sunnuntai, 11. marraskuu 2018

Isänpäivänä

Olen ollut isä jo 36 vuotta eli kohtuullista kokemusta on. Vaarina olen riekkunut 15 vuotta eli siltäkin osastolta on tietoa ja havaintoja. Omaa isäähän minulla ei ole ollut yli viiteenkymmeneen vuoteen, mutta toki jossain määrin hänet muistan.

Kun omat lapset olivat pieniä, juhlimme isänpäivää perinteisillä tavoilla - isänpäiväkortit, aamukahvit ja jotain spessuruokaa. Saatoimme toki olla Kotkassa Irmelin isää tapaamassa. Isänpäivään kuuluivat myös lahjat - pääasiassa ne olivat yllätyksiä ja kyllähän siihen maailman aikaan kaikenlaista tarvetta oli ja niinpä ensin Irmelin ja sittemmin lasten oli kohtuullisen helppo tietää, mitä minulle kannatti hankkia.

Olen toki saanut vaatteita lahjaksi, mutta myös kirjoja ja levyjä. Ensimmäinen isänpäivälahjani oli luistimet, jotka siis sain syksyllä 1982. Jossain vaiheessa lahjalista on täydentynyt erityyppisillä lahjakorteilla mm. leffateatteriin, teatteriin, konserttiin tai urheilukauppaan. Pitkä siis on tuo lista. Erikoisen hyvällä muistan tuota muutaman vuoden takaista HIFK:n fanipaitaa, joka on omassa kategoriassaan aivan huippujuttu.

Nyt ihan viime vuosina olen lasteni ja miksei myös Irmelinkin elämää helpottaakseni antanut hyvin selkeän vinkin siitä, mitä tarvitsen ja jonka voi sitten kätevästi laittaa isänpäivälahjan syyksi. Siis eihän minun ikäiselle ihmiselle kannata hankkia mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarvita. Viime vuosina olen yhden jos toisenkin kerran saanut juuri täsmätuotteisen kirjan (lista haluamastani teoksesta on hyvissä ajoin toimitettu lapsille, listaa on sitten voinut käyttää jouluna jatkoksi). Näin olen myös välttynyt sellaiselta lahjalta, jota en oikeasti tarvitse tai jos nyt suoraan sanotaan - en halua. Oopperaliput tai balettiliout ovat lähes loukkaus minua kohtaan. Kyllä kaikki läheiset ja suurin osa ystävistänikin tietää, että en todellakaan siedä noita kulttuuriaarteita. Vastineeksi en missään nimessä ostaisi lahjaksi kenellekään lippuja lätkämatsiin, jos ja kun sattuisin tietämään, ettei lahjottava henkilö pidä lätkästä tai inhoaa sitä. Sehän on suora loukkaus häntä kohtaan.

Tämän vuoden isänpäivälahjatoive liittyi olennaisesti kesällä saamaani kitaraan. Minullahan on siis Martinin akustinen huippukitara ja koska en ostanut silloin kesäkuussa siihen sopivaa hihnaa, esitin toiveekseni sellaisen, jonka sitten sain. Tiedän, että se on tolkuttoman kallis ja saattaapa olla, että olen osallistunut sen hankitaan melkoisella panoksella, mutta ei se mitään. Kyseinen hihna on paksua nahkaa ja se kulkee tukevasti olkapään yli eikä näin ollen rasita, vaikka soittelisin hieman pitempäänkin. Tämä lahja otettiin käyttöön välittömästi pitämällä kotikonsertti ja kaiken kaikkiaan sehän näyttää hyvältä.

