Kaseva saapui suomalaisten tietoisuuteen 1970-luvun alkuvuosina ja saavutti varsin mairittelevan suosion. Olin muistaakseni lukion ekalla, kun radiosta alkoi kuulua uuden tamperelaisbändin kauniita ja vivahteikkaita lauluja. Ne löivät minua suoraan silmille, mutta erittäin pehmeillä ja suorastaan silkkisillä hanskoilla. Kasevan musiikki oli omaperäistä ja ennen kuulumatonta ja eipä aikaakaan, kun tapailin heidän laulujaan pianolla.

Elämäni biisilistalle voisin nostaa useammankin Kaseva-laulun, mutta ilmiannan traagisen tarinan rakkauden päättymisestä - Tyhjää. Asko Raivion tekemä laulu on synkkä tarina tyhjästä vuoteesta, josta kumppani on lähtenyt toiseen vuoteeseen aloittaen kaiken uudelleen. Laulu päättyy kuitenkin toivoon ja siihen uskoon, että taas aikanaan laulun minä-kertoja uskoo jalkojensa kannattavan, kunhan hän vain jaksaisi ja voisi nostaa pään pystyyn.

Viisihenkinen yhtye teki hyvin erityylisiä ja tuotannollisesti rohkeita, valtavirrasta poikkeavia lauluja. Asko Raivio ja Mikko Jokela olivat pääasiallisia laulajia ja samalla kitaristeja. Nils Jokela rumpalina ja Jouko Järvinen basistina hoitivat rytmit ja pohjatyöt ja taidokas Tapio Rauma soitti sähkökitaraa sekä kompaten että sooloillen. Nils Jokela ja Jouko Järvinen soittavat edelleen Kasevassa, sen uudessa kokoonpanossa. Alkuperäisestä kokoonpanosta ovat siirtyneet taivaallisille esiintymislavoille Raivio ja Rauma. Kasevan tie tavallaan päättyi 1980-luvun lopulla Raivion menehtyessä hukkumisonnettomuudessa.

Tyhjää on mahtava, hypnoottinen teos. Hiljainen alku levytykseen lainaksi haetun Jim Pembroken lyödessä neljäsosilla hiljaisia sointuja, Raivion syvää tuskaa kantavan laulun liittyminen mukaan ja muiden soitinten vähittäinen saapuminen rakentavat pohjaa suurelle tunteelle, jonka Tapio Rauma tuo pintaan välisoiton sähkökitarasoolossa.  Tuska saa lisää voimaa vähittäisen crescendon myötä, siis musiikin voiman kasvaessa, jousisoittimien parkuessa raastavaa sydänsurua kuvaillen. Kuten tuossa aiemmin totesin, laulun loppu luo optimismia ja matka kohti uutta soi Rauman jyristellessä kovalla säröllä soolojaan. Näin minä tätä laulua tulkitsen.

Kaseva teki musiikkiaan huolella. He harjoittelivat laulut ja soittonyanssit akustisesti treenikämpällään ja vasta päästyään vähintäänkin erinomaiseen tulokseen, he kytkivät virrat päälle. Kaseva päätyi minun suosikikseni noihin aikoihin samasta syystä kuin mm. Beatles ja Eagles. Yksinkertaisesti heillä laulu toimi. Stemmat olivat tarkasti harkittuja ja suunniteltuja ja niiden treenaamiseen oli käytetty aikaa.

Olen varsin iloinen siitä, että tämän tamperelaisduunareiden perustaman yhtyeen musiikki on noussut taas kukoistamaan ja uudet, nuoremmat sukupolvet ovat päässeet kokemaan niitä samoja fiiliksiä, joita minun ikäpolveni sai kuunnella 1970-luvulla. Vaikka aikaa on kulunut lähes viitisenkymmentä vuotta, jaksan iloita siitä, että kokemusteni suureen kirjaan on jäänyt sen ainoan ja oikean Kasevan kuuleminen ja näkeminen useampaankin kertaan. Se kokemus kuuluu siihen samaan sarjaan, missä muistelen vääjäämättä kaikissa ylioppilasjuhlissa käydessäni kyenneeni selvittämään omat ylioppilaskokeeni saavuttaen kaikki mahdolliset arvosanat iistä ällään saakka. En välttämättä kerro sitä kaikille, mutta vähintäänkin huvittelen omilla heikkouksillani integraalien ja derivaattojen käsittämättömässä maailmassa.