Onneksi futiskisat päättyivät. Katsoin yhden ottelun kokonaan ja se riitti. Joitakin väläyksiä sieltä täältä, mutta oli vallan tylsää. Loppuottelua jopa yritin, mutta nukahdin nojatuoliin ja heräsin siihen, kun kentällä kävi melkoinen tappelu espanjalaisten ja argentiinalaisten välillä. En jaksanut edes tulosta katsoa, ennen kuin avasin kännykän aamulla herättyäni lopulta omasta sängystäni.

Nämä kisat muistetaan ainakin politikoinnista. Ensiksi jo kisojen alussa ei kaikkia asianosaisia päästetty tullista läpi. Oli myös sellaisia tapauksia, missä joukkueilla oli huonot asuinolosuhteet ja erinäköisiä logistisia vaikeuksia. Trump pyöritti FIFA:n johtoa miten halusi ymmärtämättä jalkapallosta tuon taivaallista, mutta saipahan vaatimuksensa läpi. En jaksanut perehtyä kaikkeen kirjoitettuun, mutta ihan reilua tuo homma ei kokonaisuudessaan ollut pelikenttien ulkopuolella. 

Tänään luin uutisista, kuinka joku argentiinalainen pelaaja oli jopa käynyt käsiksi juhlivaan espanjalaiseen. En nyt tiedä taustoja, mutta kun jalkapalloa on pidetty herrasmieslajina, niin ei tällainen kyllä mitenkään kentelmannin käytökseltä tunnu. Herrasmiespeli on vuosikymmenten kuluessa muuttunut melkoisesti  myös fyysisesti. Varsinkin miehet, mutta myös naiset, ottavat toisistaan mittaa rajusti ja siinä samalla on tuomarilinjakin muuttunut. Näissä karkeloissa pelaavat etenkin loppupelejä kovan luokan ammattilaiset, jotka harjoittelevat ja pelaavat työkseen ja niinpä he ovat myös vahvoja ja pystyvät tekemään vastustajille aika ilkeitä kämmejä, joita ei tuomaristo sitten huomaa.

Jalkapallo on maailman suurin joukkuepeli ja niinpä myös osallistujamaita jo alkukarsintoihin on paljon. Kirjoitin tässä aiemmin kisojen alkupuolella, että niitä on liikaa. Lopputurnaukseen pitäisi ottaa maksimissaan 16 joukkuetta, jotka sitten  jaettaisiin neljään alkulohkoon ja sieltä sitten jatkoon ensin kahdeksan jne., kunnes tultaisiin loppuotteluun. Näin koko paketista selvittäisiin parissa, maksimissaan kolmessa viikossa. Jalkapallon ympärillä on rahallinen ahneus kasvanut ihan järjettömyyksiin. Pelaamista varten rakennetaan ympäri maailmaa hillittömän kokoisia stadioneita ja tällaisissa turnauksissa laitetaan lippujen hinnat ihan käsittämättömiksi. Nykyään pitäisi välttää mahdollisuuksien mukaan lentämistä ja siksi ajatus pienistä kisoista olisi ilmastoakin ajatellen ainakin pikkuisen parempi. Aika järkyttävää oli lukea lehdestä, kuinka Fifa:n puheenjohtaja lenteli ristiin rastiin aiheuttaen yksinään järjettömän hiilijalanjäljen. En nyt halua hurskastella, koska matkustanhan minäkin lentokoneella, mutta minun yhdellä vuotuisella Kreikan matkallani ei ihan sellaisiin hiilijälkiin ole päästy kuin Infantinon suhaamisessa. Toki on ymmärrettävä, että kansainvälisen järjestön nokkamies halusi olla paikalla monessa pelissä. 

Tervehdin suurella ilolla aikaa ilman jatkuvaa jalkapallopelien valtaamaa mediaa. Eihän niitä tietenkään ollut pakko katsoa ja vietin aikaani television ääressä futista seuraten yhteensä varmaan alle viisi tuntia. Onnekseni satuin näkemään Haalandin maalit Brasilia-matsissa. Olivathan ne komeita. Onneksi tuo touhu nyt loppui.

