perjantai, 19. tammikuu 2018

Minun historiani ch.51

Siirryttiinpä sitten vuoteen 2007. Alkuvuoden suurin hiihtotapahtuma järjestettiin Sapporossa, Japanissa eli nyt oli kyseessä MM-kisat. Suomalaisille kahdeksan mitalia, joista viisi oli kultaista. Naishiihtäjät ja yhdistetyn miehet olivat pääosissa. Miesten hiihto kulki edelleen nahkeissa liistereissä. Euroviisut laulettiin sitten toukokuussa Helsingissä. Serbia voitti ja Suomi palasi takaisin sijoille ynnä muut Hanna Pakarisen laululla "Leave me alone". Naisten jääkiekkoilun maailmanmestaruudesta oteltiin Kanadassa, missä kotijoukkue nappasi maailmanmestaruuden Suomen sijoittuessa neljänneksi. Miesten karkeloissa Moskovassa Suomen joukkue sijoittui komeasti hopealle häviten loppuottelussa Kanadalle. Yleisurheilijat tappelivat paremmuudesta yksilölajeissa Japanissa, Osakassa. Yleisurheilun vaipuminen pysyvään taantumaan näkyi siinä, että siltä reissulta tuli suomalaisurheilijoille vain yksi mitali, joskin kirkkain mahdollinen ja senhän toi miesten keihäästä Tero Pitkämäki. Muuten ei ole mitään mainittavaa.

Vuosi vaihtui ja lunta riitti hiihtämiseen asti. Työ vei tietenkin osansa - kuudennella luokalla on aina tekemistä, mutta aikaa riitti lauluhommiin ja ammattiyhdistystyöhön sekä kreikan opiskeluun. Olimme tammikuun lopulla OAJ:n risteilyllä eli ns. Educa-risteilyllä, johon yleensä suurin määrin osallistuvat ammattiyhdistysaktiivit, jos kohta muutkin jäsenet eli ei mikään suljettu systeemi. Tammikuun puolivälissä uutteroin ja lähetin kymmeniä kutsukortteja, koska edessä oli suuret bileet eli minun 50-vuotisjuhlat. Tein sovituksia bändeille ja värkkäsin videon, joka veisi suunnittelemaani ohjelmaa eteenpäin. Synttärijuhlabändit treenasivat uutterasti ja ohjelmarunko alkoi valmistua. 

Kerttu päätti koulunsa abi-juhliin ja alkoi valmistella itseään yo-kirjoituksiin. Jotain hän ehti kirjoittaakin ennen joulua - olisiko ollut ruotsi ja terveystieto? En muista. Hiihtoloman aikana teimme ( = Irmeli teki, minä autoin) kotona kreikkalaista ruokaa yli sadalle ihmiselle ja pakastimme ne odottamaan huhtikuun alkua. 

Saimme maaliskuussa yllättäen kuulla, että naapurikoulu lopetetaan ja oppilaat siirretään sieltä meille kirkonkylän kouluun. Se ei ollut ihan helppo juttu, koska vastustusta asiaan esiintyi yllättävän paljon. Meidät opettajat päätettiin kouluttaa ja valmistaa asiaan mahdollisimman hyvin ja siihen tarkoitukseen katsottiin parin päivän reissu Liverpooliin olevan vallan sopiva. Niinpä kävimme siellä maaliskuun lopussa valmistautumassa yhdistymiseen. 

Synttärijuhliani edeltävä viikko oli aika täysi, mutta ihmeesti ehdimme kaikki valmistelut tehdä. Paul-ystäväni tuli Skotlannista tuomaan kansainvälistä väriä juhlaani. Vuokrasin Helsingistä isot äänentoistolaitteet bändiäni ja muita juttuja varten ja toki kaikkeen koristeluun ja laitteluun hujahti aikaa melkoisesti. Lopulta paikalle saapui noin 130 vierasta, ruoka riitti samoin kuin juoma ja hauskaa oli. Olin kieltänyt lahjat enkä niitä sitten saanutkaan konkreettisessa mielessä, mutta olin kyllä vihjaissut Kreikan matkasta ja siihen saimme sitten mukavasti lahjarahaa. Ohjelmani eteni videon avulla. Videolla näytettiin kaikki asunnot, joissa olin asunut elämäni aikana sekä kaikki koulut, joita olin käynyt. Sopivissa väleissä esitin eri ryhmien kanssa musiikkia hengellisestä rokkiin asti - ihan kuten Lauantain toivotuissa.