oldman%20%E2%80%93%20kopio.jpg

******

Muuhun päivän ohjelmaan liittyi kahden lapsen vierailu - kolmas (tai itse asiassa ensimmäinen) kävi jo eilen. Söimme hyvin, joimme tietenkin kahvia, söimme jätskiä ja meillä oli mukavaa. Tämähän oli tietenkin tärkein osuus. Aika perinteiseksi on käynyt myös sellainen juttu, että neljän maan Eurohockey-turnaus sattuu tähän isänpäivälle ja niinpä sain nauttia siitä, kun Suomen Leijonat murskasivat Ruotsin 3-0. Toki tähän vuodenaikaan ei kannata tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä esim. ensi kevään MM-kisoja ajatellen, koska niissä geimeissä on aika huikeasti hurjemmat tiimit mukana mm. rapakon takaa vapautuvien NHL-pelaajien ansiosta. EHT-turnaus on kuitenkin loistava mahdollisuus ottaa matkaan uusia ja nuoria vailla maajoukkuekokemusta olevia pelaajia. Olen myös iloinen siitä, että Jukka Jalonen on peräsimessä. Kiistanalainen Lauri Marjamäki tekee nyt hyvää työtä Jokereissa, mikä on hänelle varmasti parempi juttu kuin lyhytjänteiset maaotteluturnaukset.

iceh%20%E2%80%93%20kopio.jpg

sunnuntai, 11. marraskuu 2018

Omituinen tapahtuma

Kerrassaan omituinen juttu sattui eilen. Kyse on jonottamisesta. Suomalaisena olen tottunut ajoittain jonottamaan, mutta eilinen oli kyllä sillä alueella ehdoton ennätys.

En muista milloin olisin elämäni ensimmäisen kerran joutunut jonottamaan jonnekin oikein kunnolla. Kivijärvellä ei lapsuudessa sellaista juttua juurikaan ollut, koska ei siellä ikinä tapahtunut mitään niin isoa ja suurta, että olisi joutunut seisomaan pitkää aikaa ja odottamaan sisäänpääsyä tai vastaavaa. Koulussa jonotettiin välitunnilta sisälle ja juhlasaliin menemistä, mutta eipä sen kummallisempaa. Kun pääsimme uuteen kouluun joskus vuonna 1971 ellei peräti 1972, niin siellä piti jonotella ruokalaan, mutta sekin meni tosi sujuvasti. Hiihto- ja juoksukisoissa seistiin jonossa odottamassa lähtöä, mutta kaiken kaikkiaan ihan pientä se homma oli.

Kun menin lukioon, aloin käydä Saarijäven ja Karstulan illanvietoissa ja silloin seisoskelin jonossa saadakseni lipun, mutta muuten ei ollut ihmeempiä tarpeita seisoskella odottamassa sisäänpääsyä.

Armeijassa oli aika paljon jonoja. Rokotusjono tulee ekaksi mieleen. Menin armeijaan kesäkuussa 1977 ja niinpä tarkenimme mainiosti olla ulkona ja sitä jonoa sitten riittikin. Ruokalaan, oppitunneille, marssireissuille ja joka paikkaan mentiin jonoissa, joskin nekin liikkuivat suhteellisen nopeasti.

Opiskeluaikana odottelin muutamaan kertaan erinäköisissä odottelutilanteissa, mutta kaiken kaikkiaan sielläkään ei ihan käsittämättömiä juttuja sattunut. Joihinkin viihdepaikkoihin joutui joskus odottamaan sisäänpääsyä, mutta pääosin ei sielläkään ihmeesti mitään tarvinnut odotella.

Vihtiin muutettuamme emme juuri koskaan käyneet missään sellaisissa jonotuskeskuksissa, mutta yhtenä juhannuksena Irmeli oli aatonaattona töissä neljään tai viiteen ja tempaisimme siitä sitten saman tien Kotkaan. Sillä reissulla seisoimme kauan melkoisen verkkaisesti edenneessä tilassa ja kun oli kuuma, nousi tuo ärsytyskynnys melkoisesti.

Viron vapauduttua Neuvostoliiton hallinnasta aloimme matkustella silloin tällöin siellä suunnassa ja koska kumpikaan meistä (siis maista) ei kuulunut EU:hun, oli siellä satamissa aina melkoiset jonot. Ihan samalla tavoin jouduimme jonottamaan Kreikan lentokentillä, minne aloimme reissata vuonna 1989. Myös Ruotsin laivoille meneminen oli hieman hitaanoloista ja itse asiassa on edelleen, mutta onhan tuo nykyään kuitenkin ihan erilaista kuin parikymmentä vuotta sitten. Eihän siellä rajoilla kukaan enää mitään passia kysele ja laivoihin mennään näyttämällä lippua optiselle lukijalle.

