Sain kerran suklaamunasta sormuksen. Joku sanoi minulle, että sehän on ihan insinöörin sormus. Minua inhotti tuo sana - insinööri, ja taisin siis tehdä selkeän päätöksen jo neljävuotiaana, että minustahan ei tule mitään insinööriä. Linja-autokuski tai kanttori tai jotain muuta hyödyllistä. Ehkä minä toisaalta jo näin tulevaisuuteen, että en tule ymmärtämään matematiikan ja fysiikan koukeroista tuon taivaallista ja eihän minusta olisi voinut millään tulla insinööriä.

Opin lukemaan "vahingossa" hyvin pienenä. Olisinko ollut neljävuotias, mutta en muista elämästäni sellaista aikaa, ettenkö olisi osannut tuota taitoa. Veli meni kouluun syksyllä 1961 ja minä istun hänen vieressään sohvalla ja tavasin aapista siinä missä hänkin. Telkkarista tuli sitten vähän myöhemmin Bonanza, jota ei ihme kyllä kielletty katsomasta eikä minulle tarvinnut kenenkään lukea tekstejä - itse minä ne luin. Muistan hyvin varhaisessa vaiheessa tajunneeni, että jos telkkarissa on tekstit, ihmiset puhuvat jotain vierasta kieltä. Isä sanoi, että ne puhuvat englantia. Jotenkin myös opin ymmärtämään, että television toimittajat osaavat haastatella ulkomaalaisia ihmisiä. Siinä kohtaa ilmeisesti kielihyttynen puraisi. Muistan, kuinka minulle tuli oikeasti iso halu oppia englantia. Halusin nimittäin matkustaa Amerikkaan juttelemaan Hossin kanssa. Hoss oli se hieman pyöreä Bonanzan poika (mies).

Tämä osa elämäni kohokohdista liittyykin kieliin. Suomea osaan tietenkin todella hyvin, joskin joudun ajoittain hakemaan sanakirjasta joitakin kieleemme pesiytyneitä minulle hieman outoja ilmauksia. Kokemukseni perusteella pärjään hyvin englanniksi ja ruotsiksi, jotenkin kreikaksi ja kun oikein pinnistän, saan sanotuksi asiani saksaksikin, joskin melkoisen heikosti. Kieliä opiskelemalla ja niitä rohkeasti käyttäen olen onnistunut keräämään niin valtavan rikkauden, että en pysty vertaamaan sitä rahaan. Mitä olisivat isot rahakasat sen rinnalla, että olen saanut kokea upeita elämyksiä ja olen saanut tutustua ihmisiin, jotka ovat merkinneet enemmän kuin joku, kuka tahansa.

Olin varmaan kansakoulun eka luokalla, kun selatessani Suomen Kuvalehteä, silmiini suorastaan iski Linguaphonen mainos, missä luvattiin, että opit puhumaan ja lukemaan englantia muutamassa kuukaudessa, kunhan vaan teet tehtävät ja kuuntelet levyjä päivittäin. Kirjoitin tästä asiasta hyvin perustellun kirjeen joulupukille, mutta pettymykseni oli suuri, kun yli kolmenkymmenen lahjapaketin joukossa ei ollut levysoitinta ja tarpeellisia opetusmateriaaleja. Olisivatko vanhempani jotenkin puuttuneet joulupukin duuniin ja lähettäneet hänelle jonkinlaisen peruutuskirjeen. Saimme me toki jääkiekkopelin eli ei sekään joulu ihan pilalle mennyt. Lisäksi oli pipareita ja suklaata.

