Jäin virallisesti eläkkeelle kolme vuotta sitten, mutta olen kyllä ollut kaikesta huolimatta koko ajan töissä. Varsinainen eläkkeelle jäämiseni johtui siitä, että olin aivan sairaan väsynyt - hyvä kun pysyin iltapäivisin pystyssä. Kun päätös oli jo tullut ja olin eronnut virastani, selivisi, että minulla on uniapnea. Sain hoitolaitteen eli c-pap-härvelin, joka puhaltaa nukkuessani ilmaa suoraan keuhkoihin ja estää kuorsaamisen ja hengityskatkot ja olotilani kirkastui suunnattomasti.

Niinpä minä sitten tosiaan menin töihin 16 viikkotunnin lukujärjestyksellä. Noin vähillä tunneilla onnistuimme organisoimaan elämäämme yhden auton kanssa, vaikka se välillä oli vähän hankalaa. Jonkin verran kuljin mopolla, koska tuo työmatka oli vain 11 kilsaa ja taisinpa muutaman kerran jopa polkaista sinne. Siihen asiaan tuotti omalla tavallaan ongelmia menomatka, koska se on käytännössä ylämäkeä ja ei ollut kiva mennä oppitunneilla läähättäen ja hikeä valuen. Toki koululla olisi voinut käydä suihkussa, mutta liian aikaisin olisin joutunut lähtemään.

Kaksi vuotta sitten aloitin siinä samaisessa koulussa luokanopettajan sijaisuuden täydellä viikkotuntimäärällä. Yhden auton taktiikka ei enää toiminutkaan ja niinpä jouduin lähtemään autokaupalle. Sattuikin hyvä tuuri. Eräs tuttuni myi minulle keväällä kuolleen äitinsä vanhan Micran 500 €:lla. Toki minulla oli omat epäilyni sen kestävyydestä, mutta moinen raha katsastetusta ja huolletusta ja loppujen lopuksi vähän ajetusta autosta ei ollut mikään iso juttu. Ikäänsä nähden vähän ajettu - vain reipas 160000 kilsaa. Koko aikana ainoa murhe, mitä tuo auto tuotti, oli pohjan koteloiden ruostuminen ja niitä pitikin hitsata huolella, ennen kuin se meni katsatuksesta läpi. Pakoputkikin meni matkan varrella, mutta se nyt oli pikku juttu. Muuten koko homma pelasi hienosti.

Kuten olemme aiemminkin tehneet, annoimme autollemme nimen. Sitä ei siis kutsuttu Nissan Micraksi, eikä pikkuautoksi vaan hänelle annettiin hieno kutsumanimi ~ Pampula. Toinen automme on Pena ja niinpä meillä oli selkeästi kaksi eri autoa, jotka oli helppo tunnistaa.

Minä ajelin suhteellisen huolettomasti kaksi vuotta noita työmatkojani ensin Haimooseen ja sitten viime lukuvuonna Vihtijärvelle ja Haimooseen. Mittariin kertyi reipas 10000 kilsaa. En kuitenkaan koskaan ajanut kauas, koska ideana oli, että jos se jättää minut tielle, on minun kuitenkin jaksettava kävellä kotiin tai johonkin varmaan, läheiseen paikkaan. Vihtijärvelle on 19 kilsaa meiltä, mutta jos se olisi naksahtanut matkalle, olisin maksimissaankin joutunut kävelemään korkeintaan 5-6 kilsaa, koska Haimoo jää tavallaan meidän ja Vihitijärven väliin. Muutaman kerran ajoin Nummelaan kuoroon tai kauppareissulle, mutta en sen kauemmaksi. Jos jostain syystä tarvitsin Penaa pitemmälle reissulle, Irmeli meni Pampulalla töihin, koska hänelläkään ei työmatka ole juurikaan kymmentä kilsaa kummempi. Eipä jättänyt koskaan tien päälle yhtä rengasrikkoa lukuunottamatta ja lähti aina käyntiin iloisesti suristen. Kylmällä se lämpeni nopeasti ja sateella piti vettä hyvin.

Pampulan kohtalon päivät iskivät kuitenkin juuri ennen lukuvuoden loppua. Sitä, mikä siihen lopulta tuli, en edes tiedä enkä vaivautunut ottamaan selvää, mutta etupää alkoi kolista ja täristä siinä määrin, että ajattelin viedä sen lopulliseen hoitoon eli hajottamolle. Tuossa se seisoi kesän ajan pihassa ja lopulta toissa päivänä ajoin sen tuohon vajaan kilometrin päähän yhteen autoliikkeeseen, mistä se sitten toimitetaan jonnekin murskaamoon.

Pampula palveli meitä hyvin ja suurella ilolla. Se oli kiltti auto, eikä halunnut kuluttaa meidän pieniä rahojamme. Ikuisesti jäit mieleemme hyvänä autoystävänä ja uskollisena palvelijana.