Aloimme reissata Pariisissa vajaa kymmenen vuotta sitten ja siellä on aina, vallankin aktiiviseen turistiaikaan, melkoisia odotuksia. Irmelin kanssa pisimmät jonot olen seisoskellut Versaillesin palatsiin ja Eiffel-torniin, mutta Pariisin ennätys on kyllä Markulla ja minulla, kun olimme menossa katakombeihin. Se kyllä kannatti, mutta olihan se melkoisen hulppea jonotus.

Muuten en viime vuosilta muista pitkiä odotteluja paitsi joskus puhelimessa, kun yrittää hoitaa jotain asiaa, mutta se on onneksi aika harvinaista ja nykyäänhän melkein joka paikassa on takaisinsoittojärjestelmä, joten aika pian pääsee asioitaan hoitelemaan.

No nyt sitten asiaan. Eilen oli viemässä puiden lehtiä jäteasemalle ja niin hullulta kuin kuulostaakin, niin sinne oli hillitön jono. Jussi kertoi illalla, että hän oli kääntynyt takaisin ~ ei viitsinyt jäädä mätänemään jonon päähän. Minä jäin ja jouduin seisomaan kaatopaikkajonossa puoli tuntia, mikä on aika uskomatonta. Sitkeästi odotin, mutta aion jatkaa tuota hommaa ensi viikolla - eilen luovutin.

kaatis.jpg

 

lauantai, 10. marraskuu 2018

Juha "Watt" Vainion jäljillä

Eilen lähdimme iltapäivällä viiden maissa kohti Lahtea tavoitteenamme Sibeliustalo. Lähtö hieman viivästyi yhden tietokonetyön ja bensanhakureissun takia ja niinpä loppupäässä menomatkalla piti painaa kaasua hieman reippaalla jalalla. Ajo-olosuhteet olivat lievästi sanoen ikävät. Tihuutti hiljalleen ja oli aikuisten oikeasti pimeää. Tuossa Hanko-Hyvinkää tiellä oli kohtuullisesti liikennettä, mutta missään vaiheessa emme onneksi juuttuneet minkään hitaan ajoneuvon taakse. Ihan heti Siippoon jälkeen jouduimme ajamaan peräkärryauton perässä ehkä viitisen kilsaa, mutta karautin kyllä ohi heti, kun pienikin tilaisuus koitti. Hyvinkäältä Lahteen etenimme reippaasti suhteellisen vilkkaalla moottoritiellä, mutta kun joskus Orimattilan jälkeen alkoi tuntua siltä, että aika käy tiukille painoin oikeaa jalkaa hieman reippaammin ja vaikka en oikeastaan ajanut ylinopeutta, niin niissä olosuhteissa mentiin aika rajoilla. Kaupunkiin päästiin ihan sujuvasti ja siellä meillä oli kaksi hyvää juttua. 1) Kännykän navigaattori. Ilman sitä emme olisi löytäneet oikeaa reittiä tai siis olisihan se löytynyt, mutta siinä olisi mennyt aikaa. 2) Pääsimme kuta kuinkin vihreään aaltoon ja ihan vähäsen täpärällä menimme parista risteyksestä ja sitten hieman rempseillä kaistanvaihdoilla pääsimme lopulta 11 minuuttia ennen konsertin alkua Sibeliustalolle eli eihän meillä ollut hädänpäivääkään. Korostan kyllä, että ihan huolella ajoimme kaupungin läpi eli ehdin seurata jalankulkijoita ja pyöräilijöitä ja olihan se liikenne aika leppoisaa eli ei varmasti ollut mitään vaaraa, mutta pikkuisen normaalia reippaampaa se meidän meno oli. Syksyllä, kun menimme Tallinnassa keskustasta Telliskiveen taksilla, niin kyllä se kyyti oli ihan huokeasti hurjempaa.

Konsertin pääotsikkona oli Juha Vainio. Mies, joka sanoitti ja sävelsi uransa aikana 2433 laulua ja levytti itse 245. Näinpä koko konsertin sisältö koostui sellaisista lauluista, jotka hän oli joko sanoittanut tai säveltänyt tai molempia. Huippubiiseistä mainittakoon "Kolmatta linjaa takaisin", "Puhelinlangat laulaa", "Vanhoja poikia viiksekkäitä", "Albatrossi" ja siis paljon muitakin. Konsertin anti oli todella huikea.

