Olin sunnuntai-iltana kirkossamme kuuntelemassa urkumusiikkia kolme tuntia. Tämä urkumaratoniksi nimetty konsertti oli jo kolmas muutaman viime vuoden aikana ja niitä olisi varmaan ollut enemmänkin, jos se ikävä virus ei olisi hyökännyt häiritsemään meidän elämäämme. Konsertin järjesti seurakuntamme kanttori Kaisa-Leena Hannikainen ja hänen lisäkseen urkuja soitti juuri kirkkomuusikoksi Sibelius-Akatemiasta valmistunut Lasse Leppänen. Tilaisuuden aikana oli mahdollisuus käydä seurakunnan sivusalissa kahvilla ja samalla saattoi osallistua Yhteisvastuukeräykseen, jonka nimissä myös tämä konsertti oli järjestetty ja saadut tulot ja vapaaehtoiset keräysmaksut sitten menivät yhteisvastuun tilille.

Tuon kolmen tunnin aikana ihmisiä tuli kirkkoon vähäksi aikaa tai sitten pitemmäksikin toviksi ja innokkaimmat urkumusiikin ystävät olivat paikalla koko illan. Jossain määrin Helsingin Musiikkitalon uudet erikoisen hienot urut ovat herättäneet urkubuumia, koska pääasiallisesti suuret urut ovat kuitenkin kirkoissa ja ne on aina yhdistetty kirkolliseen musiikkiin, mikä ei sitten ihan viehätä kaikkia kuulijoita. Kirkossamme kävi illan aikana kolmisensataa kuulijaa, joten ihan hyvin olivat ihmiset lähteneet liikkeelle.

Kaisa-Leena on halunnut tuoda urkuja esiin muussakin merkityksessä kuin pelkästään kirkolliseksi katsotussa genressä. Niinpä koko tilaisuus alkoi lastenlaulujen esittämisellä. Saatiin kuulla Frozen, Muumimusaa ja monia muita ja paikalla olleet lapset saivat käydä myös kokeilemassa urkuja. Illan aikana kuultiin mm. elokuvamusiikkia, joista odotetuin taisi olla Myrskyluodon Maija. Kuulimme myös kevyen musiikin suosittuja helmiä, joista erityisesti jäi mieleen Bridge over troubled water. Sitten kuljettiinkin perinteisemmässä urkuohjelmistossa surumusiikin ja häämusiikin tuttujen sävelten soidessa - Bachin Air, Albinonin Adagio ensin mainitusta ryhmästä ja sitten jälkimmäisestä tietenkin Mendellsohnin Häämarssi ja Toivo Kuulan vastaava. Ihan illan lopuksi Kaisa-Leena soitti Johann Sebastian Bachin ja Antonio Vivaldin teoksia päättäen konsertin Vivaldin säveltämän ja Bachin sovittaman C-duurikonserton aloitusosan.

Urkujen soitto ei ole ihan helppoa. Lähtökohtana on pianonsoittotaito, mutta uruissa mukaan tulee jalkio, johon on osuttava katsomatta sinne koipiin. Soittamistekninen juttu on tietenkin pianoon verrattuna se, että urkujen koskettimia ei napauteta, vaan painetaan ja pidetään alhaalla niin kauan kuin tarvitaan. Nuotit ovat toki samanlaiset, mutta etenkin konserttimusiikissa urkunuoteissa on kolme riviä nuotteja -  oikealle ja vasemmalle kädelle ja sitten jaloille erikseen. Siinä on opettelemista - ihan kokemuksesta voin sanoa.

Lasse on tuore kirkkomuusikko, jolla on hyvä ja vahva pianotausta ja erinomainen rytmitaju, minkä kuulee nimenomaan keveissä kappaleissa ja elokuvamusiikin tuotteissa. Kaisa-Leena on urkutaiteilija, diplomiurkuri ja sen verran olen häntä kuunnellut, että voin vakuuttaa kaikille hänen olevan oikeasti todella taitava ja kauniisti urkuja soittava muusikko.

Seuraavaa urkumaratonia tässä jo odottelen...