Yksi suuri tekijä olympiamenestyksen hiipumiseen on peruskoulu. Myös huono menestys kaikessa muussakin toiminnassa voidaan kohdistaa peruskoulun sallivaan ja löysään toimintaan. Luokalta pääsemiseksi ja päästötodistuksen saamiseksi ei nuoren tarvitse tehdä käytännössä mitään muuta kuin vaivautua paikalle, mikä sekin näyttää nykymaailmassa olevan todella vaikeaa.

Vaatimustaso kaikessa peruskoulun toiminnassa on minun jo taakse jääneen aktiivisen työelämäni aikana laskenut kuin lehmän häntä. Opetussuunnitelmat ovat jokaisen uusimisen jälkeen olleet entistä sekavampia ja monimutkaisempia ja oppiaineiden sisällöt ovat helpottuneet sitä mukaa, kun oppilaiden luku- ja kirjoitustaito ja kyky selvitä päättelyä vaativista tehtävistä on huonontunut. Aina on niitä, jotka pärjäävät hyvin, mutta kuten jo joskus aiemmin olen kertonut, joukossa on oppilaita, jotka saavat keskiarvokseen kympin hyvin vähällä tekemisellä, mikä kertoo opetussuunnitelman heikkoudesta.

Liikunnan opetus on etenkin yläkoulussa ja sen yläpuolisilla asteilla keskimäärin hyvällä tasolla. Suomessa on yksi liikunnanopettajia kouluttava tiedekunta Jyväskylässä, mistä valmistuu ylemmän korkeakoulututkinnon tehneitä aineopettajia. Valitettavasti he pääsevät liian myöhään vaikuttamaan lasten liikuntakasvatukseen. Alakouluissa ollaan entistä enemmän menty liikunnan suhteen leikki- ja puuhastelutouhuihin, missä ei kunnolla tule edes hiki. Kilpaileminen on vähentynyt ja suorastaan pannaan julistettu. Kun touhu on tuollaista ja samaan aikaan lasten fyysinen toiminta yhteiskunnan muuttuessa aina vaan laiskempaan suuntaan, laskee keskimääräinen kuntotaso jopa niilläkin, jotka vielä yrittävät harrastaa jotain urheilua. Armeijaan saapuvien nuorten fyysinen suorituskyky on laskenut jatkuvasti, mistä oltiin jo suuresti huolissaan 1990-luvulla ja se vetelyys tuntuu aina vaan kasvavan.

Lasten pitää päästä kilpailemaan mitaleista ja lusikoista ja muista palkinnoista jo päiväkoti-iässä. Varhaiskasvatuksen suunnitelmiin ja raportteihin täytyy tulla selvitys lapsen fyysisestä suoritustasosta ja kyvykkyydestä urheiluun. Alakoulussa on lisättävä liikuntatunteja ja panostettava urheilulliseen toimintaan järjestämällä koulun omia juoksu-, hyppy-, heitto-, uinti- ja yleisesti ottaen kilpailukisoja vähintään kerran kuukaudessa sekä oman koulun että kunnan koulujen tasolla. Siitä sitten parhaat lähetetään läänin tai jonkin tietyn isomman alueen kisoihin ja siitä sitten valtakunnan tasolle.

Alakouluihin on palkattava koulutetut liikunnanopettajat, joilla on kykyä ohjata oppilaat aktiiviseen urheilutoimeen. Tämä tapahtuu yhteydessä paikalliseen urheiluseuratoimintaan ja siten, että nämä samat koulutetut liikunnanopettajat toimivat niissä valmentajina. Tämä pitää toteuttaa lisäämällä opettajien koulutusta ja liittämällä valmennustyö opetusvelvollisuuteen. Tällä tavoin saadaan eriytetyksi lahjakkaat urheilijat heille parhaiten sopiviin urheilumuotoihin unohtamatta silti monipuolisuutta.

Samalla, kun peruskoulun tuntimäärää lisätään, on myös muutettava oppisisältöjä. Osa tunneista on selkeästi nimettävä urheilutunneiksi, joissa tehdään treeniä ja kilpaillaan kunnolla maitohapoilla. Ajoittain on toki hyvä keventää erityyppisillä leikkitunneilla, joissa kuitenkin juostaan paljon. Ihan kunnolliset vanhat hippaleikit, kymmenen tikkua laudalla jne. ovat hyviä oheisharjoitteita. 

Kyllä on ikävä niitä minun lapsuuteni ja nuoruuteni yleisurheilun ikäkausikisoja, joilla täytettiin kesälomien tylsyys. Suuret joukot minunkin kavereista ihan oikeasti tavoittelivat niissä kisoissa pärjäämistä ja meilläkin, pienellä paikkakunnalla, oli oltava oikeasti tosi hyvä pärjätäkseen. Muistan siinä ollessani suurin piirtein kymmenen vuoden ikäinen, että olin oman porukkani huonoimpia melkein kaikessa, mutta niinpä treenasin sitkeästi  ja kasvun myötä tuloksetkin paranivat. Minulla on tallessa vihko, johon kirjasin tuloksiani ikäkausikisoista ja takapihataisteluista ja vaikka sijoituin pääasiassa tuloslistojen hännille, nousin siinä 1970-luvun alussa reippaasti ylöspäin. Joskus 1990-luvulla tuli verratuksi näitä tuloksia täällä meidän nurkilla järjestettyihin kisoihin ja yllättäen huomasin, että olisin ollut lapsuuteni ennätyksillä lähes kärkipäässä.

Lapset pitää kouluttaa myös huippu-urheilun tuntemiseen. Uusia huippuja tulee, kun lapsilla on idoleita. Niinpä koulujen ohjelmaan on sisällytettävä kansallisesti merkittävien urheilutapahtumien seuraaminen, muistiinpanojen tekeminen ja urheilutietämys. Esimerkiksi maailman ainoa kahden valtakunnan urheiluhuippujen vuosittainen kohtaaminen on instituutio, johon lasten täytyisi tutustua ja sitä kautta oppia tuntemaan kilpaurheilun hienous. Kyse on siis yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelusta, joka täyttää piakkoin 100 vuotta ja on todellakin maailman ainoa lajissaan. Se on niin valtavan hieno spektaakkeli, että sen täytyisi kuulua jokaisen suomalaisen yleistietämykseen ja siihen kohtaan ei saisi laittaa mitään muuta, kuten häitä, syntymäpäiviä ja muita juhlia.

Nykypäivän lasten ei tarvitse enää tehdä jokapäiväistä fyysistä työtä kodeissa, kuten minun lapsuudessani agraaripainotteisessa yhteiskunnassa hyvin paljon tehtiin. On karmeaa nähdä, kuinka muutenkin vetelät ja huonokuntoiset kymmenvuotiaat ajelevat sähköpotkulaudoilla tai kerjäävät vanhemmiltaan kyytiä jopa alle kilometrin mittaisille koulumatkoille. Fyysinen kestävyys ei pääse kehittymään ja vaikka joskus myöhemmin innostuisi urheilusta tai ylipäänsä kuntoilusta, ei siinä enää pääse tarpeeksi korkealle, koska pohjatyö on jätetty tekemättä.