maanantai, 11. marraskuu 2019

Uusi kirjasto

Kirkonkylän kirjasto on sijainnut jo kauan kivalla paikalla ihan keskellä kylää torin vieressä kirkonmäen alapuolella. Puinen rakennus on vanha - siinä on muistaakseni toiminut Vihdin kunnanvirasto ja silloin, kun muutimme Vihtiin, siinä oli verovirasto. Jossain vaiheessa kirjasto sitten muutti siihen - pois Siirilästä, josta sittemmin tuli Taidetalo. Vuosiluku on minulla kuitenkin täysin upoksissa - oikeasti ei minkäänlaista havaintoa.

Joka tapauksessa tuo vanha puutalo on ollut minun kirjastoni jo kauan. Sieltä olen löytänyt kaiken tarvitsemani ja sitä kautta olen onnistunut tilaamaan kaukolainoja jo ennen lähikuntien kirjastojen yhteistyötä. Koululaisten kanssa siellä tuli käydyksi kymmeniä kertoja ihan vaan hakemassa kirjoja, mutta myös viime vuosina monissa kirjavinkkauksissa. Se, mikä on alusta alkaen ollut huomattavan hienoa, on palvelu. Aina ystävällinen ja palvelualtis porukka ja jos en ihan hulluja muista, niin yksi heistä on ollut siellä töissä jo silloin kun tulimme Vihtiin vuonna 1982.

Aika aikaansa sitten. Talo on nyt tyhjennetty ja kirjasto muuttanut kokonaan uusiin tiloihin. Sitäkään en muuten tiedä, mihin tarkoitukseen kunta tuon vanhan ja hyvän rakennuksen aikoo ohjata, mutta käsittääkseni se liitty kulttuuriin - tavalla tai toisella.

Uusi kirjasto on rakennettu uuten Campukseen eli samaan rakennukseen, missä on kirkonkylän yläkoulu, puolet alakoulusta ja nuorisotila. Kirjasto sijaitsee ihan maan tasolla ja on yksikerroksinen.

Ensimmäinen vaikutelma on positiivinen. Tilaa siellä on vähemmän kuin vanhassa, mutta se on mukavan avara ja valoisa. Varmasti valoisaan aikaan se on kiva, koska etelän puolella on suuret ikkunat. Kirjastossa on erinäisiä yksittäistiloja, kuten lehtisali ja hiljaisen työskentelyn huone. Ikkunoiden ääressä on kiva istumatila.

kirjasto3.jpgkirjasto4.jpg

En vielä ehtinyt pahemmin tutkailla, mitä kaikkea kirjastosta löytyykään, mutta joka tapauksessa se, mitä siellä ei ole, on äkkiä saatavilla joko Nummelasta tai yhteistyötä tekevistä naapurikunnista, kuten Lohjalta ja Karkkilasta. 

Tässä on kaikenlaista pikkuhässäkkää ennen kuin kunnolla ehdin etsiä uusia lukukokemuksia, joten aloitellaan rauhassa. Se, mitä uskon kiitettävän, on koulujen sijainti samassa rakennuksessa. Opettajat voivat lähettää oppilaat vaikka hakemaan jotain kirjaa tai jopa tekemään jotain opiskelutyötä kirjaston tiloihin. Siinä on toki valvontavelvollisuus, mutta se on toinen juttu. Joka tapauksessa kirjastoreissut nopeutuvat ja tulevat turvallisemmiksikin.