Keväällä kävin sitten vielä Santorinilla leirikoulussa ja sitten juhlimmekin Kertun ylioppilaaksi pääsemistä. Heti pian yo-juhlien jälkeen lähdimme Irmelin kanssa Skotlantiin Paulin 50-vuotispäiville Glasgowiin. Mukavat juhlat ja pidin jopa juhlissa ihan ex-tempore-puheen eteläsuomalaisella skottimurteella. Nauroivat minulle, mokomat. Tuon reissun aikana syntyi Essin perheeseen kolmas poika eli Lauri ja Artturi saivat veljeksen. 

Kesäkuussa ehdimme vielä käydä Kivijärvellä ja sieltä sitten Jyväskylässä veljeni nuorimman tyttären rippijuhlissa. Heinäkuun alku vietettiin pääosin kotioloissa, minä käväisin tosin Keski-Suomessa ja sitten vielä Vesannolla. Loppukuusta lähdimme sitten Kreikkaan, tällä kertaa Peloponnesokselle Finikoundaan. Tosi mukava reissu, joskin harmillista oli, että ystävämme, joiden piti lähteä matkaan, joutuivat yllättäen peruuttamaan viime hetkessä matkansa.Meillä oli kuitenkin ihan asiallisen mukava reissu.

Kesän aikana Kerttu kävi töissä Nesteellä vähän matkan päässä meiltä ja Paavo teki pätkähommia. Syksyllä Kerttu muutti Nummelaan ja meni erityisohjaajaksi päiväkotiin. 

Vauva sai sitten  nimen ja hänestä tuli Aleksanteri Nikolas. 

Syksy alkoi sitten perinteiseen tapaan. Minä aloitin neljännen luokan opena, Irmeli edelleen päiväkodissa, Kerttu meni toiseen päiväkotiin, Paavo aloitti jossain vaiheessa duunit Fortumilla ja Essi oli kotiäitinä. Minä jatkoin vanhoja tuttuja hommia eli lauluja, soitteloita, kreikkaa, yhdistystä ja toki liikkumista, jota olin tehnyt aina eri tavoin - milloin juosten, milloin pyöräillen, rullaluistellen, hiihtäen, kävellen... vaikka mitä, mutta aktiivisesti kuitenkin. 

Syksy sujui jouluun saakka ihan vanhalla meiningillä. Emme käyneet juuri missään paitsi sitten syyslomalla kävimme Kivijärvellä. Muuten se taas sujahti kotinurkissa. Joulu taas vanhaan malliin melkein ääritarkasti samalla aikataululla kuin muinakin jouluina. 

perjantai, 19. tammikuu 2018

Talvi

Meille siis on tullut talvi tänne Etelä-Suomeen. Sen näkee ja tuntee, joskin tämä on aika vaatimatonta talvea. Pakkasta ei ole ollut varmaan edes kymmentä astetta ja tämä ns. pakkaskausi on kestänyt toistaiseksi vajaan kaksi viikkoa. Lämpötila hupsahti alle nollan, mutta samalla alkoi kirkas ajanjakso eikä sitten satanut yhtään mitään. Tämän viikon puolivälissä tiistaista torstaihin sateli jonkin verran - jopa sen verran, että maa muuttui valkoiseksi. Tästä lumesta ei kyllä ole esimerkiksi hiihtämisen kannalta mitään iloa eikä apua, koska se on erittäin kevyttä pakkaslunta ja kevyt tuulikin saa sen liikkeelle. Eilen, vaikkakin vielä toipilaana, tekaisin lumityöt ja siihen riitti, että hieman töni lumikolaa tuossa pihassa yhdellä kädellä. Ei edes hiki tullut. Liukasta kyllä on ollut. Etelä-Suomen tiet ovat hillittömän vaaralliset ja siksi tuolla auton kanssa siekaillessaan täytyy olla tosi tarkka, ettei aja tieltä ulos tai pahimmassa tapauksessa kolauta edellä olevan perään tai mahdollisesti nokikkain vastaantulijan kanssa. Eilenhän Lohjalla kaksi pientä lasta kuoli hieman kaupungista Hankoon päin tapahtuneessa nokkakolarissa. Syynä oli se, että lasten isän ohjaama auto lähti kiihdytystilanteessa naapurikaistalle ja törmäsi vastaantulijan kanssa nokikkain. Karseaa.

