Otin itselleni suururakan viime syksynä, kun päätin katsoa kaikki filmaamani kotivideot. Niitä on yli 200 ja keskimäärin varmaankin noin 45-50  minuutin mittaisia. Osa on noin puoli tuntia, mutta joissakin on reilustikin tunnin verran tarinaa. Ensimmäiset kuvaukset ovat vuodelta 1984 ja viimeisimmät ihan tässä hiljan filmattuja. Kohta siis on 40-vuotisjuhlat.

Opettelin tietokoneiden kehittymisen myötä editoimaan näitä ja sitten hiljalleen muuttamaan ne ensin vhs:ltä dvd-levyille ja sitten aloinkin saada ne suoraan mp3-formaattiin. Kaikki videot ovat alusta alkaen sekä dvd-levyinä, että mp3:na ja osa on jo siirretty pilviin, joten periaatteessa niille on tehty varmuuskopioiden varmuuskopioita.

Syksyllä laadin sellaisen taktiikan, että katson aina kulloinkin menossa olevan kuukauden vanhat pätkät eli lokakuussa aloittaessani lokakuun videot, sitten marraskuussa marraskuun ja niin edelleen. Syksyllä ja talvella olen videoinut aika vähän, mutta näin kesän lähestyessä vauhti kiihtyy ja hiljalleen aineistoa on todella paljon.

Merkittävimpiä kohteita ovat tietenkin olleet lapset ja lastenlapset. Olen saanut ilolla seurata heidän matkaansa vuodesta toiseen ja kaikkia hienoja juttuja päiväkodista kouluaikoihin ja harrastuksiin. Kysehän on siitä, miten paljon olen viitsinyt kameran kanssa kulkea. Meillä on valtavan paljon matkakertomuksia melkein kaikista kohteistamme etenkin 2000-luvun aikana, mutta toki jo 90-luvulta. Kamerat ovat kehittyneet ja ennen kaikkea keventyneet ja esim. tämänhetkinen videokamerani mahtuu taskuun, joten se on tosi näppärä reissuilla. Voin kyllä filmata järjestelmäkameralla ja puhelimellakin, mutta etenkin puhelinvideoiden jälkikäsittely on hidasta. Minulla on ollut droonikin, mutta ajoin se viime kesänä puuhun, enkä vieläkään ole pystynyt ostamaan uutta.

Kun katselee näin kuukausi kerrallaan näitä filmauksia, huomaa, miten paljon on myös unohtanut asioita ja kuinka helppoa on palauttaa niitä mieleen. Sillä tavoin tämä videojuttu, kuten toki myös valokuvatkin, on mahtava juttu. Irmelin isä innostui vanhalla iällään katselemaan näitä, kun vein niitä aina Kotkassa käydessämme mukanani. Hän piti niitä ihan suurena aarteena, mitä ne nyt varmasti ovatkin.