Olin kansakoulun kolmannella luokalla, kun opettaja kertoi, että yksi koulun opettajista alkaa pitää ruotsin kerhoa halukkaille. Minä tietenkin niin sanotusti pää kolmantena jalkana ryntäsin Kyllikki-opettajalle ilmoittautumaan ja olihan se jännää. Syystä tai toisesta, en kuitenkaan tykännyt koko hommasta. Olin nähnyt, kuinka veljeni luki kirjastaan ihan oikeasti ruotsia ja vielä ääneen ilmeisesti ärsyttääkseen minua, kun en tietenkään mitään ymmärtänyt. Kerhossamme ei ollut mitään oppikirjoja emmekä tehneet käännöstöitä, mikä oli minun mielestä hirveän tylsää ja hyödytöntä ja kun se jatkui neljännellä luokalla, oli oppitunti lauantaisin normikoulupäivän jälkeen klo 12 ja minä taas halusin kotiin syömään pipareita ja lukemaan Aku Ankkaa ja Tarzania. Niinpä ruotsin kerho sai luvan jäädä. Joka tapauksessa leikimme usein ulkomaalaisia kavereiden kanssa ja siinä kohtaa piti puhua "ulkomaata" ja mahtoi se olla melkoista mongerrusta. Hassua sinänsä, että ymmärsimme toisiamme sujuvasti.

Kansakoulun neljännellä luokalla piti sitten päättää, pyrkiikö oppikouluun. Minä halusin ehdottomasti ja suurin motiivini oli oppia ruotsia ja englantia. Lukiosta en siihen maailman aikaa tiennyt tuon taivaallista. Siis pyrin ja pääsin oppikouluun. Suuri oli se päivä, kun saimme oman ruotsin kirjan. Se oli Lär dig svenska 1 ja melkoinen aarre. Kyllä sitä ensimmäistä tuntia odotettiinkin. Terho Jokela käveli vakain askelin luokkaan ja tervehti meitä ilmeisesti ruotsiksi. Opetus oli niin tehokasta, että unohdin suomen kielen sillä tunnilla ja puhuin illallakin äidille vain ruotsia. Tosin käytin vain yksisanaisia lauseita eli "ja" ja "nej". Siitä se kuitenkin lähti, i alla fall.

En tiedä, miksi niin kävi, mutta alusta alkaen koin ruotsin helpoksi kieleksi. Sanat tarttuivat mieleeni jonnekin tuonne harmaahkon massan keskelle ja jossain kohtaa ihan oppikoulun alkupuolella muistan ymmärtäneeni jotain televisiota kuulemaani. En tietenkään paljon, mutta siinä iässä opit tarttuvat paljon helpommin kuin aikuisena - senkin olen tässä vuosien varrella oppinut.

Muistan puhuneeni ruotsia ensimmäisen kerran ihan oikealle ruotsalaiselle kesällä 1969. Olimme Vesannolla ja siellä oli joku äidin tuttu, jonka tuttavat taas olivat ruotsalaisia. Heillä oli noin parivuotias poika, joka osasi puhua ilmeisesti yhtä paljon kuin minäkin - siis ruotsia. Suomea se lapsi ei osannut lainkaan. Selvitimme kaikki olennaiset asiat, kuten nimen kertomisen, mutta parhaiten jäi mieleeni se, kun hänellä oli kädessä jotain ja minä asiallisesti kysyin: "Vad har du i din hand?" Nappula vastasi: "Stenar (= kiviä)". Siitä alkaen olen muistanut,  mitä kivi on ruotsiksi.

Oppikoulun toisella luokalla alkoi englannin opiskelu. Se oli minun mielestä aivan käsittämättömän hienoa ja meillä oli myös varsin mukava opettaja, Aarno Rönkä. Hänellä oli käytössä sen verran muodikas pedagogiikka, että hän antoi meille englantilaiset nimet. Minusta tuli Charles ja olen sitä muuten edelleen. Jos ja kun pidän koulussa englantia, esittelen itseni ekalla kertaa sanomalla: " My name is Pinewood....Charles Pinewood." Opiskelin enkkua vähintäänkin yhtä hartaasti kuin ruotsiakin ja vaikka muutamat koulukaverit kiusasivatkin minua siitä(kin), vakuutin, että joskus niitä kieliä tarvitaan. Jotkut olivat tosin sitä mieltä, että kielten opiskelu on tyttöjen touhua ja Keski-Suomen perukoilla ei niitä taitoja tarvita. Ymmärtääkseni on tarvittu.

