On vääjäämätön totuus, että biisejä kuunnellessani kiinnitän ensimmäiseksi huomioni laulajan sävelpuhtauteen. Se, miksi kyseinen asia on prioriteettini musiikin suhteen, on kokonaan toinen juttu. Epäselvä artikulointi ärsyttää, mutta ei vielä kaada hyvää biisiä, jos muut asiat ovat kunnossa, mutta etenkin nuorten naissolistien tapa laulaa nenään, saa minulla pipon kiristymään. Hyvä biisi, kokonaisuudessaan onnistunut tuotanto, hyvä sävelpuhtaus ja onnistunut sanoitus romahtavat kasaan kuin tuuleen joutuva korttitalo, kun ensimmäinen nenäsoundi paukahtaa ilmoille. Se on sääli.
Yhdysvaltalainen lauluduo Simon & Garfunkel teki minuun hillittömän ja lähtemättömän vaikutuksen 1970-luvun alkumetreillä. En takuulla ole ainoa sen ajan nuorisoon kuuluva musiikin kuluttaja, joka pitää upeaa Bridge over troubled water-biisiä maailman parhaana pop-kappaleena.
Paul Simonin sävellys on kuin kokoelma monen musiikkityylin parhaista teoksista - melkein kuin olisi laitettu tekoäly säveltämään. Simon ei tarvinnut moista kummajaista, vaan äärimmäisen taitavana lauluntekijänä osasi loihtia tekstin ja sävelen yhteenkuuluvuuden pelkästä pianosäestyksellisestä alkukerronnasta lopulta hurjiin sfääreihin, missä sinfoninen orkesterisoitto patarumpuineen kaikkineen vakuuttaa kuulijan uskomaan siihen, mitä laulaja lupaa.
Art Garfunkel oli noihin aikoihin käsittämätön taitava laulaja. Puhdas soundi ja huolellinen ääntämys vaikuttivat minuun väkevästi ja samalla linjalla toimin edelleen. Hän kykeni tulkitsemaan Simonin sanoituksen niin, että jo silloin vuonna 1970 hatarasta englannin kielen ymmärtämisestä huolimatta nuori koulupoika osasi löytää biisin sisällön suuret tunteet. Tuossa kohtaa elämääni olin pianistina hyvinkin orastavassa vaiheessa mahdollisesti kaikkien piano-oppilaiden tuntemassa Aaronin pianokoulun kakkososan helmessä, Bachin G-duuri Menuetissa, mutta suurena toiveenani oli kyetä jonain päivänä soittamaan tuo pianosäestys, mihin sitten joskus lukiopoikana lopulta onnistuin pääsemään.
Lauluteknisesti ja tulkinnallisesti Bridge over troubled water on erittäin vaativa. Edes paljon laulua harrastaneena, en ole ikinä kuvitellut laulavani sitä julkisesti. Alkuperäinen Es-duuri vaatii lopussa erinomaisen hyvää äänenmuodostusta, koska se makaa sellaisissa korkeuksissa, että vain puhdas tenori kykenee tekemään sen niin, ettei tule pientä pelkoa romahduksesta. Oopperalaulajat kykenevät siihen tosi helposti, mutta se ei ole mikään aaria, vaan pop-musiikin helmi ja siksi koulutettu taidelaulaja ei saa puhalletuksi siihen sitä henkeä, mitä tarvittaisiin juuri sen oikean tunnelman löytymiseksi. Siksi en laula sitä itse, koska en kykene, enkä myöskään halua kuulla siitä kenenkään tekemään versiota.
Tuossa laulussa on äärimmäisen taidokas pianosäestys. Levytyksessä sen soitti monipuolinen muusikko Larry Knechtel, joka teki urallaan tosi paljon yhteistyötä eri huippumuusikkojen kanssa ja tuli tunnetuksi 1970-luvun alkupuolella aktiivisesti toimineen Bread-yhtyeen basistina. Hän ei soittanut pelkkiä sointuja paukuttaen, vaan loihti taustan sävelkulut kuin klassisen preludin tai sonaatin peittämättä silti laulajaa, joka kuitenkin oli esityksen pääosassa. Sen lisäksi, että laulu on kaunis, on se myös tuotannollisesti onnistunut kaikin mahdollisin tavoin.
Minulla on hatara muistikuva, että olisin kuullut biisin ensimmäisen kerran Heikki Harman soittamana sunnuntai-iltapäivän Ennenkuulumattomat-ohjelmassa. Niin tai näin, tuon ensimmäisen kerran jälkeen on suuren veden ylittänyt silta soinut minun seinieni sisällä sadat kerrat ja aika usein biisin vaatimalla voluumilla eli hanikat suhteellisen kaukana kaakossa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.