talvi1.jpg

*******

Tämän hetken arvio tästä talvesta on kuitenkin meidän korkeudella suhteellisen pessimistinen. Forecan ensi viikon ennusteessa kerrotaan jo plussalle nousevista lämpötiloista ja vesisateesta ja kun tämän hötön päälle sataa vettä, niin siinäpä se talvi taas on. Toki tässä vielä potentiaalisia talvipäiviä ja -viikkoja on jäljellä ihan kummasti, mutta kohta on helmikuu ja silloin ne  päivät vaan alkavat olla koko ajan entisestäänkin keväisempiä, jos nyt ovat ollakseen. 

talvi2.jpg

tiistai, 16. tammikuu 2018

Minun historiani ch.50

Ja sitten vuosi 2006. Oli talviolympiakisat ja tällä kertaa Italiassa, Torinossa. Yhtään kultaa eivät suomalaisurheilijat saaneet, mutta toki hopeoita ja pronsseja irtosi. Maastohiihto rämpi suossa ja vain Aino-Kaisa Saarinen ja Virpi Kuitunen pääsivät pokkaamaan mitalit parisprintissä. Miesten lätkäjoukkueelta odotettiin paljon ja lopulta hopea irtosikin, mutta jälleen kerran tuli turbaaniin Ruotsilta. Euroviisut väännettiin sitten Ateenassa ja sieltähän se pläjäys sitten tuli. Kun olin jo lapsena 60-luvun puolivälistä alkaen odottanut ja toivonut, että Suomi voittaisi, niin nyt se tapahtui, mutta valitettavasti sellaiseen aikaan, että koko Euroviisut olivat menettäneet kinnostuksensa. En edes ennen kisoja tiennyt, kuka Suomea edusti. Satuin vaan olemaan Kreikassa juuri tuolloin ja hämmästyin suuresti, kun tavernassa, jossa istuin, alkoi hillitön yhteislaulu, kun hirviöt aloittivat Rock'n Roll Hallelujahin. Tavernassa oli pääasiassa saksalaisia ja ruotsalaisia. Naiset eivät pelanneet jääkiekon MM-kisoja ollenkaan vuonna 2006. Miehet hakivat Riikasta pronssimitalit ja onnistuivat loppuottelussa takomaan 5-0 numerot Kanadaa vastaan. Yleisurheilijat taistelivat Göteborgissa ja siellä estejuoksija Jukka Keskisalo sensaatiomaisesti nappasi kultaa hurjan loppukirinsä ansiosta. Olli-Pekka Karjalainen sai lopulta kultaa moukarin heitosta, joskin vasta vuosien jälkeen, kun tulokset varmistettiin koeputkessa. Tero Pitkämäki kävi pokkaamassa hopeaa.

Talvi nyt meni niin kuin meni. Laulua, soittoa, töitä, kreikkaa, ammattiyhdistystä. OAJ-hommissa kävin paljon kursseilla, koska toimin yhdistyksen luottamusmiehenä. Hiihtämässäkin kävin silloin, kun lunta oli edes nimeksi. Meillä oli tammikuussa vieras Ranskasta - lukioikäinen Anna, joka oli tullut vastavierailulle. Meidän lukiossa oli ja on kyllä edelleenkin erittäin aktiivinen ranskan opettaja, joka järjestää ranskan opiskelijoille viikon reissuja lähelle Sveitsin rajaa, Belfourtiin ja sitten taas sieltä tullaan vastavierailulle. Nämä reissut järjestetään aina halvimmalla mahdollisella tavalla ja siihen kuuluu mm. majoitus jonkun kodissa, ruokailut ja kyyditykset. Se on hieman rasittavaa, mutta hyvin antoisaa.