Sain englannin kielen aktiiviseen käyttööni jo ensimmäisenä opiskeluvuonnani. Oppikoulun toinen luokka vastaa peruskoulun kuudetta ja eihän meillä tietenkään ollut ihan hirveän paljon osaamista, mutta onneksi intoa oli enemmän. Opettaja kyllä auttoi, jos oli vaikeuksia, mutta ihan hyvin siihen hommaan pääsi kiinni. Kyse oli kirjeenvaihdosta eli "pen-pal"-toiminnasta. Jostain kautta opettaja hankki ison kasan nimiä ja osoitteita ulkomaalaisista, jotka halusivat kirjoittaa vierasmaalaisten kanssa ja minulla kävi hyvä tuuri. Sain minua kaksi kuukautta nuoremman skottikaverin, ihan Glasgowin vierestä. Paul on hänen nimensä. Aloimme kirjoitella ja yllättävän paljon niitä kirjeitä sitten vuosien varrella kulki Glasgowin ja Kivijärven välillä ja se loppui vasta sitten, kun minä olin armeijassa eli jo 20 vuotta täyttänyt. Siinä kasvoi sanavarasto ja kielen rakenteisiinkin tuli perehdyttyä ihan käytännön pakosta. Palaan Pauliin hieman myöhemmin.

Oppikouluhan koostui ns. viisivuotisesta keskikoulusta ja sitten kolmevuotisesta lukiosta eli oli periaatteessa 8-vuotinen. Keskikoulun loppuun mennessä olimme siis opiskelleet sekä ruotsia että englantia ja minulla on sellainen muistikuva, että osasin molempia kieliä hyvin. Kivijärvellä ei kylläkään kulkenut ulkomaalaisia vielä tuohon aikaan, enkä minäkään matkustanut missään ja niinpä vieraiden kielien puhuminen originellien kanssa oli vielä vierasta. Lukiossa aloittelin saksan kielen opinnot, mutta se ei oikein tuntunut hirveän kivalta, joskin pärjäsin siinä hyvin. Liekö ollut aika matalat ne vaatimukset, mutta eipä siellä opituilla saksan taidoilla mitään selitelty. Sen saattoi kertoa, että haluan ruokaa ja juomaa "ein Bier, bitte".

Lukiovuosina Saarijärvellä tapasin usein ulkomaalaisia. Koska Kivijärvellä ei ollut lukiota, piti meidän mennä muualle opiskelemaan ja Saarijärvi oli useimpien kivijärveläisten kohde. Asuin viikot siellä ja se majoituspaikkani oli varsin kulturelli ja siellä kävi valtavasti erityyppisiä ihmisiä. Ruotsia sain puhua aina silloin tällöin ja saksaakin olisin saanut, jos olisin osannut. Kävi heillä englantiakin puhuvia vieraita. Varmasti jotain jäi mieleen.

Lukion toisena vuonna tajusin, että olin valinnut opiskelusuunnitelmani täysin pieleen. Matemaattinen typeryyteni yhdistettynä kai jonkinlaiseen burnoutiin tai masennukseen sai aikaan sen, että lopulta tuplasin yhden luokan. Minullahan oli siis pitkä matematiikka ja fysiikka, joista en sitten jossain vaiheessa tajunnut yhtikäs mitään.  Kielet olivat kuitenkin kiinnostavia ja huolimatta muuten heikosta menestyksestäni, pärjäsin niissä hyvin.

Yksi kielen oppimiselle merkityksellinen harrastus oli tietenkin pääosin englanninkielisten laulujen kuunteleminen, laulaminen ja sanojen kirjoittaminen. Veljeni perässähän minä opin kuuntelemaan USA:n ja Englannin top 10-listaa ja muitakin ajankohtaisia rock- ja pop-ohjelmia. Siinä kielen oppimisen alkuvaiheissa niitä sanojahan kirjoitettiin ihan miten sattuu ja niin kuin ne kuultiin. Kirjastosta alkoi löytyä biisien nuotteja ja jonkin verran sitten ostelinkin omaksi.  Olihan se mielenkiintoista yrittää kaivaa vajaalla kielitaidolla esiin kappaleen "Build me up, buttercup" oikea kirjoitusasu.

