meillä on eri osaamisalueiden osaajia ja kaikille riittää tehtävää, mutta koko peruskoulun ajan kestävää tasapäistämistä ei voida toteuttaa.
3) Vaatimustason nostaminen. Oppilailla on teetettävä runsaasti enemmän perustehtäviä. Tekemällä oppii. Kitaraa oppii soittamaan, kun soittaa joka päivä monta tuntia. Ihan samalla tavalla opitaan lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan. Tehdään paljon ja taas paljon. Lisätään oppituntien määrää tärkeimmissä aineissa eli äidinkielessä, matematiikassa ja vieraissa kielissä ja aletaan tehdä toistoja toistojen perään.
4) Vastuu omasta tekemisestä ja seurausten kestäminen. Tähän on opetettava. Jotta oman tekemisen moraalikäsitys kasvaa ja kehittyy, on sitäkin harjoiteltava ja oikeasti paljon.

Minusta tuntuu, että minä kirjoitan tästä jatkuvasti mihin milloinkin, mutta usein tulee sellainen tunne, että hukkaan menee tämäkin vaiva. Olenhan minä näitä lähetellyt milloin kansanedustajille ja muille päättäjille, mutta kuten olemme nähneet, ei näistä ole mitään hyötyä. Toisaalta, jos ei yritä, ei saa mitään aikaiseksi.