******

Musiikki tietenkin on yksi minua kiinnostava juttu kirjastossa ja katselin hieman sillä silmällä, että löytyisikö sieltä lähiaikoina jotain luettavaa. No toki jo löytyi - tässä olenkin selaamassa.

kirjasto2.jpg

********

Ihan näin ensimmäisenä päivänä kiinnitin huomioni siihen, että vihtiläisyys on otettu esiin. Siellä istumistilassa on vahvojen vihtiläisnaisten esittely - on jo kauan sitten kuolleita, sitten meidän täällä asumisen aikana vaikuttaneita naisia, jotka hekin ovat kuolleet ja sitten oli aivan nuorten vielä vahvasti työelämässä olevien vaikuttajien esittelyjä. Kaikista esillä olleista muistan ainakin nämä nimet heti kerralla. Toini Helle, Päivi Varpasuo, Helmi-Briitta Lajunen, Marja Sannikka ja niin edelleen - itse asiassa tunsin/tunnen heidät kaikki, joskin Toini Helle jäi aika tuntemattomaksi, mutta tapasin hänet joka tapauksessa.

Löysin yhdeltä hyllyltä vihtiläistä musiikkia ja onhan siellä tarjolla monenlaista...

kirjasto1.jpg

lauantai, 9. marraskuu 2019

Rankkoja vastakkainasetteluja

KD:n puheenjohtaja Sari Essayah on huolestunut tämän päivän keskusteluilmapiiristä. Hän on huolissaan kansalaisten hiljalleen kaventuvasta sananvapaudesta. Samaan hengenvetoon hän antaa kaksi esimerkkiä, joista ensimmäinen koskee laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa jotkut pyrkivät määrittelemään jatkuvasti, mitä ja millä tavoin muut ihmiset saavat puhua ja julkistaa mielipiteitään. Toinen esimerkki liittyy tällä hetkellä vilkkaana liikkuvaan keskusteluun kansanedustaja Päivi Räsäsen julkaisemien tekstien tutkimisesta.

Minä en edelleenkään näe sananvapauden kaventumista. Se, että ihmiset ovat netissä tottuneet kirjoittelemaan hyvin härskisti ja sitten joutuneetkin vastuuseen kirjoituksistaan antaa liian helposti kuvan kavennetuista oikeuksista. Kyllähän Suomessa saa kirjoitella ja sanoa edelleen hyvin vapaasti, mutta aika monella on hämärtynyt sellainen seikka, että jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa sanomisistaan ja julkaisuistaan. Miten korkealla rima on, kun aletaan ajattella kunnianloukkauksia, on ihmisen itse harkittava ennen kuin painaa enteriä tai puhelimen lähetä-komentoa. Jos meillä Suomessa ei rajoiteta sanomisten ja kirjoitusten sisältöä, alkavat melkoiset törkytalkoot, jotka eivät missään olosuhteissa johda hyvään. Päivi Räsänen on toki vakaasti uskonsa asialla ja selittää kirjoituksiaan sen perusteella, mutta Suomea ei kuitenkaan kenenkään uskonnollisuus hallitse, vaan meillä on perustuslaki. Onko Räsäsen kirjoituksissa tapahtunut kiihottamista kansanryhmää vastaan, jää syyttäjän harkittavaksi? Kaikilla ihmisillä on oikeus oman uskonnon harjoittamiseen ja he saavat myös olla eri mieltä, mutta kannanottojen soisi olevan joka tapauksessa maltillisia, että sitten ei tarvittaisi muutenkin ruuhakautuneita oikeusinstansseja rasitella.

Asioista keskusteleminen ystävälliseen sävyyn on minun kokemusteni perusteella huomattavasti hedelmällisempää, vaikka se ei veisikään ihan ideaaliin ratkaisuun. Koulumaailmassa näitä sanomisten ja kirjoitusten aiheuttamia ristiriitoja on saanut vuosien varrella enemmän tai vähemmän selvitellä ja ne vievät aina älyttömästi energiaa, mikä sitten näkyy siinä, että aikaa opettamiselle jää huomattavasti vähemmän kuin opettaja on suunnitellut. Vertaissovittelun tullessa kouluun, saatiin hyviä tuloksia, mutta jos ristiriidat ovat hankalia, eivät oppilaat pysty millään selvittelemään toisten oppilaiden riitoja, kun siihen eivät helpolla pysty opettajat, oppilashuolto ja vanhemmatkaan. 