Tällainen hieman kyseenalainen kielikoulu tapahtui joskus lukioaikana. Perheemme vieraaksi tuli ruotsalaisperhe, missä isä puhui suomea, mutta rouva ja lapset eivät osanneet. Isä oli sanonut lapsille, että puhutaan huolellisesti ja tarkasti ääntäen, koska me lukioikäiset kyllä osaamme. 7-vuotias poika otti isän sanomiset onkeensa ja opetti meille hyvän sarjan ruotsin kieltä, kuten "knulla", "hora", "fitta", "skit" ja muita välttämättömiä ruotsinkielen sanontoja. 

Ylioppilaaksi pääsin sitten lopulta yllättävän hyvillä papereilla ja selviydyin parhaiten äidinkielessä, englannissa ja ruotsissa. Matematiikankin läpäisin.

Kielellinen innostuneisuus väheni sitten seuraavina vuosina, joskin armeijan jälkeen muistan lukeneeni englantilaisia lehtiä ja taisinpa lukaista jonkun kirjankin.  Opiskelin luokanopettajaksi Jyväskylässä enkä siellä ihmeemmin tarvinnut vieraskielistä aineistoa ja se mitä tarvittiin löytyi aika helposti referoituna suomeksi. Yliopistolla kyllä tapasin usein mm. ruotsia ja englantia puhuvia opiskelijoita, mutta aika vähiin se jäi. Kielten opiskelijoiden porukoissa heitä kyllä oli, mutta eipä tullut niissä piireissä liikutuksi.

Siihen maailman aikaan vain sellaiset opiskelijat, joilla oli syystä tai toisesta varaa, matkustelivat ulkomailla, mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä juuri minnekään. Studiokuoro teki reissun Unkariin, mutta minulle se oli täysi mahdottomuus, koska suurin osa matkabudjetista oli oman rahoituksen takana. Monet kaverit lähtivät Eurooppaan junalla Inter-Raililla, mutta eipä minulla ollut siihenkään touhuun mahdollisuuksia ja itse asiassa taisin olla hieman laiska sellaiseen vaivaan.

Elämäni ensimmäisen ulkomaanmatkan tein Ruotsiin 25-vuotiaana. Se oli Studiokuoron matka ja koska olin ollut töissä edellisen talven, kykenin maksamaan sen reissun, joka toki oli edullisempi kuin äsken mainittu Unkarin matka. Siellä kyllä kuljettiin kuoroporukalla eli eipä sitä ruotsia sitten paljon päässyt haastelemaan, mutta jotakin kuitenkin.

Samana kesänä kävin vielä uudestaan Tukholmassa koulujen syksynaloitusreissulla, mutta sielläkin touhuttiin pääasiassa uusien opekollegoiden mielialaa kohottavassa tunnelmassa.

Musiikin lisäksi noita vieraskielisiä juttuja tuli kuunnelluksi telkkarista ja ainahan sieltä jotain tarttui, kun kuunteli puheita ja luki tekstitystä. Valitettavasti taisi tulla vääriäkin oppeja. Sattuneesta syystä, jouduin osallistumaan hyvinkin paljon englanninkielisiin tapahtumiin ja vielä kaiken lisäksi minun piti opetella runsaasti sellaista sanastoa, jota en missään elämäni vaiheessa ollut käyttänyt. Hieman kankean alun jälkeen havaitsin osaavani keskustella tuon spesiaalialan asioista suhteellisen hyvin. Ymmärsin ja tulin ymmärretyksi. Valitettavan kova koulu, mutta kielen kehittymiselle toimiva ratkaisu. Luin myös runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta, koska sitä ei ollut käännetty suomeksi.