Kerttu kävi lukion toista luokkaa ja juuri siinä ennen hiihtolomaa olivat hänen vanhojen tanssinsa, mikä luonnollisesti oli hieno tilaisuus. Essilläkin oli silloin joskus ehkä vuonna 2000. Tapoihin kuului, että isät tanssittavat tyttäriään ja minäkin siinä nipin napin onnistuin. En tanssitaitoni takia (se on todella heikko), vaan sen takia, että olin juuri viikkoa aiemmin ollut leikkauksessa ja melkoisen hankalaa se liikkuminen vielä oli. Videolta näkyy, että kovin on lyhyt askel.  Hiihtolomalla tapasimme englantilaisia ystäviämme, joihin tutustuimme koulumme Comenius-projektin aikana.

Jouduimme antamaan periksi pakkotarpeille eli ostimme toisen auton. Yksinkertaisesti logistiikka ei toiminut ja kun minun vielä piti alkaa opettaa Kerttua, niin kaikkien tekijöiden summaus ei enää pelannut. Essi ja Miku ja pojat muuttivat Vihtiin, koska Essi valmistui. 

Kevät päättyi sitten taas juhliin, kun Paavo-Pekka nappasi toisen ammattinsa eli valmistui sähköasentajaksi. Kevään aikana oli toki käyty Kotkassa ja Hesassa, mutta muuten aika paikallaan tuo eläminen pyöri. Olin toukokuun puolivälin jälkeen Santorinilla leirikoulussa, tulin sitten viimeiseksi kouluviikoksi kotiin, päätin siltä osin ne hommat ja lähdin takaisin Santorinille. Olin nimittäin luvannut Paavolle, että ikään kuin palkkioksi tehdyistä kouluhommista vien hänet jonnekin, mihin hän haluaa ja kohde oli sitten Santorini. Olihan sinne mukavaa mennä ihan lomailemaan - ei ollut työpaineita.

Kesä sitten vietettiin taas ensin kotikuvioissa, koska Irmeli pääsi lomalle vasta juhannuksen jälkeen. Retkeilimme Salmin ulkoilualueella, joka siis rajoittuu Nuuksioon ja sieltä kyllä pääsee hyvin kävelemään läpi koko puiston. 

Heinäkuun puolivälissä suhasimme sitten lentäen Saksaan, mistä vuokrasimme auton ja ajaa pösötimme Saksan ja Itävallan kautta Italiaan, Garda-järvelle ja sitten vielä takaisin lähtöpaikkaan, Moselin laaksoon. Matka kesti kymmenen päivää ja ehdimme nähdä todella paljon ~ keskitysleirin Munchenin lähellä, Neuschwansteinin linnan, Innsbruckin hyppyrin, Garda-järven, jalkapallon MM-loppuottelun hulinat Italiassa (Italia siis voitti), Garmisch-Partenkirchenin, Zugspitzen ja sitten vielä piipahtaa Ranskan puolella ennen kuin vielä vietimme pari päivää todella kauniissa paikassa Moselin laaksossa.

Saksan reissun jälkeen Irmeli meni töihin ja minä lähdin Keski-Suomeen ja Vesannolle, missä kävin sattuneesta syystä videoimassa kaikki entiset kouluni ja talot, joissa olin asunut. Aloin nimittäin hiljalleen pohtia seuraavan kevään tasavuotisjuhliani. Vielä hieman ennen koulun alkua pidimme isot puutarhajuhlat. Oli tosi lämmintä vielä myöhään yölläkin.

