Tämän aamun Helsingin Sanomien Mielipide-sivulla on julkaistu jälleen painavaa asiaa koulutyön kehittämisestä kohti 2000-luvun alussa saavutettua menestystä. Mielipiteen on kirjoittanut eritiysopettajana pitkän uran tehnyt Pekka Bergman ja hän tietää oikeasti asioista (siis minä tunnen hänet hyvin, olen keskustellut hänen kanssaan paljon ja siksi allekirjoitan nämä hänen ajatuksensa). Ei niin kuin ne paljon opiskelleet suunnittelijat, joiden CV:t ovat täynnä tutkintoja ja julkaisuja, mutta jotka eivät ole todella olleet siellä tapahtumapaikalla. On paljon helpompaa tehdä teoria kuuhun lentämisestä kuin toteuttaa se. Tässä on sama asia. Tämä on kuin hieman Lutherin teesit Wittenbergin kirkon ovessa, paitsi että näitä ei ole kuin kymmenen, eikä Pekka toisaalta hyökkää koululaitosta ja sen toimintaa vastaan. Hän vain kertoo selkeästi oman kokemuksensa kautta hyviä ohjeita.

Lähtökohtana on se selkeä asia, että koko maamme lapsijoukko päiväkodista yläkoulun loppuun saakka koostuu hyvin erilaisista oppijoista. Peruskoulu yrittää  tasapäistää  lapsia ja nuijalla alaspäin takominen ja venytyskoneella ylöspäin kiskominen aiheuttavat suuria ongelmia. Kun oppijoiden tiet eroavat toiselle asteelle siirryttäessä, tasoittuvat suorituserot ja oppimisilmapiirille tulee ainakin jossain määrin paremmat mahdollisuudet parantua. Korkeammilla asteilla mahdollisuudet edetä tasaisesti ovat tiedon tasolla suuremmat, mutta siinä vaiheessa opiskelijoilla on jonkin verran enemmän muita elämän ongelmia ja monilla myös opinnot keskeytyvät. Ongelmat ovat erilaisia.

Ruodinpa tässä Pekan faktalistaa.
1) Vihkot, kynät ja kumit  takaisin, samoin oppi- ja tehtäväkirjat.
Vanhanaikaista, sanoo joku tai ehkäpä monet. Niin onkin, mutta hyvässä mielessä. Monien nykypäivän lasten käsin kirjoittaminen on ajoittain kamalaa sotkua. Kyse on silmän ja käden koordinaation heikkoudesta eli ne eivät toimi yhteistyössä. Oma kirjoittaminen vaatii ajattelua ja ponnistelua, kun ei ole tietokonetta, joka voisi antaa valmiit lauseet. Samasta syystä oppi- ja tehtäväkirjat ja vihkot. Niihin on itse kirjoitettava se vastaus tai vähintäänkin itse etsittävä vaihtoehdoista oikea. Kirjan teksti täytyy lukea - sitä ei tekoäly tai Wikipedia tarjoa suoraan. Toki nettiä voi käyttää asioiden etsimiseen, mutta jos oppikirja on tehty hyvin, löytyy vastaus sieltä lukemalla. Aiot on opetettava toimimaan yhdessä käsien ja jalkojen ja koko kehon kanssa.


2) Kotiläksyjä säännöllisesti ja niiden yhteinen tarkistus oppitunneilla, ei vain oikeiden vastausten antaminen pikaisesti.
Selvä homma. Näin opetellut asiat otetaan käyttöön ja niiden omaksumiselle tulee vielä vahvistus. Nykytekniikalla on helppo tuoda oikeat vastaukset näkyviin ja oppilas voi vielä korjata omat virheensä. Oikea vastaus täytyy päätyä oppilaan omaan vihkoon tai kirjaan.


3) Tasokurssit takaisin matemaattisissa aineissa ja kielissä.
Tämä on itsestään selvä asia. Näissä oppiaineissa tulee suuria suorituseroja, koska koululaisten oppimiskyky on erilainen. Samassa luokassa voi olla tuleva insinööri ja henkilö, jolle lukujen ja muunnosten tekeminen on ylivoimaisen hankalaa ( siis kuinka monta desilitraa on 25 litraa jne.). Kyllä heidän on opeteltava samat asiat, mutta eri tavoin ja eri laajuudella. Kaikki oppivat vieraiden kielten perusteet, mutta kun mennään pidemmälle, alkavat ongelmat. Suuret kielet, kuten englanti, ranska, saksa ja espanja ja toinen kotimaisemme eli ruotsi ovat oikeasti perustasojen jälkeen vaikeita kieliä (ruotsi on tosin kaikkein helpoin). Tasokurssit voitaisiin tehdä kaksi- tai kolmitasoisiksi, joista liikkuvuus kakkostasoon voisi olla sekä ylhäältä alas, että alhaalta ylös, joskin tämä vaatisi eteenkin alhaalta tullessa tukitoimia.