Kun vertaan tätä hetkeä vaikkapa opettajaurani alkuun (vuonna 1981), ovat muutokset aikamoisen radikaaleja. Toisaalta olemme vapautuneempia ja avoimempia keskustelulle vailla toisen maailmansodan jälkeisten aikojen konkreettisia painajaisia, mutta toisaalta keskustelukulttuuri on petomaisempaa ja asiat jäävät liian helposti vellomaan ja aiheuttavat varsin ikäviä seurauksia. Kyllä täällä työtä riittää.

maanantai, 4. marraskuu 2019

Musaa enemmän kuin kotitarpeeksi

Syksyn musiikillisin viikko tai itse asiassa kahdeksan päivää on nyt takana. Lauluääni on saanut enemmän kuin työtä ja välillä oli jopa sellainen tunne, että olin joutunut "ylikuntoon". No ei oikeasti. Kyse on rakkaimmasta harrastuksestani ja on oikeastaan aika vaikea kuvitella tätä elämää ilman jonkinlaista laulukuviota.

Toissa viikon torstaina tämä aktiiviviikko sitten alkoi kuta kuinkin neljän tunnin Requiem-treenillä. Rankka juttu, mutta saimme homman pakettiin yhdessä Lohjan Laurentius-kuoron kanssa ja viimeisetkin epävarmuuden hetket laitettiin romukoppaan.

Lauantaina lauluyhtye Thromos piti laululeirinsä ja treenasimme koko tulevaan jäähyväiskeikkaan tulevan ohjelmistomme jokseenkin lopulliseen kuntoon. Se, mitä tässä vielä on tehtävissä ennen 16. päivän keikkaa on aika vähäistä, joten nyt vaan herkistellään. Lauloimme osapuilleen neljä tuntia putkeen ja pidimme vain lyhyen kahvitauon. Rankkaa se oli, mutta antoisaa.

Samana iltana kävin vielä Pekan kanssa tekemässä säestyskeikan yksissä juhlissa. Minä siis soitin pianoa ja Pekka lauloi. Se oli mukavaa, vaikka veikin lauantai-illasta ison palasen, mutta ihan hyvin sujui.

Sunnuntaina lauloin kotona itsekseni jonkin aikaa uusimpia Oldman-biisejä ja äänittelinkin vähän, mutta se oli tosi vähäistä.

Maanantai-iltana pääsimme sitten tosissaan treenaamaan Lohjan orkesterin kanssa Mozartin Requiemia. Siinä väännettiin kolme tuntia pienen tauon kanssa ja joskin se oli tehokasta, niin olihan tuo rankkaa.

Tiistaina meillä oli sitten Tammisaaren kirkossa Requiemin esitys ihan täydelle kirkolle. Meni hyvin ja olimme tyytyväisiä kapellimestaria myöten.

Keskiviikkona minulla piti olla ylimääräinen treeni, kun lupasin mennä laulamaan kirkkokuoron konserttiin. Erinäköisten kiireiden takia en kuitenkaan ehtinyt enkä kai loppujen lopuksi olisi jaksanutkaan - hiukan taas yöunet meni häiriön puolelle. 

Torstai-iltana keräännyimme sitten PiiRiin luokse treenaamaan Thromoksen jäähyväiskeikan lauluja. Väänsimme hankalimmat biisit ja muutaman "varman" tapauksen ja sitten vielä ne, joissa tarvitsemme kitaroita ja ukulelea. Piia-Riikka soittaa ukulelea ja minä kitaraa.

Perjantai-illan juttu oli sitten Mozartin Requiem, jonka saimme laulaa aivan supertäpötäydelle kirkolle. Kuulijoita taisi olla reippaasti yli 700, mikä on minun mielikuvissani suurin yleisömäärä, jonka olen kirkossamme nähnyt. Konsertti sujui kerrassaan mainiosti ja kyllähän niitä kehuja tuli. Olisi niitä varmasti tullut ilman minun panostakin, koska yhtenä laulajana 60-70 laulajan kuorossa ei paljon ihmeitä tee, mutta ajatellen lopputulosta, niin toki pienistä puroista kasvoi suuri virta. Kehuja saivat solistit, kapellimestari, orkesteri ja kuorot. 

requ.jpg

Lauantaina oltiin Kotkassa haudoilla ja tapaamassa Irmelin kahta tätiä. Meidän lisäksemme myös Irmelin sisko oli matkassa. Varsinaista musisointia ei siis lauantain ohjelmaan tullut.