Tämän urheilukesän tärkeimmät ajat alkavat tämän viikon lopulta. Silloin Jyväskylässä järjestetään Kalevan Kisat, joissa vielä muutamalla suomalaisurheilijalla on mahdollisuus saada matkalippu Birminghamiin yleisurheilun EM-kisoihin, jotka alkavat 10. elokuuta ja kestävät viikon. Intensiisivistä ja hienoa urheilua. Birminghamin jälkeen pari viikkoa ja sitten onkin kesän tärkein urheilutapahtuma, Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelu.  Vielä siinä syksyn jo pimentäessä iltoja. ovat Timanttiliigan ratkaisukisat ja niillä tienoin päästäänkin sitten seuraamaan jääkiekkoliigaa. 

Minä synnyin pienessä maaseutukunnassa, Kivijärvellä Keski-Suomen pohjoisnurkassa, melko kauan sitten. Tuolloin siellä asui kaiketi hieman alle 3000 asukasta, mutta vähitellen maaseudun tyly kohtalo on aiheuttanut kunnan väkimäärän putoamisen, eikä siellä taida tällä hetkellä olla enää edes tuhatta vakituista asukasta. 1960- ja 70-lukujen vilkas poismuuttoliike sekä työn että opiskelujen takia vaikutti vahvasti asukaslukuun ja kuten niin monessa muussakin pienessä kunnassa ja niinpä kehitys on jatkuvasti negatiivista. 

Muistan mainiosti, kuinka suuri määrä tuttaviani ja ystäviä lähti 1960- ja 70-luvulla ihan töiden perässä joko Etelä-Suomeen tai ulkomaille, etenkin Ruotsiin. Maa- ja metsätalous oli noihin aikoihin virkeää ja se olikin suuri työllistäjä ja aika monelle tuli elanto myös paikallisesta vaneritehtaasta, missä minäkin kävin monena kesänä sirkkelöimässä ja ansaitsemassa vähän koulurahoja. Kouluissa oli oppilaita, mielläkin säilyi koko keskikouluajan noin neljänkymmenen oppilaan ryhmä. Kirkonkylällä oli neljä päivittäistavarakauppaa, neljä pankkia (OP, KOP, SP ja Postipankki). Oli myös erikoispalveluja, kuten kodinkoneliike, kukkakauppa, pari baaria ja ruokaravintola, jonka yhteydessä pieni hotelli. Oli siellä kaikkea pientä toimintaa, mutta kuten tämän kappaleen alussa totesin, työikäinen väestö perheineen alkoi hiljalleen valua pois. Vaneritehdas meni konkurssiin 1970-luvun puolivälissä ja vaikka niissä tiloissa yksi jos toinenkin yrittäjä kävi kokeilemassa, ei siitä mikään vahva työllistävä tekijä lähtenyt nousuun. 

Kuten lähes kaikkialla Suomen hieman syrjäisillä maaseutualueilla, myös Kivijärvellä kävi niin, että nuoret, saatuaan peruskoulutuksen kotikunnassaan ja jatko-opinnot muualla, eivät sitten palanneetkaan kotikuntaan töihin. Pääasiassa kai siksi, että ei siellä töitä ollut. Ajattelen esimerkiksi läheisimpiä sukulaisiani. Minulla oli lapsuuteni ja nuoruuteni aikana siellä veli ja neljä serkkua ja me kaikki kävimme keskikoulun, paitsi nuorin peruskoulun ja sitten jokainen meistä opiskeli lukiossa Saarijävellä ja pääsi myös ylioppilaaksi. Veljeni opiskeli tietotekniikan asiantuntijaksi, seuraavaksi nuorempi kävi kauppakorkeakoulun, seuraava kemiallisen puunjalostuksen diplomi-insinööriksi, seuraava (minä) luokanopettajaksi, seuraava metsätalousinsinööriksi ja seuraava eri vaiheiden jälkeen teki kunnallistutkinnon. Eipä näillä kaikilla tutkinnoilla olisi juurikaan ollut käyttöä Kivijärvellä, paitsi minulla ja metsätalouden asiantuntijalla. Ehkä myös kunnallistutkinnon tenhyt serkku olisi voinut toimia kunnan hallinnossa. Enimmäkseen kuitenkin kivijärveläiset nuoret joutuivat jo 1970-luvulta alkaen etsimään työnsä vilkkaammilta paikkakunnilta. 

