Aina silloin tällöin pysähtyy miettimään, miksi nuoruudessa tuli tehdyksi niitä valintoja, joita teki. Tavallaan on ihan hölmöä mennä 50 vuoden päähän, koska tavallaan on ihan sama, mitä silloin teki ja suunnitteli muka tekevänsä tulevaisuudessaan. Kävin vanhan kansakoulu-keskikoulujärjestelmän mukaisesti lapsena/nuorena ja pyrin siis keskikouluun 11-vuotiaana, koska olin pärjännyt mainiosti koko koulutaipaleeni ajan. Keskikouluun (tunnetaan myös oppikouluna) ei siis menty suoraan, vaan pääsykokeiden kautta. Matematiikkaa ja äidinkieltä taisi olla testeissä. Olin ihan kärkisakkia tuolloin.

Itse asiassa olen miettinyt lapsuuttani. Kuinka loistava tulevaisuus muuttui keskitason tallaamiseksi. Opin lukemaan veljeni siivellä 4-vuotiaana enkä muista elämästäni sellaista aikaa, ettenkö olisi osannut lukea. Alle kouluikäisenä luin Aku Ankkojen lisäksi tietosanakirjoja ja olen ihan varma, että tunsin enemmän lintuja ja kasveja kuin nykyään, vaikka olen työssäni opettanut luonnontieteellisiä asioita.

Koulunkäynti oli älyttömän helppoa. Koko keskikoulun ajan olin luokkani parhaimmistossa ja lukuaineiden keskiarvo pyöri 9 ja 9,5:n välissä. Pärjäsin tasaisesti kaikessa, mutta äidinkieli, enkku ja ruotsi olivat ihan ehdotonta ykköstä niin suosikkiaineinani kuin myös osaamisen tasolla. Matematiikka oli suhteellisen helppoa, joskaan en tainnut olla sentään kympin oppilas kuin ihan alkuvuosina. Ilmeisesti hyvän lukutaitoni ansiosta pärjäsin reaaliaineissa käytännössä lukematta mitenkään paljon - yhdellä lukemalla asiat upposivat. On toki huomioitava, että seurasin tunneilla aktiivisesti ja tein tehtävät ja luin aina läksyksi annetut oppiaineiden kappaleet. Teknisessä käsityössä ja kuvaamataidossa olin ihan surkea. Niitä taitoja olisin sittemmin open työssä tarvinnut, mutta toisaalta ison koulun opettajana sain aina vaihdetuksi nuo heikot aineeni musiikkin opettamiseen, mikä olikin minulle huokeasti luontevampi ratkaisu.

Niinpä sitten valitsin lukion. Ei siinä mitään omituista ollut. Veljeni ja kaksi läheistä serkkuanikin olivat lukiolaisia ja kuta kuinkin samantasoisia olimme olleet. En olisi edes osannut kuvitella, mitä alaa olisin ammattikouluun lähtenyt opiskelemaan, joten valinta oli sikälikin oikeaan osunut. Lukioon piti käydä itse ilmoittautumassa, koska silloin ei tietenkään ollut mitään nettiä eikä yhteisvalintaa. Todistuskopio oli lähetetty koululle ja sitten alkuperäinen piti ottaa mukaan ja näyttää se kansliassa rehtorille. Koska asuin pienellä maaseutukylällä, oli lukioon mentävä johonkin lähikuntaan ja kahdesta vaihtoehdosta valitsin saman, siis Saarijärven lukion, missä veli ja serkutkin olivat. Lukion rehtoria pidettiin pelottavana ja ankarana ja kai hän vähän olikin sellainen - ainakin etäinen ja mieleeni jäi se, kun hän katsoessaan todistustani sanoi, että Kivijärvellä opiskelijat saavat liian hyviä todistuksia osaamiseensa nähden. Muistaakseni kuittasin hieman ja sanoin, että moni kivijärvinen oli juuri kirjoittanut ällän paperit Saarijärven lukiosta ja vahvistin asiaa sanomalla, että koska tämä on hyvä lukio, haluan tänne. Loppujen lopuksi minäkin pääsin ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla, vaikka matkan varrella sattuikin romahdus, joka pystyttiin myöhemmällä iällä diagnosoimaan sairaudeksi, jolle ei voinut mitään.

Nyt lähestyn seitsemääkymmentä ja olen eläkeukko ja varmaan olisin yhtä lailla ukko nuoruuteni valinnoista riippumatta. Mennyt on mennyttä, mutta kuten vanhat valokuvat ja kotivideot ovat pääosin mukavia katsottavia, myös vanhat muistot ovat jossain määrin mukavia kaivaa esiin. Toisaalta ihan sama, mutta tällainen minä olen.