Sunnuntaina oli viimeinen puserrus, kun olin siinä jo mainitsemassani Kirkkokuoron tilaisuudessa hieman miesvahvuutta kannattamassa. Kaunis, pyhäinpäivän aiheeseen hienosti sopinut konsertti, joka laulettiin ehkä noin sadalle kuulijalle, mutta jotka olivat ylen tyytyväisen oloisia. Laulujen lisäksi Kaisa-Leena soitti jokusen hienon urkusoolon.

Tästä eteenpäin onkin sitten kuta kuinkin normaalia laulumeininkiä parin viikon ajan. Thromoksen jäähyväiskeikan jälkeen loppuu sekin treenaus eli minulle tulee yksi vapaailta lisää. En ainakaan heti piakkoin täytä sitä yhtään millään, vaan yritän olla aktiivisempi muilla tärkeillä alueilla. Katsotaan sitä sitten.

keskiviikko, 30. lokakuu 2019

Thromoksen tien pääte

Laulu- ja soittoyhtye Thromos aloitti musisoinnin ihan sattumalta keväällä 1998. Silloinen kanttorimme, Martti Kilpeläinen, nykyään eläkkeellä oleva musiikkineuvos pyysi minulta opeporukkaa laulamaan jotain piispantarkastuksen yhteydessä, kun seuriksella oli keskustelutilaisuus, missä pohdittiin koulun ja seurakunnan välistä yhteyttä. Piispana oli silloin Eero Huovinen eli ihan kenelle hyvänsä emme menneetkään laulamaan. Keräsin sitten kasaan Produktiokuorosta tuttuja opettajia ~ Pakariset, Heikkilän Minna, Valkeapään Leena, Irmeli ja sitten hulistiystävämme Keskisen Virven ja kitarataituri Vikströmin Juhan. Sitten vaan joku henksukirja käteen ja siitä vaan laulamaan. Hyvin meni ja sekunteja ennen lavalle astumista keksittiin nimi, joka jäi. Thromos tarkoittaa tietä.

Samana keväänä sitten tuli Lepistön Päivi mukaan ja sovittelin pari kevyen musan biisiä kaksi- tai peräti kolmiääniseksi ja otimme vielä Paavo-Pekan rumpaloimaan ja Markku bassoon ja minä taisin rämpyttää kitaraa ja syntyi sellainen laulu- ja soittoyhtye, joka esiintyi ensimmäisen kerran Pakaristen juhlissa Puistolassa toukokuussa 1998.

Jossain kohtaa aika pian aloittamisemme jälkeen kyytiin hyppäsi Kallion Elisa, taidokas huilisti ja hanuristi. Virve lopetti varmaankin 2000-luvun alussa. Sitten joukossamme hääräili jonkin aikaa nummelalainen pianisti/lyömäsoittaja Johanna, joka kuitenkin muutettuaan Lohjalle lopetti meidän kanssa musisoinnin.

Treenasimme silloin tällöin - mitään tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole, mutta sitten ajan myötä alkoi valjeta halu vähän esiintyä. Teimme jonkin verran itse järjestämiämme keikkoja ja kyllä meitä pyydettiinkin jonnekin. Ainakin muutaman kerran. Päivölässä lauloimme varmaan jokusen akustisen keikan. Teimme myös yhteistyötä Vihdin Viihdekuoron kanssa jo ennen kuin minä aloin johtaa sitä kuoroa. Toki lauloimme silloin tällöin joissain seurakunnankin jutuissa - en tarkkaan muista, mutta olihan näitä.

