sunnuntai, 23. huhtikuu 2017

Minun historiani ch. 31

Vuonna 1987 täytin 30 vuotta. Hiihdon MM-kisat järjestettiin Oberstdorfissa ja sieltä suomalaiset toivat viisi mitalia, joista kaksi oli sitä kirkkainta lajia. Marjo Matikainen hiihdosta ja miesten mäkihypyn joukkuekisasta tulivat ne makeimmat lätkät. Euroviisut pidettiin Brysselissä ja sieltä suomalaisille järjestyi tuliaisiksi 15/22 Vicky Rostin esittämällä "Sata salamaa" kappaleella. Jääkiekon MM-kisoissa Wienissä Ruotsi vei maailmanmestaruuden ja Suomi aika totutusti viides. Yleisurheilun MM-kisat pidettiin Roomassa ja sielllä sai suomalaisittain suurimmalla innolla juhlistella Seppo Räty, joka vei keihään kirkkaimman mitalin. 

Talvi sujui palellessa. Joulusta alkoi hyvin kylmä ajanjakso, joka hellitti tosissaan vasta maaliskuussa. Tammikuun alussa oli viisi päivää yli kolmenkymmenen asteen kylmyystiloja, ei edes kehtaa puhua lämpötiloista. Muistan käyneeni silloin tällöin juoksemassa keveitä lenkkejä, mutta ei niitä voinut kovin uutterasti tehdä, koska kylmä kävi nilkoille ja ennen kaikkea hengitykseen. Laulut ja soittelut jatkuivat entiseen malliin, mutta sellainen ongelma syntyi, että laulaminen oli ajoittain hyvin vaikeaa, koska ääneni käheytyi ja oli limainen. Sitä outoutta kesti sitten itse asiassa lähes pari vuotta ennen kuin selvisi, että olen hyvin allerginen puun pölylle. Jätin kuitenkin laulamisen Kantaattikuorossa ja vastineeksi meni seurakunnan orkesteriin soittamaan viulua, mikä yllätti Kilpeläisen. Hän ei ollut koskaan kuullut, että soitan myös sitä vehjettä. Vaatimattomasti, mutta sen verran kuitenkin, että selvisin noin kuutosviulistina.

Lapset kasvoivat hyvää vauhtia ja jossain vaiheessa Essi alkoi soittaa viulua. En kuitenkaan muista, oliko se vuonna 1986 vai -87, mutta niillä tienoilla ja ilman muuta ennen koulun aloittamista. Paavon riesana olivat jatkuvat korvatulehdukset, joiden kanssa taisteltiin tosi pitkään.

Viihdyin hyvin Kuoppiksella, missä homma oli hyvin järjestelty ja ennen kaikkea opettajainhuoneen ilmapiiri oli kevyt ja rento. Sattuneesta syystä en kuitenkaan ollut siinä koulussa kuin pari vuotta, mutta opin kuitenkin ymmärtämään, että ainakin koulumaailmassa on työntekijöiden fiilis koko homman perusta. Uskoisin niin olevan kaikissa duuneissa. Opettaminen käy hankalaksi, jos opehuoneessa on liikaa kireyksiä. Palaan siihen jossain vaiheessa.

Juoksin edelleen paljon. Töistä oli kätevää hilpaista kotiin - matka oli reippaan kympin ja kun naapurini otti aina minun laukun mukaansa ja heitti sen kotimatkallaan meidän pihaan, niin homma toimi mainiosti.

Irmeli oli hoitovapaalla ja kuljetti lapsia Steiner-kerhoon, mikä oli vallan mukavaa, vaikka emme mitenkään suuressa määrin olleet mitään antroposifisen filosofian tuntijoita tai kannattajia. Siellä oli sopivasti seuraa lapsille ja touhu oli hyvin rauhallista ja leppoisaa.

Kesällä olimme muutaman päivän Hotelli Keurusselällä lomalla ja toki lomailimme Kivijärvellä ja Kotkassa, mutta vieläkään emme suuremmin matkustelleet. Vaikka Suomi hyvää vauhtia vaurastui, niin eihän se hirveästi meitä koskenut. Opettajan palkalla ja hoitovapaalla olleen lastentarhanopettajan tulot eivät olleet kovin kaksiset. Toimeen toki tultiin, mutta tarkkana sai olla.

Treenasin koko kesän kovaa ja kävin sitten elokuussa juoksemassa jälleen City Maratonin. Se oli kevyt rupeama, koska olin jo juossut monta vuotta säännöllisesti ja peruskunto oli toki kehittynyt koko ajan.

Syksyllä sitten koulut alkoivat siinä mielessä ikävässä tuulessa, että meidän koulussa yhdistettiin luokkia ja yhtäkkiä minulla oli yli kolmenkymmenen oppilaan suhteellisen reipasotteinen luokka. Hyvin meillä sujui, mutta kyllähän se töitä teetti. Essi ja Paavo-Pekka menivät päiväkotiin, mutta Paavon korvakierre jatkui edelleen ja se oli tietenkin hyvin vaikeaa. Josssain vaiheessa hänen kitarisansa leikattiin ja korvat putkitettiin, mutta paha liimakorva oli ja pysyi sitkeästi. Siinä syksyllä sitten saatiin homeopaattiselta lääkäriltä ohjeita ja sen kaltaista lääkitystä, että lopulta pahin kierre katkesi. Kuinka paljon ja mitä Paavo sitten kuuli noihin aikoihin, emme osaa sanoa, mutta ilmeisesti paha liimakorva vaikutti myös kuuloon - ainakin väliaikaisesti - ja niinpä aloimme puhua lääkärille, että onko mahdollista, että hänen kuulonsa on mennyt. Kuulo-ongelmaa ei kai lopulta ollut - ellei väliaikaisesti - mutta muuten poikaa kyllä tutkittiin ja myöhemmin sitten selvisi vähän muutakin.