Syksy alkoi perinteisellä meiningillä.  Tosin vain Kerttu oli koulussa, abiturienttina. Paavo meni töihin ja Essi aloitti opettajan uransa Nummelan yläkoulussa ihan omassa työssään eli kotitalousopettajana. Irmelin duuni jatkui ihan samana ja minä opetin kuudetta luokkaa. Oli kreikkaa, lauluhommia, liikkumista, lukemista ja ammattiyhdistystä. Ihan siis sellaista yksinkertaista kesän jälkeistä elämää. Kotkassa kävimme myös usein.

Kerttu sai ajokortin lokakuussa ja minulle varmistui 100%:nen autokoulunopettajaura, sillä kaikki opettamani ajokokelaat ovat saaneet kortin ensimmäisellä yrityksellä. Lisäksi tein jo silloin päätöksen, että ketään en enää ikinä opeta.

Olin äänittämässä yhtä levyä, jossa soitin toistaiseksi ainutkertaiseksi jäänyttä soitinta - polkuharmoonia. Siellä taustalla sen hönkiminen kuuluu, kun niitä biisejä kuuntelee. Videoin ahkerasti kaikenlaisia minun elämääni aktiivisesti kuuluneita tapahtumia - tähtäimessä siis 50-vuotisjuhlani.

Joulu vietettiin sitten taas kotioloissa, luettiin, liikuttiin ja niin edelleen. Varmasti tuli käydyksi kirkossa ja lauloin varmaan monessakin paikassa - en muista. Ei mitään ihmeellistä epätavanomaista...

tiistai, 16. tammikuu 2018

Nyt se suuri päivä koitti

On koittanut suuri päivä. "Nyt se suuri päivä koitti, armon päivä valkeni. Haudan hirmut Kristus voitti, vankeuden vangitsi. Kärsitty on tuomiomme, noussut armon aurinkomme." (Vk 84:1) Näillä sanoilla, jotka löytyvät virsikirjasta tahdon avata tämän tarinan. Virttä lauletaan suurin sydämin ja ammottavin suin pääsiäisenä, kun kirkoissa kerrotaan sitä kohtaa evankeliumeista, missä Jeesus nousi kuolleista. Synkkä pimeys, mikä varjostaa kiirastorstain ja pitkäperjantain kertomuksia, on poispyyhkäisty ja muutenkin pääsiäisen ajankohtaan sopiva. Kevään valo lisääntyy pääsiäisen aikoihin huimasti ja jokainen päivä on armottoman paljon edellistä valoisampi. Jos vielä sattuu pilvetön päivä, niin mitä pohjoisempana ollaan, sitä kirkkaampaa on, koska Lapissa on ihan varmasti edelleen lunta tolkkumäärin.

Voidaan sanoa, että tämä päivä on hyvin merkityksellinen joillekin valtakuntamme ihmisille ja aika moni myös ilahtuu tänään. On toki sellaisiakin, joille varsinaisesti ei tämä alkava tiistai ole yhtään eilistä kummallisempi ja on varmasti paljon sellaisia, jotka eivät edes tiedä, mitä sitten tapahtuu niin erinomaista, että on pakko vääntää blogikirjoitus aiheesta. Meillä on täällä Suomessakin noin 1% väestöstä, jolla on oikeasti ollut juhlapäivään johtaneiden tapahtumien ansiosta ihan vakavasti otettava masennus ja heidän lisäkseen noin 10-30% väestöstä on samaan aikaan ollut rasittunut samasta syystä. Tänä vuonna voi sanoa, että tiistai on toivoa täynnä.