Meillä on lähes alusta saakka ollut korvaamattomana apuna äänentoistosta huolehtimassa Ossi Pelttari, joka on alan ammattimies ja vakaasti hoidellut meidän äänimaailmaamme. Varmasti melkoinen osa Thromoksen soundista on hänen ansiotaan. Muita äänentoistosta vastanneita heppusia ovat olleet Markku Partanen ja Anssi Kivensalo.

Loppujen lopuksi, kun lähestyimme 2010-lukua into hieman hiipui, joskin aloimme olla vakituinen vieras Vihdin markkinoiden lauantai-illan huumassa. Siirilästä tuli vakiopaikka ja näiden keikkojen aikana esitimme ensimmäisen kerran a capellaa. Essi ja Kerttu olivat jossain vaiheessa tulleet mukaan - ehkä minun 50-vuotisjuhlien tienoilla, joskin Kerttu enempi vierailevana tähtenä, mutta mukana kuitenkin. Aika usein meillä oli aktiivisia soittajia matkassa - eniten viulisti Laura Kilpeläinen ja kitaristi Juha Ängeslevä, mutta aika monia muitakin. Parhaimmillaan jousiorketerikin.

A cappellan myötä aloimme esiintyä hieman enemmän ja yhteistyö Vihdin Viihdekuoron kanssa jatkui. Joskus siinä 2010-luvun vaihteessa Veronica, Piia-Riikka, Saara ja Tomi tulivat mukaan. Heivasimme soittimet nurkkaan, mikä tietenkin valitettavasti pudotti Paavo-Pekan ja Juhan (Juhat) pois matkasta. Elisakin oli väistänyt porukoistamme lähdettyään opiskelemaan Helsinkiin. 

Harjoittelimme hyvin tiiviisti a cappella-meiningillä ja sillä tavoin esiinnyimmekin. Innostuin tekemään sovituksia ihan Thromosta ajatellen ja onhan niistä jokunen uskoakseni ollut ihan hyvä ja oikeasti onnistunut. Ihan kaikista sovituksistani ei rehellisyyden nimissä voi niin sanoa. Meillä on jonkin verran omia sävellyksiä (levyllä on Essin Syliin, minun Wilderness ja Eino Leinon runoon tekemäni Yökehrääjä). 

Vuonna 2012 aloimme käydä säännöllisesti Helsingissä elokuisessa Kuoro goes kapakka-illassa ja tätä jatkui sitten katkeamatta vuoteen 2018 saakka. Koska olimme jo keväällä 2019 lopullisesti päättäneet laittaa nuotit kaappiin, emme ilmoittautuneet Hesan keikoille, vaikka meillä olisi vielä ollut ihan hyvät mahdollisuudet käydä veisaamassa vielä kerran suosikkibiisejämme. Ilmoittautumisaikaan en kuitenkaan vielä tiennyt korvieni kunnosta ja siksi emme osallistuneet tuohon tapahtumaan. Yhtä lailla säännöllistä oli markkinoiden aikainen Wichtis Krouvi-keikkailu, kunnes sen järjestelysysteemit muuttuivat ja meidät unohdettiin kokonaan. 

Merkityksellinen vaihe oli levytys ja meiltähän ilmestyi täysimittainen cd vuonna 2014. Kovasti sitä tahkottiin ja äänityshommia tehtiin itse asiassa 1½ vuoden ajan. Voin tässä paljastaa, että levy on tehty palasista eli lähes kaikki laulajat kävivät meillä pienessä kotistudiokyhäelmässäni laulamassa omat stemmansa erikseen. Minulla oli jokaisesta biisistä kymmeniä raitoja ja niiden kanssa tein hillittömästi töitä, ennen kuin biisit olivat siinä kunnossa, että ne voitiin miksata lopulliseen kuntoon. Oman osuuteni lopullisen työn tein Kreikassa, Santorinilla alkukesällä 2014, missä karsin viimeiset palaset ja leikkelin joitain häntiä ja tein raitavalinnat. Heti Santorinilta tultuani menin tekemäni lopputyön  Pitko-studiolle, missä kasasimme Gilbert Sihvosen kanssa biisit kuntoon, valitsimme biisien järjestyksen ja sitten miksattiin koko paketti kuntoon. Gilbert teki loput eli masteroinnin ja sen sellaisen. Levyn kansikuvan ja muutkin kuvat otti Mikko Reinikainen. Julkaisukeikka tehtiin sitten marraskuun 17. päivänä vuonna 2014 Siirilässä, mikä kaiken kaikkiaan on ollut Thromoksen merkittävin keikkapaikka.

