Melko tarkkaan vuosi sitten aloimme ihmetellä rouvan siskon muuttunutta käyttäytymistä. Varsin nopeasti, joskin paljon tekemistä vaatineiden toimenpiteiden jälkeen selvisi, että siskolla oli paha kasvain aivoissaan. Turha tässä enää alkaa koko stooria kirjoittamaan, mutta valitettavasti lopulta kävi niin, että hän menehtyi sairauteensa toukokuun lopulla.

Läheisten saattamana hänet siunattiin ennen juhannusta ja lopulta viime viikolla tuhkauksen jälkeen hän sai viimeisen leposijansa. 

Rouvan sisko oli korkeasti kouluttautunut ja teki ansiokkaan uran eräässä suuressa suomalaisessa firmassa. Hän jäi eläkkeelle jo lähes kymmenen vuotta sitten. Me kaikki tiesimme hänet hiljaiseksi ja vaatimattomaksi, läheisiään rakastaneeksi henkilöksi, joka ajatteli aina ensin muita ja sitten itseään. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsiakaan, joten vaimoni ja heidän kahden jo kauan sitten edesmenneen siskon lapset olivat kaikkein läheisimmät. Varsinkin eläkkeelle päästyään hän matkusteli ja kävi erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa vaimoni kanssa, mutta muuten vietti aikaansa paljon kotona ja joissakin omissa harrastusjutuissaan.

Elämä teki hänelle sen, mikä meitä kaikkia aikanaan kohtaa. On vaikea uskoa, että hän on pois, mutta toisaalta me kaikki läheiset osasimme sitä odottaa, koska tauti oli vakava eikä sille enää voinut tehdä mitään. Häntä kaivataan ja muistetaan vielä kauan.