Turha tässä nyt on enää pantata tätä tietoa. Kysehän on siitä, että kaamos päättyy Utsjoellakin ja jos vaan sattuu aurinkoinen päivä, niin Lapin perukoillakin on mahdollista nähdä aurinko. Mitään vaellusta lähimmälle rannalle ei kuitenkaan kannata tehdä, koska aurinko nousee Utsjoella klo 12.03 ja laskee 12.42, mutta kyse on henkisestä voitosta. Kevätpäiväntasaus on reippaan kahden kuukauden päästä ja siinä ajassa on auringon tehtävänä pukata itseään näkyville täydellisestä piiloleikistä reippaan kahdentoista tunnin näkyvyyteen. Tuohon maaliskuun tasauspäivään on noin 65 päivää ja kun nollasta pitää päästä kahteentoista tuntiin, niin se tarkoittaa sitä, että päivän pitää pidetä keskimäärin 11 minuuttia joka päivä. Eivät ne lappilaiset suotta sano, että päivän piteneminen on suorastaan hurjaa. Ei se sielläkään niin rajuna tunnu ennen kuin helmikuun puolella, mutta kyse on nyt  siitä, että kun ihminen tietää valon määrän kasvavan, hän pääsee hiljalleen eroon siitä masennuksen alhosta. 

Miten sitten ihmiset hoitavat kaamosmasennnusta tai kaamosrasitusta? Nykypäivän nopeassa maailmassa se onnistuu lentämällä jonnekin etelään joksikin aikaa. Pari viikkoa tekee ihmeitä, joskin lisääntynyt serotoniini ei kauan jaksa kantaa sitä saatua valohoitoa, koska paluu Suomeen lopettaa samalla sen ilohormoonin tuotannon. Monet muuttavat talveksi kokonaan pois Suomesta, mikä tietenkin on joillekin mahdollista, vaan ei kaikille. On sitä paitsi paljon ihmisiä, jotka eivät suurin surminkaan halua matkustaa mihinkään kotimaastamme ja kai he sitten kärsivät mieluummin pimeydestä. Mene ja tiedä. Kirkasvalolamput ja ihan erilliset valohoitoyksiköt antavat ihmisille mahdollisuuden selvitä pimeästä ajasta. Se on ihan lääketieteellisestikin todettu, mutta kuinka paljon se auttaa, on kokonaan toinen juttu.

Itse olen jo selvinnyt kotimaamme pimeäjaksosta yli 60 vuotta, joten kai tässä päästään tänäkin vuonna moisesta yli. En minä siitä mitenkään nauti, mutta lumisina talvina, kun on päässyt hiihtämään ja muutenkin kun tuo harrastus- ja työtoimi ovat sangen vilkkaalla tasolla, niin tämä aikaa vaan menee. Kaikesta huolimatta kesä on mukavampi ja siinä on kyllä valolla iso merkitys.

sunnuntai, 14. tammikuu 2018

Digikuvia

Tykästyin valokuvaamiseen lukioikäisenä. Ostin silloin ensimmäisen järkkärikamerani - vähän käytetyn, mutta hyvän Petri-nimisen rungon, jossa oli sitten kolme putkea - 33mm, 50mm ja 135 mm. Se oli ihan mukava aloittelevan kuvaajan kameraksi ja täysin manuaalinen, joten aukot ja ajat tulivat vallan tutuiksi. Otin paljon mustavalkoisia kuvia ja kehitin ne sitten itse ihan filmejä myöten eli tuli opetelluksi homma kuta kuinkin alusta alkaen. Petri oli miellä pitkään, mutta se valitettavasti hajosi joskus 1980-luvun lopulla ja jouduimme hankkimaan uuden.

Pennin miesystävä oli ammattivalokuvaaja ja hänen kauttaa saimme sitten uuden kameran, jonka merkkiä en muista. Sekin oli hyvä, mutta ei siinäkään mitään automatiikkaa ollut, mutta eipä se minua haitannut. Kamera kulki hyvin reissuillamme ja kun katselen noita vanhoja albumeihin laitettuja kuvia, niin aivan tyytyväinen voi kuvien laatuun olla. Täytyy muistaa, että enhän minä ole edes vakavasti otettava harrastaja saati sitten edes liki ammattilainen ja niinpä hyviä kuvia oli lopulta varmaan yksi sadasta. Veljeni poika on ammattikuvaaja ja hän sitä sanoi, että kyllä varmasti jokainen joskus ottaa hyvän kuvan. Hänen vaan on ammattilaisena saatava niitä kuvia huomattavastio suuremmalla prosentilla.