Osallistuimme kerran myös Uudenmaan piirin Sulasolin yhdistettyyn laulukisaan ja koulutustilaisuuteen Vantaalla. Kouluttajina toimivat Rajattoman laulajat, joilta saimme loistavia vinkkejä ja sitten eräs setämies, joka suurin piirtein erittäin epäpedagogisesti ja mielet lamaten haukkui meidät. Hieman ennen levymme julkaisua kävimme Club for 5:n studiolla yhtyeen bassolaulajan, Tuukka Haapaniemen, koulutuksessa. Turha kysyäkään, oliko hyvä koulutus.

Lopettamisesta ei ole varsinaisesti ole mitenkään ihmeesti juttua, mutta parin viime vuoden aikana se on alkanut olla esillä. Viime syksynä pidettyämme Nummelassa onnistuneen 20-vuotisjuhlakeikan, päätimme jatkaa keväällä uusin voimin ja koska minä varsinkin olen Mikko Kuustosen ja Hectorin musiikin ystävä, ajattelimme tekevämme teemaohjelmiston heidän biiseihinsä. Olihan meillä jo jonkin verran biisejä valmiina molemmilta. Tämän vuoden tammikuussa kuitenkin minulle iski ikävä korvavaiva, joka vaikeutti huomattavasti niin laulamista ja soittamista. Olin itse asiassa lähes täysin soittamatta ja laulamatta koko talven ja loppujen lopuksi toukokuulle saakka. Siitäkin eteenpäin on ollut hieman vaikeuksia, jotka eivät tunnu väistyvän ja niinpä tämä korvaongelma lopulta ratkaisi sen, että laitan pisteen tälle tielle ja valitettavasti se taitaa tarkoittaa, että koko Thromos lopettaa olemassaolonsa. Stemmalaulu vaatii tarkkaa kuuloa ja minulla on alkanut olla oikeasti vaikeaa kuulla porukan soundia, jolloin on vaikea ja ehkä mahdotonta pysyä äänessä. Samasta syystä joudun tässä harkitsemaan myös Kamarikuorosta luopumista. Koska en siinä kuorossa ole ainoa tenori, olen pystynyt hakemaan oikean stemman hankalissa paikoissa naapurilta, mutta eihän se ole mikään oikea menetelmä näissä kuorojutuissa. Olen tähän ikään kuitenkin oppinut, että vannomatta paras ja siksi en sano lopullisesti yhtään mitään minkään lauluun ja soittoon liittyvän suhteen. 

Pidämme parin viikon päästä jäähyväiskeikan uskollisille ja innokkaille kuulijoille ja sitten laitamme nuotit kaappiin. Thromos (tie) päättyy, kuten kaikki hyvä aikanaan. Ikävä tulee, mutta onneksi on muistot ja toki me kaikki thromoslaiset löydämme jotain uutta tilalle - siitä ei ole epäilystäkään.

tho.jpg

sunnuntai, 27. lokakuu 2019

Ikävää puuhaa

Ammoisina aikoina, mikä minun kielessä tarkoittaa 1980- ja -90-lukuja, meillä oli sellaiset autot, joihin oli ihan hyvä vaihtaa renkaat itse niin keväällä kuin syksyllä. Nuo vanhanaikaiset vanteet eivät olleet mitenkään nuukia kiristysten suhteen, kunhan nyt sen verran väänsi, että ne olivat tiukalla. Enpä muista kuulleeni, että keneltäkään tuttavaltani olisi auton pyörä lähtenyt kesken reissun matkustamaan ihan omaa reissuaan. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö näin olisi tapahtunut joskus - kai näin on käynyt.