4) Tarkkailuluokat takaisin huonosti käyttäytyville oppilaille, myös laitospaikkojen tarve vähenisi tämän toimenpiteen myötä.
Nykykoulussa on vankat ohjeet, kuinka huonosti käyttäytyvät oppilaat sopeutetaan yleisluokille, mutta se vaatisi hillittömästi resursseja. "Tarkkistapaukset" ovat erittäin nopeita keksimään milloin mitäkin, kun valvova silmä välttää ja loppujen lopuksi meillä on suunniteltu ja toiminnassa oleva erityisopettajajärjestelmä, joilla on osaamista ja ymmärrystä työskennellä erityyppisten "kirjainyhdistelmien" (ADHD jne.) kanssa.


5) Oppituntien ajaksi puhelimet parkkiin tai äänettömiksi reppuun
Hyvä lähtökohta


6) Jokaiselle oppilaalle oma pulpetti luokassa
Oma paikka on selkeä suunnitelma. Ei tarvitse koko ajan kyräillä lähellä olevia tyyppejä - se homma selvisi yhdellä kertaa, kun paikat valittiin. Alakoulussa pulpetissa on omat tavarat, se luo pysyvyyden tunnetta. Yläkoulussahan tavarat kulkevat mukana, kun aineenopettajilla on omat tavarat omassa luokassa.Opella on oltava tarkka silmä ja riittävä auktoriteetti paikan määräämistä ja tarvittaessa vaihtoa ajatellen.


7) Pulpetit erilleen ja keinuvat, liikkuvat ja pyörivät tuolit pois.
Linnanmäki on Helsingissä ja Särkänniemi Tampereella. Sen enempää ei tarvitse selittää.


8) Itseohjautuvuus pois
Olin vielä ennen eläkkeelle jäämistä siinä tilanteessa, että OPS:iin (opetussunnitelmaan) tulivat nämä uusimmat kommervenkit monimuotoisuudesta, itseohjautuvuudesta ja muista oppilaan oman toiminnan ohjautuvuuteen johtavista tempuista. Osalla se toimii ja osalla ei (kyse siis 1.-6.-luokkalaisista). Jos olisi tasokurssit, niin näitä temppuja voitaisiin käyttää ainakin ylimmällä tasolla edellyttäen, että myös käyttäytyminen on asiallista. Kaikilla fiksuimmillakaan ei homma suju, jos vapauksia on liikaa. Alemmilla tasoilla toki voidaan käyttää, mutta tehtävät on laadittava oppilaan oman osaamistason mukaisesti.

Kun olin noin 13-14-vuotias, alkoivat keskikoulun opettajat innolla toteuttaa sellaista uutuutta kuin ryhmätyöt. Me olimme jo jossain määrin tasokurssilla, koska keskikouluunhan pyrittiin eli rumasti sanottuna jyvät erotettiin akanoista. Ryhmätyö toimii, jos jokaisella ryhmän jäsenellä on täysin selkeä kuva siitä, mitä pitää tehdä, mutta ei meillä ollut aina näin. Työ jakautui niin, että osaavimmat tekivät tietopuolisen työn ja muut pääasiassa piirtelivät. Kuka siitä hyötyi? Koko opeurani ajan teetin pienimuotoisia ryhmätöitä metodeja vaihdellen, mutta en ikinä kokenut sitä miksikään huippumetodiksi. Toimiva aivoriihi on hyvä juttu, jos tekijät ovat kuta kuinkin samantasoisia.

9) Opettaja opettaa ja ohjaa opetusta
Opettaja ohjaa selittäen ja käyttäen kuvia, videoita, nykytekniikkaa eli siis vaihtelee toimintatapojaan, mutta niin, että hän on koko ajan toiminnan yläpuolella. Open täytyy kuitenkin olla koko ajan valppaana ja kyetä muuttamaan tekemistään. Oppitunnin mittainen luento ei toimi alakoulussa, ei yläkoulussakaan. Nykypäivän lapset ovat lyhytjänteisiä eikä koulu kykene heitä yksin kouluttamaan. Tämä vaatisi koko yhteiskunnan muutosta ja opettajuuden muutosta, mutta ei mitään ihmetemppuja.  Se kuuluisa maalaisjärki toimii kyllä. Selkeä oppiaineperusteinen lukujärjestys on hyvä asia, mutta siitä on osattava luovia ulos, jos ja kun ope huomaa, että ei pelitä.

10) Oppilas opetetaan tekemään töitä oppimisen eteen kykyjensä mukaan ja oppii kykyjensä mukaan
Juuri näin. Ei sitä kukaan kykyjensä yli pääse, mutta alle voi päästä, jos ei osaa oppia eikä keskittymiskyky riitä omasta takaa. Koulun on opetettava, mutta siinä tehtävässä on huoltajien oltava mukana tukemassa ja ohjaamassa.

Pekka päättää tuon mielipidekirjoituksensa toteamalla, että tämä ei ole paluuta 1900-luvulle, vaan paluuta hyviin Pisa-tuloksiin. Pisa-tulokset eivät ole mikään autuaaksi tekevä tieto, mutta niitä voidaan käyttää ja pitääkin käyttää toiminnan suunnittelun tueksi. Ihan kirjoituksensa alussa hän tuo esiin myös päättäjille tärkeän faktan. "Tämä ei maksaisi mitään, mutta tekisi koulusta turvallisen paikan, jossa opitaan ja viihdytään."