Musiikista huolehti Sinfonia Lahti ja pieni bändi, joita johti kapellimestari Jarkko Kiiski. Lauluosuudet taas menivät kahden hienon laulajan piikkiin ~ sopraano Mari Palo ja tenori Hannu Lehtonen, joka myös pääosin juonsi tilaisuutta kertoen myös hauskoja ja osin vakaviakin anekdootteja herra Vainiosta. Kyllähän se Vainion reipastakin reippaampi alkoholin käyttö tuli esille, mutta myös kokonaan sen homman lopettaminen. Ihan täydellinen pakettihan tuo tilaisuus oli.

Olimme ostaneet liput heinäkuun 22. päivä ja saimme seuraksemme Irmelin serkun ja hänen vaimonsa, jotka vielä eilisaamuna heräsivät Malagassa eli samalle päivälle mahtui matka Euroopan yli ja sitten vielä konsertti, mutta hyvinpä he jaksoivat. Väliajalla joimme kahvia/viiniä ja söimme pientä palasta. 

Sibeliustalon pääsali oli aivan tupaten täynnä ja kyllä sen saattoi huomata, että suurin osa hänen tuotantonsa ystävistä oli kuta kuinkin meitä vanhempaa ikäluokkaa, mutta oli siellä toki nuorempaakin osastoa kuuntelemassa. Upeat aplodit loppuun ja toki pari encorea kuultiin, mutta kaikkineen lopulta erinomaisen miellyttävä konsertti.

lahti%20%E2%80%93%20kopio.jpg

lauantai, 10. marraskuu 2018

Martin päivänä

Entinen seurakuntamme kanttori Martti Kilpeläinen , director cantus, director musices, musiikkineuvos ja vaikka mitä, muistaa entisiä kuorolaisiaan ja orkesterisoittajiaan aina säännöllisin väliajoin tarjoamalla esim. syntymä- ja nimipäivänään kahvit. Näissä tilaisuuksissa muistellaan menneitä. Se porukka, joka aikanaan lauloi Masan kirkko- ja muissakin kuoroissa, alkaa olla kuitenkin jo melkoisen iäkästä ja niinpä vääjäämättä näissä tilaisuuksissa muistellaan myös kuolleita.

Kävin eilen iltapäivällä hetken aikaa istumassa Vihdin seuriksella ja tapaamassa kirkkokuorotuttuja. Lauloin itse Masan johdolla kirkkokuorossa jostain kaksituhattaluvun alkupuolelta ja senkin jälkeen, kun hän jäi eläkkeelle, olen ollut riveissä, mutta viime vuosina en ajanpuutteen ja jaksamisen takia ole enää viitsinyt siihen hommaan osallistua. Parhaimmillaan 2010-luvun alkaessa hieman alle kymmenen vuotta sitten, kävin neljät kuorotreenit viikossa ja siihen vielä esiintymiset päälle. Oli siis kirkkokuoro, Produktiokuoro, Thromos ja minähän muutaman vuoden käytin Viihdekuoron johtamiseen. Nyt on enää Thromos ja Kamarikuoro, ja se saa luvan riittää tässä kohtaa elämää.

Tullessani Vihtiin töihin tutustuin tietysti paikallisiin opettajiin ja sitten hiljalleen myös muiden alojen ihmisiin ja muutaman kanssa lauloin mm. Kantaattikuorossa ja jossain vaiheessa kirkkokuorossakin. Suurin osa heistä tuli tutuiksi vain kuoroympyröissä enkä itse asiassa koskaan tavannut heitä muissa yhteyksissä, ellen nyt sattunut törmäämään vaikkapa kirkossa tai kahvilassa. Pyhäinpäivänä aika monen tutun nimi luettiin kuolleiden listalta. Niinhän tässä käy. Yhtenä hetkenä olet jossain virkeänä ja vauhdissa ja toisena hetkenä olet enää pelkkä muisto ja kuva kynttilän vieressä. Niinpä jokainen päivä on syytä elää ja kokea mahdollisimman järkevästi.