Ensimmäinen ihan kunnon reissu, jossa oli pakko käyttää vierasta kieltä tehtiin sitten kesällä 1988. Menimme isolla paatilla Tukholmaan ja sieltä sitten Kolmårdenin eläintarhan kautta Gotlantiin. Hieman toki jännitti, mutta itse asiassa oli tavattoman helppoa hoitaa asioita vieraalla kielellä, vaikka sitä ei ollut käyttänyt aikoihin. Iloisina totesimme, että eipä tarvinnut englanniksi rupatella. Englanti tietenkin television ja kansainvälisen musiikkimaailman kuvioissa oli tullut valtakieleksi.

Kesällä 1989 minuun iski sitten "kieliampiainen" oikein kunnolla. Lähdin nimittäin Kreikkaan äitini ja vanhimman tyttären kanssa. Kreikassa selviää toki mainiosti englantia höpisemällä, mutta ei kaikkialla ja etenkin vanhempi väestö ei osaa perusturistisanastoa enempää. "Helou mai frent, come ant iit, veri veri tsiip, ounli voor juu" ja sillä meiningillä. Olimme jossain Kreetan pikkukylässä tavernassa ja sain käteeni ruokalistan, joka oli pelkästään kreikaksi. Jotain salaperäistä tapahtui ja minulle syntyi käsittämättömän pakollinen tarve alkaa opiskella kirjaimet, jotta pystyisin edes lukemaan, mitä olin tilannut. Sattuipa hyvä tuuri, kun Vihdin kansalaisopistossa oli siihen aikaan nykykreikan alkeet-kurssi, minne sitten ilmoittauduin. Siitä sitten alkoi edelleen harrastamani kreikan kielen opiskelu.

Kreikan perusteita pyöriteltiin lähes kymmenen vuotta Nummelassa ja sellainen perusturistin oppi pääsi vuosien varrella paksuuntuneen oppimisseinän läpi. Jatkoin sitten 2000-luvun alusta alkaen Lohjalla ja siellä ravasin enemmän ja vähemmän. Lohjalla toiminut opettaja lopetti joskus 2010 ja uudet opet eivät sitten oikein saaneet enää minua innostumaan, kunnes jokunen vuosi sitten taas sinne löytyi hyvä ja mukava ope, jonka opissa olen siitä lähtien ollut - ensin Lohjalla ja nyt Hyvinkäällä. Nyt tietenkin kaikki kuvittelevat, että kun olen kolmekymmentä vuotta tuota kieltä harrastanut, osaan sitä täydellisesti. No en osaa,  mutta pärjään jotenkin jokapäiväisessä elämässä. Kun vertaan osaamistani englannin tai ruotsin kieliin, laahaan kaukana perässä. Olen käynyt Kreikassa 45 kertaa ja joka kerta sieltä tarttuu jotain  matkaan, mutta enpä sitä niin vakavasti ota. Joka tapauksessa aina, kun avaan Kreikassa kreikankielisen suuni, saan ainakin huomiota. Kerran eräs vanha herra sanoi minun puhuvan kreikkaa "sympaattisesti". Kreikan kielessä sanat "pankki" ja "pöytä" ovat aika lähellä toisiaan ja niinpä olen kysynyt, onko tavernassa vapaita pankkeja.

Iso englannin kielen oppikurssi oli noin 20 vuotta sitten työhommissa toteutettu kansainvälinen yhteistyöprojekti.  Teimme EU:n rahoittaman kouluprojektin, missä tutkittiin koululaisten koulueloa ja vapaa-aikaa kohdemaassa ja samalla sitten levitettiin Suomi-tietoutta Englantiin ja Ruotsiin. Meillä oli kohdekoulut brittilässä Blackburnissa ja naapurimaassa Motalassa. Alusta pitäen sovimme yhteiseksi kieleksi englannin ja sillä pääasiassa mentiin. Kerran tosin kävin hakemassa isolla autolla ruotsalaiset Helsingistä ja siinä sitten aloin esitellä Helsingin keskustaa ruotsiksi. Yhtäkkiä pulina takapenkillä hiljeni ja kohta joku lausahti: "Sakke, du talar svenska!!!!!" Olin iloisesti ilahtunut tästä huomionosoituksesta.

