Me tarvitsemme erilaisia osaajia, jotta yhteiskuntamme pysyisi pystyssä ja kehittyisi. Vielä hetimmiten toisen maailmansodan jälkeen maassamme oli erittäin paljon pienviljelijöitä, jotka saivat elantonsa maasta ja muutamasta kotieläimestä sekä joistakin tilapäistöistä, mutta jo 1960-luvulla alkoi muutos selkeästi ammatillisesti spesialisoituvaan yhteiskuntaan. Silloin 80 vuotta sitten ainoastaan korkeasti kouluttautuneet olivat omaan tehtäväänsä markkeroituneita sekä koulutuksensa että kokemuksensa ansiosta. Alemman suoritusportaan tehtäviä osasivat tehdä yhdet jos toisetkin, vaikka nykypäivän ammattitaitoa ja -koulutusta ei ollutkaan. Esimerkiksi rakentamisessa oli näin. Yksi ja sama kaveri saattoi rakentaa koko talon vesiputki- ja muuraustöineen ja jopa vetää sähkötkin. Silloin ei vielä ollut nykypäivän mukaisia erikoisia sähköjuttuja ja niinpä se teki, joka osasi. Ei ollut myöskään niin tarkkaa ammattipätevyyden tarvetta. Jos osasi homman käytännössä, se riitti.

Yhteiskuntamme kehittyessä olemme koko ajan joutuneet erikoistumaan alalla kuin alalla. Otan taas esimerkiksi rakentamisen. Taloa tehtäessä täytyy eri työvaiheisiin saada kouluttautunut ja tehtävään virallisesti hyväksytty tekijä. Jo äsken mainitsemani sähköhommat ovat hyvä esimerkki.

Meillä on yhteiskunnassa koko ajan enemmän ja enemmän tehtäviä, joihin täytyy hankkia ammattikorkeakoulu- tai yliopistokoulutus. Pohjana siis lähes aina lukio, joskin korkeampi aste avautuu myös ammatillisen kautta, kun niitä pohjaopintoja täydentää jossain määrin.

AMK- ja yliopistokoulutus ovat vaativia ja päästäkseen niihin täytyy oppia jo peruskoulun aikana vankat opiskelutaidot, joita sitten toisella asteella kehitetään. Lähes kaiken pohjana on vankka lukutaito. Olen itse saarnannut ja nyttemmin myös lehdissä ja muissa uutisoinneissa on jatkuvasti esillä poikien keskimääräisesti katsoen heikko lukutaito. Suomi häviää verrokkimaille PISA-testeissä poikien takia. Ongelmana on sekä heikko tekninen lukutaito että luetun ymmärtämisen taito. Ilmiö johtuu tietenkin siitä, että jos teknistä lukemista ei ole treenattu tarpeeksi, on vaikea oppia asioita lukemalla ja yhä edelleen valtava osa oppimisesta tapahtuu niin. Jos ikätasolle suunnitellun romaanin lukemiseen kuluu heikon tekniikan takia paljon aikaa, käy niin, että se mitä kirjan alussa luki, on jo unohtunut, kun lukija pääsee kirjan puoliväliin. Usein jopa niin, että kun pääsee sivun loppuun, ei hidas lukija enää muista, mitä siellä sivun alussa oli tapahtunut

Pojat eivät ole luontaisesti huonoja lukijoita. Syntymishetkellä on ihan sama, mikä oletettu sukupuoli on. Kehitys etenee ympäristöstä tulevien mahdollisuuksien mukaan. Jos lapsi näkee, että vanhemmat lukevat, hän oppii varhain sen tavan ja saa ainakin pohjan lukuharrastukselle. Jos lapselle luetaan paljon ääneen, on se lisäksi merkittävä tekijä. Pojat pelaavat enemmän erilaisia digipelejä, mutta se ei ole mikään sääntö. Tytötkin pelaavat ja toisaalta käyttävät paljon TikTokin kaltaisia lyhyttä hurmiota antavia digipalveluja. Juuri nuo "pikavoitot" kilpailevat lukueuforian kanssa ja erittäin usein voittavat. Kuka viitsisi lukea sata sivua romaania, kun saman ilon ja riemun saa minuutin videosta.

Lapset valittavat sitä, kun he eivät saa kirjoista, siis kertomakirjallisuudesta, irti asioita. Kyse on varmaan paljolti mielikuvituksen kehittymättömyydestä. Lapset ovat television ja tietoteknisten vempaimien kautta saaneet tarinat valmiiksi kuvitettuina, eikä näin ollen ole tarvinnut lainkaan keksiä itse tarinoiden tapahtumapaikkoja ja siihen kuuluvia henkilöitä. Joku opettaja sanoi meidän luokallemme kauan sitten, että kannattaa kuvitella, miltä tarina näyttäsi elokuvana. Itse olen rakentanut aina mielikuvia tapahtumista ja näin ikään kuin katselisin lukemaani kirjaa jonkinlaisena filmattuna tarinana.