Maataloissa kasvaneet nuoret saattoivat toki päästä jatkamaan edellisen sukupolven työtä maatilataloudessa, mutta ei monilapsisissa perheissä, joita Kivijärvellä oli suhteelliisen runsaasti, ollut mahdollisuutta tuottaa elantoa kuin korkeintaan yhdelle perijälle ja kun Suomessakin mentiin entisestä maatalouden monialaisuudesta erikoistumisen linjalle, alkoi maatilatalous vähetä siellä. Samat ongelmat kuin kaikkialla Suomessa. 

Kivijärven työttömyysprosentti on korkea, 14,4%. Kunnan vajaasta tuhannesta asukkaasta noin puolet ovat työikäisiä ja eläkeikäisiä on n. 40%. Suurimmat työnantajat ovat kunta, Sale, SS-työstö ja maa- ja metsätalous. Kun koko Suomen asukasmäärästä noin 30 % on eläkkeellä, on Kivijärven eläkeläisten määrä tähän verrattuna melkoisen suuri ja se aiheuttaa jo kovia paineita huoltosuhteelle. Eläkeläisten määrän odotetaan tasaisesti kasvavan. Kunnan verotulot ovat varsin pienet, sillä suuri osa töissä käyvistä työntekijäistä on matalapalkkaisia ja näin ollen verokertymä ei ole kovin suuri.

Käväisin siellä viime viikolla kolmen yön reissulla. Kun katselee kirkonkylällä tyhjiä näyteikkunoita ja autioita asuinrakennuksia, ei voi välttyä pahalta mieleltä. Vaikka kotiseuturakkaus on monelle ihmiselle elämää yllä pitävä voima, ei se välttämättä jaksa kantaa jokapäiväisen elämän toimivuudelle. Vanhusten hoitokodit on lopetettu ja nyt palvelua tarvitsevat huonokuntoiset ihmiset viedään kauaksi kotikonnuilta naapurikuntien hoitokoteihin, missä he eivät tunne ketään eivätkä rakkaimmat läheiset, ystävät ja tuttavat pääse heitä tervehtimään joka päivä. Terveysaseman rakennuksessa on pitkään toiminut edullinen ja hyvä lounasruokapaikka, missä myös valmistettiin ateria niille eläkeläisille, jotka olivat oikeutettuja saamaan ruokansa kotipalvelun kautta. Ruokahan sitten vietiin palveluun oikeutetuille. Nyt sekin on lopetettu ja tästä syksystä alkaen tähän palveluun oikeutetut saavat toki ateriansa, mutta se tuodaan naapurikunnasta yli neljänkymmenen kilometrin takaa. Ymmärtääkseni paikkakunnalla ei saa enää syksystä alkaen mistään ostolounasta puhumattakaan päivällisestä eli jokaisen täytyy tehdä omansa, mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta siihen vaan eivät kaikki eri syistä johtuen kykene. Lista, missä mainitaan kaikki ne palvelut, jotka kunnasta on lopetettu on melkoisen pitkä. 

En omista Kivijärveltä enää mitään. Äitini kuoltua 21 vuotta sitten myin veljeni kanssa kaiken, paitsi hänelle jäi mökki. En tunnekaan oikeastaan ketään paitsi iäkkään enoni, joka on edelleen elossa reilusti yli ysikymppisenä ja yleistä vireyttä ajatellen ihan tässä ja nyt eli muistaa ja tietää kaikki tapahtumat. Olen käynyt muutaman kaverini kanssa kerran vuodessa muutaman kerran sellaisessa Woodstock-tapahtumassa, missä musisoimme runsaasti ja pidämme hauskaa, mutta ilmeisesti sekin nyt loppuu omalta osaltani, kun en enää kylene täysillä soittamaan.

