Asetin tuossa keväällä itselleni kaksi tavoitetta kesän aikana suoritettavaksi. Jos minulla ei ole kirjattua tavoitetta ja suunnitelmaa, niin moni tuollainen mielenkiintoinenkin homma jää tekemättä ihan vaan henkilökohtaisen saamattomuuteni takia. Tavoitteistani ensimmäinen tuli täyteen jo muistaakseni elokuun puolella ja sehän oli se 1000 kilometrin pätkä polkupyörällä ajaen. Sehän ei ole mitenkään hankala juttu, mutta vaatii joka tapauksessa lähtemistä useammankin kerran. Ylitin sen tonnin kyllä aika reippaasti, kun olosuhteet ja terveys ja pyörän kunto olivat kohdallaan. Kaikkiaan tein 75 Sport Trackeriin merkattua lenkkiä, joten olihan siinä hikoiltava toisenkin kerran.
Toinenkin tavoitteeni aiheutti hikoilua - lähinnä henkistä sellaista. Nimittäin aika monena kesänä on joku yleisistä tv-kanavistamme esittänyt James Bond-leffat - ilmeisesti ne kaikki. Minulta ne ovat kuitenkin aiemmin jääneet väliin, mutta nyt ajattelin, että täytyyhän ne ainakin kerran eläessään katsoa. Niinpä tein tällaisen listan suureen vihkooni ja aloin kerryttää rasteja ruutuun. Sain aina neljä rastia kasaan yhdestä elokuvasta, kun se oli ohjelmoitu boksille, tallennettu, katsottu ja lopulta poistettu boksilta. Tässä kuvassa näkyy, että olin maratonin alkupäässä.
Maraton päättyi tänään - onneksi. Jossain kohtaa taipaleen puolivälissä totesin, että nyt on liian kova urakka. Kun näitä alkaa katselemaan tällaiseen tahtiin yksi leffa per viikko, alkaa hyvin pian tajuta, että nämä ovat ihan silkkaa sontaa. Rahaa on laitettu hillittömästi ja on saatu juonellisesti kuta kuinkin samanlaisia rainoja, jotka ovat hyvin väkivaltaisia, asenteellisia, sovinistisia, utopistisia ja yhdellä sanalla sanoen typeriä juttuja.
Bondin kaikkivoipaisuus alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää. Käsittämätön autokuski, lentäjä, merimies, lonkalta tarkka-ampuja, superälykäs korttihai, viinintuntija pelkän lipaisun perusteella, monen kamppailulajin hallitsija...huh huh.
Tarinoiden kulku on kaikissa kuta kuinkin sellainen, että ensin joku pahis, jolla on vielä joku omalaatuisuus, tekee tuhojaan ja sitten James saapuu ja tuhoaa tämän pahiksen. Hommaan kuuluu aina hyvin kauniita naisia, jotka vailla moraalin häivääkään lankeavat Jameksen syliin ja sänkyyn. Poikkeuksena tietenkin M:n sihteeri miss Moneypenny, joka ei langennut Jamekseen, vaikka kovin kyllä hänestä haaveilikin. Bondeissa on naisten asema hyvin alisteinen ja heikko ja heidät kuvataan aina miehiä alempiarvoisemmiksi, vaikka kertomusten naiset ovat usein olleet hyvinkin korkeasti koulutettuja ja arvostettuja alallaan. Aina piti saada mies pelastamaan.
Ian Fleming loi James Bondin toisen maailmansodan jälkeen ja kuvaili kirjoissaan, kuten sitten myöhemmin ohjaajat elokuvissa, itäblokin ihmiset hyvin negatiiviseen sävyyn, mutta aina sieltä sitten löytyi kaunis "tatjaana", joka kääntyi kapitalistiksi yhdellä Bondin lauseella ja petti maansa ja aatteensa tuosta vaan.
Kuten jo totesin tuossa aiemmin, näihin elokuviin laitettiin rahaa rutkasti, ja kyllähän kaikki hurjat tapahtumat takaa-ajoineen, räjäyttelyineen, teknisine vempeleineen ja hurjine temppuineen olivat näyttäviä, mutta liika on liikaa.
Tänään iltapäivällä todistin James Bondin viimeiset hetket, ellei nyt sitten jossain taas joku kehitä Bondille jotain käsittämätöntä pelastumista ja lähde viemään tarinaa eteenpäin. Toivottavasti ei. Tämä oli tässä ja viimeinenkin rasti ruutuun. Jostakin luin keväällä, että vuonna 1954 olisi tehty Casino Royale, mutta en huomannut, että sitä olisi esitetty, joten se jäi rastittamatta. Josko sen vielä joskus näkisin, kuka tietää.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.