Löysin eilen YLEn sivuilta uutisen, missä oli laskettu tämän syksyn AMK- ja yliopistopaikkojen uusien opiskelijoiden jakautuminen sukupuolen mukaan. Karkeasti näytti siltä, että mitä enemmän on täytynyt lukea pääsykokeeseen ja mitä enemmän opiskelu vaatii luetun ymmärtämistä ja tiedon analysointia luetun mukaan, sitä vähemmän aloittajien joukossa oli miesopiskelijoita. Otan esimerkiksi oman alani eli luokanopettajakoulutuksen. Koulun pitäisi olla pienoiskuva koko yhteiskunnasta. Näin on joku tutkija sanonut. Niinpä kouluissa kai pitäisi olla opettajina jota kuinkin yhtä paljon miehiä kuin naisia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan tänä vuonna opiskelupaikan vastaanotti 858 naista ja 177 miestä eli prosentuaalinen suhde 82,9% - 17,1%. Opettamiskyky ei ole sukupuolisidonnainen eli sillä ei sinänsä ole mitään väliä. Asiaa on voitava ajatella monelta kantilta ja kyllä suhteen pitäisi olla huomattavasti tasaisempi.

Lääketieteessä suhde on naisten hyväksi 65,3% - 34,7%, oikeustieteissä 70,7% - 29,3%. Puhtaasti matemaattiset alat näyttävät olevan miesten enemmistönä, mutta eivät näin rajuilla prosenteilla.

Nyt näissä kolmessa esimerkissäni on pääsykokeiden merkitys äärimmäisen merkittävä. Nykyään pääsee toki suoraan todistusvalinnankin kautta, mutta päästäkseen suoraan ilman pääsykoetta, täytyy olla erinomainen lukiotodistus ja myös ylioppilastodistus. Ihan sama, kumpaa kautta on mennyt sisään, mutta kyse on siitä, että on pitänyt lukea määrällisesti paljon (tekninen lukutaito) ja omaksua paljon (luetun ymmärtäminen). Juuri nämä asiat, joista jo tämän jorinan alussa puhuin. Jos opiskelija haluaa näihin ns. "status-ammatteihin" (tosin ei luokanopettaja ole sitä), on hänen osattava lukea ja se taito on haettava jo lapsuudessa ja siinä on mentävä tyvestä puuhun eli ensin yksinkertaisia tarinoita ja hiljalleen tietopuoliseen lukemiseen.

Hyvin monilla aloilla ei saada korkeaa korrelaatiota työssä menestymisen ja koulumenestyksen välille. Toisin sanoen ei voida ajatella, että loistava koulumenestys lukiossa takaisi loistavaa ammatillista uraa. Esimerkiksi opettajatyössä heitetään persoonallisuus kehiin ja jos ope on liian tieteellinen ja kirjaviisas pystymättä heittäytymään työn vaatimuksiin, tulee opetushommista aika ongelmallinen duuni. Omalta kurssiltani tiedän esim. erään opettajan päässeen aika nipin ja napin ylioppilaaksi ja opiskeluvaiheessakin hänellä oli varsinainen kasvatustieteellinen osuus hieman tökkivää, mutta opettajana ja ennen kaikkea kyvystä havaita ja tuntea oppilaan tarpeet, hän oli (on edelleenkin, vaikka toki eläkkeellä) aivan superhuippu. Tietopuolisesti kuka tahansa ylioppilaaksi itsensä vääntänyt selviää alakoulun opetussisällöistä, mutta siinä työssä on kyse siitä, kuinka sen opetuksen ja kasvatuksen tekee.

En tunne mitään muuta alaa muuten kuin ihan pintapuolisesti, mutta turhan moni sellainen, joka pärjäisi hyvin tai mainiosti sosiaali- ja organisointitaitojensa avulla ei pääse opiskelemaan, koska lukutaito on jätetty puolitiehen.

Ihan yksinkertaisesti. Luku- ja kirjoitustaito ovat tärkeimmät oppiaineet alakoulussa. Niiden avulla ja niiden ahkeralla kehittämisellä rakennetaan se pohja, jota tarvitaan vaativimpien opiskelujen läpipääsemiseksi. Tytöt ovat perinteisesti olleet ehkä hieman huolellisempia pohjatyön tekijöitä, mutta viimeksi kuluneen parin vuosikymmenen aikana suuri osa pojista on käytännössä laiskotellut ja näin menettänyt mahdollisuutensa ja ehkä myös motivaationsa vaativiin korkeakouluopintoihin.