Surullista, mutta näin tässä on käynyt.

Palloa on nyt potkittu jo kuukauden verran ja yhtä tylsää ja ikävää kuin ennen tuota supertapahtumaa, se touhuilu on tällä hetkellä. Välillä tuntuu, että itse pelaaminen on kokonaan taustahommaa ja erityyppiset suhmuroinnit asettuvat etusijalle. Se on oikeastaan ihan selvää, kun tietää ja tajuaa, kuinka hirveän paljon rahaa tuossa touhussa liikkuu. Voimme tietenkin olla hyvin tyytyväisiä nähtyämme Norjan pistävän Brasilian ylpistelijät laulukuoroon ja yhtä lailla, kun Belgia takoi neljä maalia USA:n verkkoon ja tähtilipusto sai lähteä pakkaamaan laukkujaan. Näissä otteluissa pelaaminen ja maalit ratkaisivat.

Jo ennen kisoja kävi selväksi, että politiikka sanelee myös jalkapallokisojen toteutumista. Yhdysvaltojen tiukat maahantulosäädökset estivät somalialaisen, Afrikan parhaaksi erotumariksi valitun Omar Artanin pääsyn maahan. Ihan käsittämätöntä. Tuskinpa hänestä olisi ollut mitään vaaraa. Sitten myös Iranin joukkue kohtasi melkoisia matkustus- ja logistiikkavaikeuksia, mikä häiritsi heidän pelaamistaan, vaikka eihän heilläkään olisi ollut pelillisiä mahdollisuuksia loppupeleihin. 

Törkein tapaus on FIFA:n puheenjohtajan Gianni Infantinon ja USA:n presidentin Donald Trumpin suhmurointi USA:n parhaan pelaajan Folarin Balogunin pelikiellon kumoamisessa. FIFA:n sääntöjen mukaan ulosajon jälkeen MM-kisoissa on ulosajetulla pelaajalla yhden pelin pelikielto. Kuinka ollakaan, kun Trump soitti Infantinolle, tulikin pelikielto noin vaan kumotuksi. Tuo on törkeää. Vähän ennen puhelua Trump ei edes tiennyt, mitä jalkapalloilun punainen kortti tarkoittaa. 

Minua harmittaa, että tavallaan jopa ihan hieno ja ehdottomasti maailman suosituin joukkueurheilulaji kärsii näin paljon ihan ulkopuolisista tekijöistä. Kyllä kaikki kansainväliset muidenkin joukkuepelien suurturnaukset ovat ihan samassa tilanteessa politiikan, ahneuden, narsismin ja monien muiden negatiivisten asioiden takia, mutta pienemmässä määrin. Minulle tämä on lopulta tavallaan ihan yksi lysti, koska en juurikaan pidä futiksesta, mikä taas johtuu siitä , että Suomi ei pelaa näissä kuvioissa - ei nyt eikä koskaan. Minua säväyttää huomattavasti enemmän Armandis Duplantis, Daniel Ståhl, Femke Froeders-Bol, Santtu Heikkinen, Wilma Heltelä ja kaikki muut hienot yleisurheilutähdet. Ovathan nuo lajit huomattavasti suurempia ja hienompia kuin pallon perässä juokseminen.

Ja näin lopuksi totean, että onneksi jääkiekkoliigan alkuun on enää kaksi kuukautta. Pääsen minäkin hehkuttamaan.

"Missä kuljimme kerran" on alunperin suomenruotsalaisen Kjell  Westön kirjoittama romaani, missä seurataan sekä yläluokkaisten porvariystävien että alempien yhteiskuntaluokkien elämää ennen ja jälkeen sisällissodan. Kirja voitti parikymmentä vuotta sitten Finlandia-palkinnon, ihan ansiosta, ja siitä on tehty elokuva, tv-sarja ja myös teatteriversio. Muutenkin Kjell Westön tuotanto on suomalaisen kirjallisuuden kärkeä ja vaikka se on lukijalle vaativaa, on se myös suosittua. 

