Yleisurheilun omituiset EM-kisat päättyvät tänään ja jossain määrin suomalaisittain alavireisesti. Omituiseksi kutsun niitä siksi, että kisat järjestetään sellaisessa vaiheessa vuotta, että kilpailukausi ei ole oikeastaan päässyt vauhtiin lainkaan. Olympiakisojen läheisyys on vaikuttanut muutamiin huippuihin siten, että he eivät tulleet kisoihin lainkaan, koska valmistautuminen olympialaisiin on kuitenkin etusijalla. Omituista on sekin, että kisat järjestetään Italiassa, missä hommat eivät aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Rooman suuri Stadio Olimpico on ilta toisensa jälkeen ammottanut tyhjyyttään tai ainakin siellä on ollut valtavasti tyhjiä paikkoja. Rooman kaduilla on haastateltu ihmisiä, jotka eivät edes ole tienneet tästä urheilutapahtumasta.

Suomalaisittain kisat ovat menneet siinä mielessä alavireisesti, että mitalit ovat jääneet saamatta. Kun yleisurheilijoittemme kerma on erilaisten sairastelujen ja vammojensa kanssa vielä kovinkin keskenkuntoinen ja tuo kermakerroshan on erittäin ohut, niin mitalin kiiltoa ei ole näkynyt. Muutamien lehti- ja nettikirjoitusten perusteella kuitenkin suomalaiset urheilutoimittajat ovat melko lailla huonoja tulkitsemaan ja näkemään suurta kokonaiskuvaa. Kun Raitanen, Murto ja Mäkelä epäonnistuivat jossain määrin, niin hyvin moni työkseen näitä juttuja seuraava ja raportoiva toimittaja ei ole osannut nostaa esiin huomattavasti kasvanutta massaa, jolla on tulevina vuosina mahdollisuuksia nousta ihan Euroopan kärkeen, jos vaan paikat kestävät. Joissakin lajeissa suomalaisten kansainvälinen taso on huono, mutta selvää edistystä on havaittavissa etenkin naisten pitkillä juoksumatkoilla. On huomattava, että hyvien naisjuoksijoiden lisäksi meillä oli (ja vielä on) edustusta kaikissa lajiryhmissä ja loppukilpailuun yltäneitä urheilijoita on joka tapauksessa enemmän kuin viime vuosien aikana keskimäärin. Kirjoitan tätä viimeisen kisapäivän aamuna ja on huomattava, että tänään on vielä miesten keihäänheitto, missä kaikki kolme suomalaista heittäjää ovat mukana tuossa finaalissa. Voivathan he tietenkin olla sijoilla 10-12, mutta joka tapauksessa loppukilpailijoita. Taakse jäi moni ukko.

Munchenissa syksyllä 2022 suomalaiset urheilijat, siis ei Suomi vaan nämä yksilöt, saavuttivat neljä mitalia, joista kirkkaimmat olivat Murron ja Raitasen kullat. Kuten jo mainitsin, he kaikki epäonnistuivat - Murto ja Raitanen finaalissa ja Mäkelähän ei edes päässyt sinne. Nämä kaikki kolme, kuten myös lähellä Euroopan huippua viime kesänä juossut 400 metrin aitajuoksija Viivi Lehikoinen ovat kärsineet vammoista tai ylirasituksesta, mikä on heikentänyt luonnollisesti valmentautumista ja suorituskykyä. Itse asiassa kenelläkään heistä ei ollut mahdollisuutta päästä ihan korkeimmille sijoituksille, mutta mukana piti olla. Onko urheiluliitto pakottanut heidät pelkän näkyvyyden takia ja aiheuttanut näin takapakkia myös olympiakisoihin valmistautumiseen? Ei heistä tosin olympialaisissa ole terveenäkään mitali- tai edes pistesijoitukselle mahdollisuuksia kuin Wilma Murrolla ja hänellä on todellakin edelleen ihan hyvät saumat Pariisia ajatellen. Moniottelija Saga Vanninen aloitti EM-kisoissa kilpailun, mutta se jäi kesken jo toisessa lajissa. Hän on kuitenkin ihan Euroopan huippua, mutta miksi piti lähteä kisaamaan, vaikka selkä antoi selviä merkkejä? Oliko se urheiluliiton määräys? Urheilijoillahan on sopimukset, joiden yksityiskohtia ei paljastella.

Urheilu on näkyvää ja hienoa toimintaa ja sitä kai voidaan pitää viihteenä katsojien kannalta. Tuolla Euroopan huipputasolla kilpaileminen on kuitenkin hurjaa touhua ja jokainen kisoihin selvinnyt on todella kova. Arvioiminen ja tuomitseminen ja etenkin mollaaminen osoittavat pelkkää asioiden ymmärtämättömyyttä ja huonoa arvostelukykyä. Yksinkertainen esimerkki voisi olla Nathalie Blomqvistin huikea juoksu 5000 metrin kisoissa, missä hän paransi ennätystään ja samalla Suomen ennätystä yli kymmenen sekuntia sijoittuen viidenneksi. Vauhti oli todella hurjaa eikä siihen ihan lahjaton olisi millään kyennyt. Ei Blomqvist ollut ainoa - tuloslistoja voi hieman selailla, niin näkee hyvät asiat.  

Noissa kisoissa hyvin moni suomalainen teki ennätyksensä, kauden parhaansa tai pääsi lähelle, mikä on osoitus siitä, että valmentautuminen on mennyt hyvin. Se, että ne suoritukset eivät riittäneet mitaleille saattavat toki hieman kaihertaa, mutta on niitä kovia urheilijoita muissakin maissa - ja paljon. Epäonnistuminen tiukassa paikassa on inhimillistä ja urheilijoiden on pystyttävä sietämään sitä, jos haluavat kilpailla. Loppukilpailupaikka ja karsinnoissa hyvän tuloksen tekeminen ovat jo itsessään hirmuisia suorituksia ja niitä pitää arvostaa.

Suomalaisen urheilukansan vaatimukset ja odotukset ovat pääosin täysin kohtuuttomia ja järjettömiä. Olympiakisoista voidaan realistisesti odottaa kolmea hyvää sijoitusta yleisurheilussa ja mitaleita ei välttämättä tule, mutta se ei tarkoita, että kisat menisivät huonosti.