Ensimmäisen digikameramme saimme joskus 2000-luvun alussa. Se oli ihan pieni ja täysautomaattinen pocket camera, muistaakseni Fuji. Irmeli osti sen minulle joululahjaksi. Se oli myös ihan hyvä, mutta sen ongelma oli viive kuvanotossa eli kun painoi nappulaa, niin sulkijan avautumisessa meni hetki ja niinpä esim. ollessamme Ahvenanmaalla, jäi merikotkan liitely päämme päältä ikuistamatta, koska se kerkesi kadota puiden latvojen taakse ennen kuin räpsähti.

Se kamera särkyi sitten lopullisesti, kun olin Paavo-Pekan kanssa Santorinilla. Siinä kohtaa ostin sitten vähän paremman kiinteäobjektiivisen laitteen, joka nykyään on Essillä, mutta hän ei käsittääkseni hirveästi kuvaa. Se kamera oli erinomaisen hyvä, mutta automatiikasta johtuen en saanut aina tehdyksi sellaisia asioita kuin halusin.

Ostimme sitten Kertulle ylppärilahjaksi Nikonin järkkärin. Ihastuin siihen niin paljon, että seuraavana kesänä ostin itselleni samanlaisen kahdella putkella. Molemmat zoomeja 33-50 mm ja 50-200 mm. Tällä hetkellä minulla on jo toinen Nikon, joskin se ensimmäinenkin on ihan kunnossa.

kame.jpg

********

Olen kai suhteellisen ahkera kuvaaja ja varmaankin nuo lapsenlapset ovat olleet kaikkein suurin kohde. Myös matkat ovat innottaneet minua kuvaamaan ja etenkin Pariisista ja Kreikasta löytyy kuvia paljon - puhutaan tuhansista. Musiikkihommistakin on jäänyt jälkipolville katsottavaa.

Minulla on ulkoinen kiintolevy, jonne olen siirtänyt melkoisen määrän kuvia vuodesta 2002 alkaen. 2000-luvun alkuvuosilta olen kyllä poltellut tosi paljon kuvia dvd-levyille ja sitten poistanut ne koneelta eli melkoinen määrä on tuolla hyllyn kaapistoissa. Järkkäriajoilta kuitenkin uskoisin kaikkien kuvien olevan tuossa kiintolevylaitteella. Niistä olen vuosittain valinnut hehkeimmät otokset ja sitten teettänyt niistä Ifolor-kirjat, joskin nyt on pienoinen tauko ollut siinä hommassa. Tartun kuitenkin jossain vaiheessa hommaan ja jatkan kirjojen tekemistä. 

Juuri tässä vilkaisin tuota ulkoista kiintolevyä ja suorastaan, jos en nyt järkyttynyt, niin vähän hämmästyin. Siinä levyllä on nimittäin 28404 kuvaa vuodesta 2002 lähtien. Viidessätoista vuodessa on noin 5475 päivää (2002-2017) ja näin laskien tasaisen taulukon mukaan olen ottanut joka päivä yli viisi (vaan alle kuusi) kuvaa. Näinhän ei toki ole, mutta on siis tullut näpsityksi yhtä ja toista. Nyt täytyy vielä huomioida, että tässä luvussa on vain järkkärillä otetut kuvat - kännykkäkuvia en laske lainkaan mukaan. Minä en kylläkään kovin paljon ota kännykälläni kuvia, joten sillä ei ole tilastollista merkitystä.

Uutterat kuvasuvuodet alkavat vuodesta 2008, jolloin siis ostin tuon ensimmäisen digijärkkärini. Vuoden 2008 saalis on 3393 kuvaa. Kiivain vuosi on tähän mennessä ollut 2010, jolloin otin 4175 kuvaa. Vauhti on hieman laantunut, mutta tuhannen ja kahdentuhannen välissä tässä on joka vuosi liikuttu. Jos en harrastaisi videokuvausta, niin kai niitä kuvia olisi sitten hurjasti enemmän, mutta onhan näitä tässäkin tarpeeksi.