Rouva varasi liput meille Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäteatteriin jo huhtikuussa, mikä oli onnistunut varaus, koska käytännössä kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä jo alkukesästä lukuun ottamatta kauden loppupään esityksiä elokuun viimeisinä viikkoina. Tuonne katettuun ulkoilmateatteriin mahtuu 530 katsojaa ja valehtelematta voi sanoa katsomon olleen totaalisen täynnä.

**********

En edes yritä sen tarkemmin alkaa selittää näytelmän tapahtumia, koska tästä tulisi aika hullun pitkä tarina. Jos on lukenut kirjan, on huomattavasti helpompi ymmärtää tapahtumien vyöry pitkällä aikajanalla, mutta myös sellainen ihminen, joka ei ole lukenut tuota romaania, pystyy varmasti tajuamaan kokonaisuuden. Ymmärtääkseen tarinan sisällön,  täytyy olla tarkkana, kuten kaikkea Westön tuotantoa seuratessa. Noissa hänen teoksissaan on paljon ihmisiä ja Westöllä on huikea taito mahduttaa muutamaan lauseeseen paljon asioita.

Pystyn lukemaan ruotsiksi (tai pystyyhän jokainen - eri asia, mitä siitä ymmärtää. Osaan minä lukea saksaakin, joskaan en ymmärrä siitä juuri mitään) kirjoja, mutta Westön teksti on ollut ihan liian vaikeaa. Rouva tilasi minulle kerran jonkun hänen kirjoistaan, ehkä juuri tämän "Missä kuljimme kerran", mutta jostain syystä se tuli ruotsinkielisenä. Yritin lukea sitä, mutta se oli aivan liian hidasta ja sisällöstä jäi paljon ymmärtämättä. Ehkä jaksoin kymmenen sivua, kunnes luovutin. Westö osaa laatia hienoa tarinaa hyvin deskriptiivisesti eikä sorru tarpeettomiin toistoihin. Siinä on kääntäjälle kovasti työtä, sillä suomalaisuudestaan huolimatta Westö kirjoittaa ruotsiksi.

Aina, kun tarinassa on tapahtumia, jotka sijoittuvat sota-aikaan, tulee lukijalle helposti tunne, että kirjoittaja on jomman kumman puolella ja kirjoittaa siksi hyvin puolueellisesti. On selvää, että talvi- ja jatkosodasta kirjoitetuissa kertomuksissa suomalaiset ovat kirjoittaneet isänmaallisessa hengessä ja vaikka tiedämmekin sotiemme lopputuloksen, on sisältö kuitenkin hyvin sinivalkoinen. "Missä kuljimme kerran" - kertomuksen aikajanassa on merkittävänä osana maamme sisällissota. Siitä ajasta ja tapahtumista puolueettomasti kirjoittaminen ja ylipäänsä puhuminenkin on oikeasti vaikeaa. Westö on itse sanonut olevansa poliittinen kirjailija, joka haluaa teoksillaan tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on ennen täysiaikaiseksi kirjailijaksi ryhtymistään työskennellyt mm.  ruotsinkielisen vasemmistohenkisen Ny tid-lehden toimittajana. Jätän jokaisen itse arvioitavaksi, kuinka voimakkaasta vasemmistohenkisestä kirjoittamisesta sitten onkaan kyse. En ota kantaa. Kannattaa lukea useampikin Westön kirja, ennen kuin itse muodostaa mielipiteensä.

Suomenlinnan kesäteatteri, kuten kaikki ulkotilateatterit, vaatii ohjaajalta ja koko näytelmäprojektin tekijöiltä paljon, koska sisätiloissa tapahtuvan näyttämötekniikan käyttöä ei ole  täydessä tehossa. Tuossa kuvassani näkyy keskellä näyttämöä oleva isokokoinen levy, jolla on monta eri merkitystä tapahtumien kulussa. Näytelmässä on jonkin verran taitavasti tehtyä musiikkia, mutta itse tapahtumat vyöryvät dialogien ja kerronnan myötä hienosti eteenpäin. 