Jotenkin Martti Kilpeläisestä tulee sellainen olo, että hän on elänyt koko reippaasti yli 70 vuoden elämänsä käyttäen jokaisen päivän mahdollisimman järkevästi. Siihen kuuluu musiikkia valtavasti, mutta myös historian opiskelua omaksi iloksi, urheilun seuraamista ja omaa liikuntaa ja hyvin paljon silmät auki kulkemista. Hän voitti kerran eräässä television tietokilpailussa kaiken mahdollisen - en nyt muista mikä onnenpyörätonnikeiju se ohjelma oli, mutta kuten sanoin, siellä hän lakaisi nurin koko pöydän. Jäätyään eläkkeelle, hän sitten vietti aika monta talvea Espanjan Aurinkorannikolla alueen suomalaisen seurakunnan kanttorina.

Musiikin alueella hän kutsuu itseään musiikin kymmenottelijaksi, mikä hyvinkin pitää paikaansa, kun alkaa miettiä, millaisen CV:n hän kirjoittaisi. Siihen liittyy kanttorin homma, nokkahuilun opettamista ja opiskelua, torvensoittoa, kuorojen johtamista ja ennen kaikkea Vihdin seurakunnan orkesterin, Kapellin, johtamista. Löytyy omaa sävellystuotantoa ja sovituksia, on omia urkukonsertteja ja nimenomaan Kapellin ja Vihdin seurakunnan kuorojen kanssa keikkailua monessa huomattavassa kirkossa, kuten Turun tuomikirkossa, Temppeliaukion kirkossa, Tampereella ja joissakin paikoissa ulkomailla, joita en kyllä muista. Itse en koskaan ehtinyt tai viitsinyt lähteä noille pidemmille keikoille. 

Olipa siis kiva käydä hetken aikaa muistelemassa menneitä ja kuulemassa ihmisten kuulumisia. Hienoja hetkiä.

masa1.jpg

torstai, 8. marraskuu 2018

1984

Aiheutin itselleni aikamoisen paljon negatiivisia tunteita ja tein sen vielä vallan tahallani. Tähän surkeaan tilaan saa itsensä palaamalla George Orwellin merkittävään, mutta samalla inhorealistiseen kirjaan, jonka nimi on yksinkertaisesti Vuonna 1984

orwell.jpg



George Orwell oli englantilainen kirjailija, joka synty 1903 ja kuoli jo 1950. 1984:n lisäksi hän kirjoitti mm. Eläinten vallankumous-nimisen kirjan ja Espanjan sisällissotaa kuvaavan Katalonia, Katalonian. Orwell oli kirjailijauransa lisäksi mm. sotakirjeenvaihtajana, mutta siis hankki elantonsa pääosin kirjoittamalla. Ennen toista maailmansotaa Orwell tunnustautui selkeästi vasemmistolaiseksi, mutta ei kommunistiksi. Britannian vastavakoilu seurasi hänen toimintaansa 1920-luvulta saakka, koska häntä kaikesta huolimatta epäiltiin kommunistiksi, mikä taas kuningaskunnassa oli suoranainen rikos. Hän oli äärimmillään kuitenkin hieman ennen mainittua maailmansotaa jopa valmis väkivaltaiseen sosialistiseen vallankumoukseen ja osallistuikin Espanjan sisällissotaan vapaaehtoisena tasavaltalaisten joukoissa. Sodan jälkeen hän kävi erittäin kriittiseksi neuvostokommunismia kohtaan. Orwell oli melkoisen kriittinen nationalismia kohtaan maalaten kyseisen ismin hyvinkin itsekkääksi ja tuhoisaksi. Hän myös arvosteli kielen käyttämistä ihmisten huijaamisessa ja käännytyksessä johonkin aatteeseen. Tämä nationalismin ja kielen vaikutus Vuonna 1984-opuksen sisältöön sai varmasti äärimmilleen menneitä vaikutteita näistä Orwellin ajatuksista.