Joka tapauksessa tuo projekti paransi kielitaitoa ja rohkaisi käyttämään sitä aiempaa enemmän. Koko projektin ajan vietimme paljon aikaa englanninkielisen pulinan keskellä ja kyllä se oli iso juttu.

2000-luvun alussa aloin hakukoneen avulla etsiä jo aiemmin mainitsemaani Paulia. Hänen koko nimensä on niin tavallinen, että googlettaminen toi tuhansia ellei enemmänkin vastauksia. Onneksi muistin hänen lapsuutensa kotipaikkakunnan ja aloin etsiä häntä sen kautta. Löysin sen kotikunnan nettisivut ja sieltä sellaisen osion, jonka otsikko oli "Missing old friend". Sinne kirjoitin kaiken mitä Paulista muistin kotiosoitetta myöten ja sitten lähetin tuon viestin ajatuksella, että ehkä joku tuntee hänet. Aikaa kului jonkin aikaa ja sitten sain oikeastaan yllättäen viestin New Yorkista, jossa eräs herra uskoi minun etsivän hänen tuntemaansa Paulia. Hän ei antanut suoraa osoitetta eikä muita tietoja kuin sen, että minun kannattasi yrittää etsiä Paulia Glasgowin yliopiston henkilökunnasta. Niinpä menin siihen osoitteeseen ja sieltä henkilökunnasta löysin samannimisen herran, joka oli ollut kirjekaverini. Hänen nimeään klikkaamalla pääsin e-mailiin ja sitten lähetin viestin kertoen kaiken oleellisen mahdollisesta yhteisestä taustastamme. Sain saman tien automaattivastauksen, että Paul on lomalla ja palaa 5.8. No, sitten 5.8. illalla sain viestin häneltä: "Yes, Iam really your old pen-pal...." Siitäpä alkoi sitten e-mail-kirjeenvaihto ja kun huomasimme olevamme hyvinkin samanhenkisiä, olikin aika tavata. Kielen oppimisen kannalta Paulin kanssa jutustelu on ihan oma tarinansa. Hän on nimittäin originaali skotti ja hänen murteensa on ihan omaa lajiaan. Lisäksi hän hyvin ekstroverttinä ryydittää tarinoitaan hersyvällä ja kovaäänisellä naurulla. Aika ei todellakaan käy pitkäksi hänen kanssaan. Olemme vuoroin käyneet toistemme synttäreillä ja tavanneet sekä Suomessa että Skotlannissa jo useita kertoja.

Hyvin vähäistä saksan kielen taitoani olen yhdellä reissulla kokeillut. Ajoimme joskus 15 vuotta sitten Saksan läpi Italiaan ja majoituimme aina pieniin kyliin, missä majatalojen isännät ja emännät eivät osanneet yhtään englantia. Rouvan ja minun yhteisellä panostuksella yhteensä seitsemän vuoden lukiokoulutuksella selvitimme asumiset ja syömiset ja jopa reitin kyselyt alkeellisella saksallamme. Kun sanoimme olevamme pahoillamme, että emme osaa saksaa, sanoi yksi setä meille: "Aber sie können Deutsch sprechen..." Hän sitten vielä jatkoi, että puhutte huomattavasti enemmän saksaa kuin hän suomea. Hän osasi sanoa "Kiitos."

Niinpä. Kuten jo tuolla tämän tarinan alussa sanoin, olen saanut elämääni paljon rikkauksia uskaltamalla käyttää oppimiani kieliä. Matematiikan ja fysiikan opettajat tietenkin pitävät omia oppiaineitaan koulumaailman ja tieteilyn tärkeimpinä alueina, mutta minulle ne eivät ole koskaan olleet sitä. Eipä minulle olisi yhdelläkään matkallani ollut iloa selvittää jotain paikallista derivaattaa tai neliöjuurta puhumattakaan alaspäin liukuvan esineen kitkakerrointa, mutta jutustelu sillä kielellä, jota satun osaamaan on ollut iso asia.