Sää suosi - ei ollut kuuma eikä kylmä ja sadettakaan ei saatu. Tuo tila on kyllä katettu, mutta jos olisi satanut, olisi sateen ropina varmasti jossain määrin haitannut. Kaiken kaikkiaan tämä oli hieno kokemus. 

Meillä Suomessa on sananvapaus. Saamme vapaasti olla ihan mitä mieltä haluamme, mutta toki siinäkin on rajansa. Jos ja kun moitimme vaikkapa eduskuntaa, hallitusta, opetushallitusta, kunnanvaltuustoa, kouluja, hyvinvointialuetta, siis ihan mitä tahansa tai sitten yksityistä henkilöä huonoista päätöksistä ja pystymme tekemään jonkinlaisen järkevän perusteen tuolle moitteelle, on se ihan selkeästi ainakin laillista toimintaa, vaikka aika usein hyvinkin kyseenalaista. Mitä korkeammalla päätösten tekemisen hierarkiassa ollaan, sitä enemmän päätökset vaikuttavat kaikkiin kansalaisiimme - joillekin hyvinä ja toisille huonoina päätöksinä. Ajatellaan vaikkapa verotusta. Aina joku hyötyy ja samalla joku toinen kärsii.

Mielipiteet politiikasta, uskonnosta, erilaisten ihmisten tasa-arvosta yhteiskunnassa ja niiden mukaisista eettisistä arvoista jakavat kansaamme vuosi vuodelta ja minulle on kehittynyt sellainen harmaa ja koko ajan kirkastuva aavistus, että jakaudumme täällä koko ajan kauemmas toisistamme. Suomalaiset tuntuvat sietävän edelleen toisiaan, mutta koska tänne syrjäiseen ja aina niin ankaran tiukasti muutosvastarintaiseen maahamme on alkanut tulla uusia tuulia suuresta maailmasta, on se joillekin ihmisille ja ryhmille ollut valtavan vaikeaa nieltävää. 

Maahanmuutto Suomeen on lisääntynyt runsaasti viimeksi kuluneen 50 vuoden aikana. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa vajaa 50 vuotta sitten, eikä siellä juurikaan tai ei välttämättä ollenkaan ollut erivärisiä eikä eri uskontokuntiin näkyvästi kuuluneita opiskelijoita. En koko opiskeluaikanani muistaakseni puhunut kertaakaan englantia enkä edes ruotsia muuten kuin kesäaikaan jonkun satunnaisen turistin kanssa. Kun maahanmuutto lisääntyi, alkoi päiväkodeissa ja perusopetuksessa olla entistä enemmän alunperin jostain muualta maailmasta kotoisin olleita lapsia ja nuoria, jotka koulun ja kavereiden myötä ovat suomalaistuneet täysin ja moni heistä on hankkinut hyvinkin korkean koulutuksen ja myös maamme kansalaisuuden. Samalla myös rasismi on lisääntynyt, kuten olen jo usein aiemmin maininnut. Maassamme joutuu edelleen olemaan melkoinen superstara, jotta voi välttyä erilaisilta sortotoimilta, jotka liittyvät ihonväriin tai uskontoon.

Kun maahamme tursusi pakolaisia sodan, nälänhädän ja muidenkin vakavien tilanteiden takia tuossa 2010-luvun puolivälin tienoilla, oli kotimaamme vastarinta hirmuinen. On turha mennä väittämään, että vastaanotto kävi jouhevasti, koska se ei ole totta. Vaikka suurin osa ihmisistä oli oikeasti hädässä ja pakeni kotimaastaan ihan pakosta, on myös muistettava ja hyväksyttävä, että  maahamme tuli myös sellaisia ihmisiä, jotka rikkoivat maamme lakeja. Ongelmat olivat suuria ja kielitaidottomuus ja hyvin paljon siitä syystä johtunut kyvyttömyys sopeutua niihin tapoihin, jotka meillä olivat aivan tavallisia ja jokapäiväisiä, aiheuttivat paljon ikävyyksiä. Tilanne on toki rauhoittunut, mutta yhä edelleen tähän maahan on todella vaikea sopeutua, jos on yhtä aikaa erivärinen ja tunnustaa eri uskontoa kuin kantaväestö.