Kun tässä nyt on vuodet vierineet ja kehitys on kehittynyt, niin hiljalleen autojen renkaat on asetettu alumiini- tai peltivanteisiin. Näitähän näkee nykyään autossa kuin autossa. Kevytmetallivanteet ovat paljon nuukempia kiristämisen suhteen ja siksi ne pitää saada oikeaan kireyteen, johon on sitten erillissuositukset. Tästäpä syystä minä en itse vaihda enää renkaita noihin uudempiin autoihin, joskin ongelmana on myös selkäni, joka ei yhtään tykkää märässä ja kylmässä möyrimisestä ja renkaanvaihtohan sattuu niin keväällä kuin syksylläkin sopivasti kurjahkojen kelien aikaan. Vien autoni tarvitessa sitten tuohon lähihuoltamolle, missä renkaat napataan kiinni kymmenessä minuutissa ja ilman sen kummempaa rasitusta.

Ostaa hujautin elokuussa Pampula-auton lyhyehköjä työmatkojani varten. Enpä ole sillä huristanut juurikaan sen kummemmin eli vallan vähäisiä nuo ajelut ovat olleet. Oli sitten lyhyitä tai pitkiä matkoja, niin pakkohan siihen pikkuautoon on kuitenkin ne talvitassut laittaa jo ihan lainkin takia, mutta toki siksikin, että liukas on liukasta niin lyhyellä kuin pitkälläkin reissulla. 

Niinpä sitten kaivoin Pampulan talvikumit esiin varastosta ja aloin eilen aamulla ihan itse vaihtaa niitä. Auto on vanha ja vanteet on vanhat, eli ei tarvita mitenkään erikoisia ihmekiinnitysohjeita - kunhan saa ne tarpeeksi tiukalle. Ei sitten muuta kuin autoa vähän ilmaan, että pystyin irrottamaan ensimmäisen renkaan - takavasen, jos jotain kiinnostaa. Hyvin lähti irti ja yhtä lailla hyvin sain piikkipyörän kiinni. Sitten ihan samalla tavalla vaihdoin oikean takarenkaan, mutta sitten kyllästyin. Kasasin tavarat paikoilleen ja siirsin kurjuutta eteenpäin. Minä en nimittäin paljonkaan tylsempää ja vastenmielisempää hommaa tiedä kuin tuo renkaanvaihto. Pesin vielä irrottamani kesäpyörät ja päätin jatkaa hommaa sitten, kun inspis iskee. 

talvi2.jpg

Siis oikeastaan kaikkein typerintä ja ikävintä, mitä minä tiedän on auton kanssa sährääminen. Ihan sama onko se pesemistä, vahaamista, imuroimista, kun se vaan on autotouhua. Joskus olen heittänyt typerän jutun ilmoille, että kun meidän auto likaantuu, niin me käymme vaihtamassa sen uudempaan. Eihän se ihan näin mene, mutta todellakin olen oppinut katsomaan oman aikani niin paljon arvokkaaksi, että en tuhraa sitä autotöhertämiseen.

No niin. Aamulla heräsin kesäaikaan varhain eli tämän nykyisen uuden talviajan mukaan heräsin hyvin varhain. Joka tapauksessa aika pian pyyhälsin sitten ulos hoitamaan eilen kesken jääneen homman eli menin vaihtamaan eturenkaat, jotka eilen jäivät odottelemaan. Eihän siinäkään kovin kauan kestänyt, mutta ei se yhtään kivempaa ollut kuin eilenkään. Onneksi ei tarvitse moista hommaa tehdä ennen huhtikuuta - viitisen kuukautta tässä taitaa kulua.

talvi1.jpg