Tällä erää viimeinen tarinani aiheesta Elämäni biisi.

Jonain hetkenä 1960-luvun puolivälissä kiinnitin huomioni kotonamme sijainneen keltaisen putkiradion tarjoamaan lyhytmuotoiseen musiikilliseen tuotantohetkeen. Tietämättä syytä, tai kun se kuulosti hyvältä, ihastuin laulajan ääneen ymmärtämättä varsinaisesti hänen hienon tekstinsä syvällisyyttä. Kyseessä oli Hector, jonka ensimmäinen levytys, Palkkasoturi, tuli tunnetuksi monistakin eri syistä. Ensimmäinenhän seuraus tuosta levytyksestä oli jälki-istunto, koska Heikki Harma oli siihen aikaan lukiossa ja kävi laulamassa biisin levylle kouluaikana pyytämättä poissaololupaa. Olin levyn tuolloin ilmestyessä alle kymmenvuotias, joten jokin muu syy kuin ideologinen sodan vastustaminen kohotti  hänet suosikkieni joukkoon ja siellä iso mies on siitä asti pysynyt.

En nyt mitenkään väitä, että olisin koskaan fanittanut häntä sen enempää kuin ketään muutakaan pop-tähteä, mutta silti yksi hienoimpia tapaamisia, mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut, on pieni sattumakohtaaminen enemmänkin herra Heikki Harman kuin muusikko Hectorin kanssa. Kerron sen tässä mahdollisimman lyhyesti.

Olin joskus hieman ennen korona-aikaa Helsingissä Nordenskiöldin jäähallissa katsomassa HIFK-Kärpät matsia. Poistuessani hieman huonotuulisena jäähallin suurista ulko-ovista HIFK:n hävittyä matsin, huomasin vieressäni kävelevän pitkän miehen, kutsutaan häntä nyt tässä siviilinimellään Heikiksi. Kehtasin lyhyesti kiittää häntä niistä kaikista hienoista hetkistä, joita hän on uransa aikana tarjonnut hienolla musiikillaan. Kävelimme pienen hetken ja toivotin hänelle hyvää jatkoa, mutta melkein heti erottuamme tajusin, että en ollut kertonut hänelle kaikkein upeimmasta ja merkityksellisimmästä biisistään, joka ei suinkaan ole Palkkasoturi, vaan 1978 julkaistulla Kadonneet lapset-albumilla oleva kertomus unohdetusta sodan murtamasta miehestä - Tuntematon sotilas. Toivoisin kohtaavani hänet vielä jossain pystyäkseni kertomaan tämän faktan. Saattaa hyvinkin olla, että kovinkaan moni ei tunne tätä teosta Hectorin laajasta biisivalikoimasta. Huonotuulisuuteni hävityn pelin johdosta kyllä hävisi taivaan tuuliin tämän mukavan kohtaamisen myötä.

Laulu ei ole Hectorin sävellys, vaan loistavan muusikon, turhan nuorena kuolleen Kaj Westerlundin säveltämä. Lauluntekijä kyllä itse teki nuo riipaisevat sanat, jossa minä-kertoja, syrjäytynyt sotaveteraani,  varsin syvällisesti tuo maailmalle tiedoksi, kuinka hänet on unohdettu ja kuinka hän lopulta hylättynä kansalaisena kuolee  puhtaan sinivalkoiseen kinokseen. Kaj Westerlund toimi myös sovittajana ja soittaa erinomaisen pianosäestyksen. Koska olen kuunnellut tuota laulua sen sadat kerrat ja myös itse laulanut sitä, olen myös pystynyt hakemaan siitä muitakin tekijöitä kuin upean laulun ja pianon. Westerlund kirjoitti säestykseen hienon jousiorkesterisovituksen, joka omalla tavallaan luo tunnetta tuohon muutenkin hienoon kappaleeseen.

Hector laulaa nimenomaan tämän laulun syvällisen riipaisevasti. Tarinan henkilö oli ensinnäkin hänelle tuttu ja osansa vahvaan, hyvin tunteikkaaseen ja hieman rosoiseen lauluun johtunee Hectorin vietettyä jonkinmoisen hetken Kellarikrouvissa ennen levytystä. Kirjassaan "Asfalttihippi" hän kertoo uskovansa, että nautitut juomat olivat jonkinlaista tulkinta- ja rooliviinoja, jotka todella toivat laulusuoritukseen särmää ja elämän makua.

Niin tai näin, tämä laulu unohdetusta sotaveteraanista on minun ajatuksissani yksi suurimmista Elämäni biiseistä.