Tämä on sillä tavalla absurdi tilanne, että  suuri osa kansastamme on ateisteja tai suhtautuu uskontoon välinpitämättömästi, mutta kritisoi sitten anakaralla kädellä muita kuin kristittyjen kirkkojen edustajia ja lisäksi tähän liittyy vielä ihonväri ja se, mistä on tullut Suomeen. Moni Lähi-idän konfliktipesäkkeistä Eurooppaan paennut ja sitten Suomeen muuttanut on joutunut ongelmiin sekä ihonvärinsä että islaminuskonsa takia. Neljä vuotta sitten alkaneen Venäjän Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyssodan  johdosta maahamme on tullut runsaasti ukrainalaisia, mutta heidän sopeutumisensa on onnistunut ihan hyvin ja ennen kaikkea heidän hyväksymisensä suomalaiseen yhteiskuntaan on ihan toisella tasolla.

Suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on maassamme myös monin osin hyvin synkkä. Uskonnolliset syyt ovat toki ihan painavat ja eri uskontokunnat hakevat perusteitaan uskonnoliisista kirjoituksista, kuten Raamatusta tai Koraanista. Maamme valtauskonto on kristinusko. Nämä perusteet ovat täysin hyväksyttäviä ja niihin perustuvat kannanotot myös.  Tässä kohtaa liikutaan yleensä aika helposti niillä rajoilla, missä sananvapaudesta huolimatta voi joutua sanomisistaan vastuuseen, kuten laajalti julkisuutta saanut Päivi Räsäsen tuomio osoittaa. Pääosin voi sanoa, että meillä eivät kristityt keskimäärin kuitenkaan turvaudu väkivaltaan, kuten muslimimaissa, joissa homous on rikos. Toki meillä Pride-tapahtumat sujuivat hyvin, mutta olihan siellä yksittäisiä tapauksia, joissa moni tilaisuuksiin osallistunut joutui tosissaan pelkäämään. Suomen laki ja ihan yksinkertaiset hyvien tapojen mukaiset käyttäytymisohjeet sallivat kyllä arvostelun, mutta jokaisen yksilön on opeteltava hillitsemään ulostulojaan. Vastuu käyttäytymisestä on yksilöillä itsellään. Kannattaa lähteä kyselemään itseltään, mitä pahaa tuo toinen on minulle tehnyt.

Kahden jääkiekkoilijan viime viikolla tapahtuneet ilkeämieliset viestitykset ja jo aiemmin tänä vuonna esiin tullut paitaepisodi kertovat selkeästi, että maassamme on monilla tasoilla vielä opeteltava hyviä tapoja. Pelicans-maalivahdin käyttämä termi "fag minorities (hinttivähemmistöt)" on urheilija julkisen näkyvyyden takia varsin ikävää. On selvää, että jääkiekon korkeimmalla tasolla pelaavilla pelaajilla on näkyvyyttä enemmän kuin tavallisella virtasella ja heidän sanomisiaan seurataan laajasti. On myös ihan itsestään selvää, että kun miesten jääkiekkoliigassa on työkseen pelaavia isoja miehiä noin 500, on seassa varmasti queer-ihmisiä, joilla elämä ei varmasti ole tällaisessa macho-meiningissä siitä helpoimmasta päästä, mutta joille rakkaus jääkiekkoon ylittää altistumisen hyvin vaikealle kiusaamiselle.

Meillä Suomessa on sivistyksen taso niin korkea, että tällaisista kiistoista pitäisi osata keskustella asiallisesti ja samalla ymmärtää, että lakiin kirjoitettu ja yleisesti hyväksytty asia on kansakuntamme asia. Jos on eri mieltä, niin olkoon, mutta sitten vastuu tekemisistä ja sanomisista on itsellä.