Koulut ovat jälleen päättäneet lukuvuotensa ja ainakin meidän lapsenlapsen juhlassa laulettiin suvivirsi. Ikävän matala mörinäsävellaji, mutta annettakoon anteeksi. Viime aikoina paljon kohua herättäneet tapahtumat alaikäisten keskuudessa eivät tuossa juhlassa näkyneet - iloista ja reipasta väkeä näytti olevan, mutta mistäpä sitä kaikkea tietää.

Pitkään on puhuttu lapsista, joiden elämä on vaikeaa ja jotka tarvitsevat paljon tukea ja erityisiä oppimisjärjestelyjä pystyäkseen selviämään peruskoulusta. On puhuttu paljon vaatimustason laskusta, heikoista oppimistuloksista, oppilaiden saamattomuudesta ja yleensä puhutaan paljon negatiivisista asioista. On hyvä, että oppimisvaikeuksista kärsiville järjestetään resurssien mukaan niin hyvää tukea kuin mahdollista. Koulussa opitaan asioita elämää varten. Näillä tukitoimilla vahvistetaan tasa-arvoa.

Olen näitä kouluun ja oppimiseen liittyviä artikkeleja ja kirjoja lukenut yhden jos toisenkin kerran, joten kokemukseni lisäksi tietoakin on. Koen nimittäin voimakasta tunnetta epätasa-arvosta nopeiden ja taitavien oppilaiden koulutuksessa. Edellä mainituista syistä johtuen kouluissa edetään pitkälti heikoimpien oppilaiden asettamien rajojen mukaan. Nopeat ja hyvin asioita oppivat oppilaat joutuvat pakosta kuuntelemaan, kun asioita käydään uudestaan ja uudestaan läpi ja samalla madalletaan oppimistilanteen vaatimaa kynnystä. Kokeet laaditaan niin, että heikoimmatkin pääsevät läpi niistä ja hyvät oppijat saavat kympin joutumatta ponnistelemaan asian eteen. Minulla on ystävä, jonka lapsella on yläkoulussa melkein kympin keskiarvo. Lapsi on oikeasti lahjakas, mutta se mikä tekee nurinkuriseksi asian, on sellainen kummallisuus, että hän ei joudu tekemään asian eteen oikeastaan yhtään mitään. Hän ei juurikaan lue kokeisiin ja tekee läksyt hetkessä. Kymppi ei ole eikä saa olla harvinaisuus, mutta se on kovasta työstä ansaittava numero. Menen ajassa yli 50 vuotta taaksepäin. Luokkamme parhaan keskiarvo oli keskikoulun päästötodistuksessa hiukan päälle yhdeksän. Yleensä kukaan ei saanut edes 9,5:n keskiarvoa. Jos sai, oli hän poikkeuksellisen lahjakas. Ne, joiden todistus oli tuota luokkaa uurastivat kovasti, koska keskimääräinen vaatimustaso oli niin kova.

Nykypäivänä monet oppilaatkin sanovat, että yhdeksän keskiarvoon pääsee "tuosta vaan" ilman kummempaa ponnistelua. Minusta se on väärin. Jo esikoulussa pystyvät hyvin kouluttautuneet vaka-opettajat sanomaan lapsen oppimispotentiaalista melkoisesti. Lapsi saattaa jo ekaluokalla pettyä siihen, että hänellä ei ole mitään haasteita, kun hitaammat eivät pääse samaan tahtiin. Niinpä lahjakas lapsi tavallaan taantuu. Pitäisi olla mahdollista päästä tarjoamaan vaativampaa ja tehokkaampaa opetusta ja tehtäviä niille, jotka osoittautuvat nopeiksi ja hyviksi oppijoiksi.

Se, että annettaisiin eriyttämällä mahdollisuudet jo alusta asti myös hyvin oppiville ihan siinä kuin hitaammin oppiville, olisi oikeasti tasa-arvoa, jota peruskoulu perää.  Näin myös ne oppilaat, jotka hakeutuvat korkeakouluopintoihin aikanaan, saisivat tarpeellisen kovan pohjan selvitäkseen vaativista opinnoistaan.