Tarinan päähenkilö on Winston Smith, joka asuu Lontoossa ja kirjoittaa historiaa uusiksi sen mukaan mitä Puolue tahtoo. Puoluetta johtaa salaperäinen Isoveli, joka joukkoineen lietsoo vihaa kaikkea muuta maailmaa vastaan. Lontoo on osa aluetta, jonka nimi on Oseania. Oseania on vuorotellen sodassa Euraasian ja Itäaasian kanssa. Puolueeseen kuuluvien ihmisten täytyy elää tarkasti Puolueen ohjeiden mukaan ja heitä valvotaan teleruutujen avulla. Kyseinen laite on nykypäivän ihmiselle täysin selkeä laite - kaksisuuntainen viestintäväline, joka meillä kaikilla on nykyään kotona. Se on tavallaan kuin Face to face-puhelin tai Skype erotuksena toki se, että se on aina päällä ja koskaan ei voi tietää, milloin joku kyttää siellä teleruudun toisessa päässä. Ruudussa on koko ajan näkyvissä Isoveli, joka on erehdyttävästi Stalinin näköinen. Ajoittain teleruudussa näytetään elokuvia sotaonnistumisista ja vihollisten tuhoamisesta. Elämä on ulkoisesti varsin kurjaa. Ruoka on surkeaa ja mieltä turrutetaan pahanmakuisella ginillä. Ennen Isoveljen valtaannousua on ollut atomisota, joka on tuhonnut runsaasti elinkelpoisuutta ja siksi kaikki ihmiset elävät varsin vaatimattomasti, suorastaan kurjuudessa. Smith on Puolueen työntekijä ja hän on yhteiskunnallisesti merkittävämpi kuin kaikkein alhaisin yhteiskuntaluokka eli prolet. 

Yksi yhteiskunnallisen aivopesun tehtävistä on muuttaa käytettävä kieli. Rakkaudenministeriössä, missä myös Smith työskentelee, on yksi osasto, joka muuttaa kieltä koko ajan yksinkertaisempaan muotoon. Sanat vähennetään ja pyritään poistamaan esim. vastakohdat. Jos on sana hyvä, niin sille ei etsitä vastakohtaa, vaan käytetään epä-etuliitettä eli syntyy sana epähyvä.

Pahinta, mitä puolueen jäsen saattaa tehdä, on toimia vastoin Puolueen ohjeita tai vaikkapa ajatella väärin eli tehdä ajatusrikoksen. Sellainen puolueen vihollinen yksinkertaisesti haihdutetaan ja hänet pyyhitään pois kokonaan - niin tästä päivästä kuin menneisyydestä. Häntä ei ole uudelleenkirjoitetun historian mukaan koskaan ollutkaan. Tunteiden ilmaiseminen on myös varsin rikollista toimintaa. Paitsi jos ja kun kyseessä on vihan ilmaiseminen Isoveljen vastustajia kohtaan.

Winston tekee kaksi pahaa rikosta. Hän epäilee Puolueen toimintaa ja alkaa uskoa ja toivoa ja lopulta etsiä Isoveljen pahinta vihollista, Veljeskuntaa, joka toimii salaisesti Emmanuel Goldstein-nimisen vallankumouksellisen henkilön ohjeiden mukaisesti. Toinen paha rikos on rakastuminen. Smith tapaa Julian, jonka kanssa hänellä on myrskyisä suhde, joka lopulta päättyy ja johtaa molemmat kärsimyksiin, joiden aikana heidät totaalisesti aivopestään, joskin kirjan loppu jättää tilanteen hieman avoimeksi. He jäävät kiinni luotettuaan vääriin henkilöihin.

Kirja on siis ihan hirveä. Se on ahdistava ja suorastaan pelottava. Smithin aivopesun pahin kohtaus on äärimmäisen allöttävä. Orwell on onnistunut todella hyvin luomaan erittäin syvää luotavan opuksen, jonka suomennos on myös onnistunut.

Kun nyt kerran aloitin ahdistumisen, kävin vielä hakemassa kirjastossa tämä teoksen elokuvaversion vuodelta 1984. Se myötäilee erinomaisen tarkasti Orwellin kirjoitusta ja nyt kun olen lukenut ja nähnyt tämän teoksen, on pakko sekä suositella että olla suosttelematta tätä. Jonkilainen merkittävä historiallinen juttuhan tämä on eli siinä mielessä yleissivistykseen kuuluva, mutta samalla se on niin hirveää sisällöllisesti, että ei kenenkään ole pakko mennä rypemään tällaiseen saastaan. Kirjallisesti se on arvokas teos, mutta se, mitä itse kuin siitä pitää, on sitten oma juttunsa. Minulle jäi syvä inho.

winston.jpg