Syksy sujui melkoisen raskaasti, koska siihen tuli niin paljon uusia muuttujia. Kyllähän siitä selvittiin, mutta eihän se mitenkään helppo pätkä ollut. Joululoma tuli sitten tosi tarpeeseen. 

perjantai, 21. huhtikuu 2017

Pitkä elämä on eletty

On vääjäämätön tosiasia, että elämä päättyy jonain päivänä. Me emme tiedä päiviemme määrää. Se hetki voi yllättää, mutta se on aivan varmaa. Irmelin suku ja vanhemmat ovat olleet hyvin vanhoja jopa nykyajan mittapuun mukaan. Tädit, setä ja enot sekä heidän puolisonsa  paria poikkeusta lukuunottamatta jo ohittivat 80 ikävuoden rajapyykin, osa pääsi 90 vuoden toiselle puolelle. 

Eilen, torstaina 20. huhtikuuta,  Irmelin äiti siirtyi rajan taakse. Hän eli pitkän elämän - täytti viime elokuussa 93. Elämään mahtui varmasti todella paljon suuria asioita. Hän eli käytännössä koko elämänsä Kotkassa (myös Karhulan puolellla) eikä juurikaan sieltä poistunut tilapäisiä reissuja lukuunottamatta. Matkustelu ei millään muotoa kuulunut hänen harrastuksiinsa. 
En ihmeitä tiedä hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kuten kaikki 20-luvulla syntyneet henkilöt, myös Ilona joutui näkemään sodan, joskaan hän ei siitä ihmeemmin puhellut. Sen verran muistan, että hän lähti ennen sotia Helsinkiin opiskelemaan konttorioppia, mutta se jäi kesken taistelujen alettua. Ilona kertoi hurjan pommitustarinan, kun hänellä oli ollut kiisseli ikkunalla jäähtymässä ja pommitus oli sitten kohdannut Helsinkiä ja siinä yhteydessä oli joku sirpale lentänyt siihen kiisseliin.

Sodan jälkeen Ilona sitten meni Erkin (Eeron) kanssa naimisiin. Eero oli koneteknikkona tehtaassa koko työuransa. Ilona hoiteli tyttöjä kotona ja sitten jossain vaiheessa työskenteli kaupassa ja apteekissa. Tyttöjä oli kolme - Helena, Hannele ja Irmeli. Kaksi ensin mainittua syntyivät kymmenisen vuotta ennen Irmeliä ja siinä tyttöjen välissä Ilona ja Erkki rakensivat talon Karhulan Hovilaan. Siinä talossa he asuivat lähes 40 vuotta ja muuttivat sitten 1990-luvun alkuvuosina Karhulan keskustaan. Eero kuoli 2009. Ilona asui siinä Vesivallin osakkeessa itsekseen, kunnes muutama vuosi sitten joutui muuttamaan palvelukotiin Kotkaan. Siinä hän sitten eleli viime kesään saakka, kunnes joutui muuttamaan enemmän palveluasumista vaativaan hoitokotiin.

Ilona oli viime vuoteen saakka jatkuvasti hyvin tietoinen ympärillään tapahtuneista asioista. Hän luki lehtiä ja katsoi televisiota. Lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset olivat erittäin tärkeitä hänelle eikä siitä kauan ole, kun hän muisti kaikkien syntymä- ja nimipäivät. Viime vuonna kuitenkin niin henkinen kuin fyysinenkin kunto alkoi hiljalleen heiketä ja lopulta voimat ehtyivät niin, että hän vietti viime ajat pääasiassa nukkuen ja maaten - ei jaksanut istua enää pyörätuolissakaan.  

Näin nämä elämän vääjäämättömät tosiasiat ovat koskettaneet aika ajoin meidänkin perhettämme. Irmelin ja minun vanhemmat ovat nyt kaikki pois eikä tuota muutakaan sukua enää kovin paljon ole. Kolme Irmelin tätiä on vielä elossa, minun enoni ja yksi tätini. Vuodet meitä hiljalleen tässä kuluttavat.

ilona1_fs.jpg

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. 

Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti. Psalmi 23 (Daavidin psalmi)

tiistai, 18. huhtikuu 2017

Minun juttuni

Olen kirjoittanut tätä blogia jo yli kymmenen vuotta. Kirjoitan melkein mistä tahansa, mutta onhan tämä pääasiassa hyvinkin arkipäiväistä vuodatusta jokapäiväisen elämäni vaiheista. Merkittävintä osaa näiden sepustusten sisällössä pitävät tarinat musiikista ja seuraamistani urheiluasioista, etenkin jääkiekosta. Sääasiat ja vuodenaikojen vaihtelu ovat selkeästi minulle tärkeitä ja saavathan nuo piha-ja talotouhut aina osansa. Lasten asioistakin olen jonkin verran kirjoitellut, mutta ehkäpä jopa enemmän noiden lastenlasten touhuista. Aika paljon kommentoin ja selitän matkoistamme. Tällainen sekametelisoppa tämä blogini siis on ja sellaisena pysyköönkin.

 

Onko asioita, joista minä en kirjoita tässä blogissa? Ihan tietoisesti jätän joitakin asioita tämän tarinoinnin ulkopuolelle. Uskonto ja politiikka ovat minulla melkoisen harvoin täällä esillä - jos ollenkaan. 

 

Jokainen, joka on tätä tarinointia lukenut tajuaa kyllä, että koska laulan seurakunnallisissa kuoroissa, niin onhan siinä taustalla jonkinlainen kristinuskoon liittyvä sidos. En kuitenkaan ole saarnaaja enkä uskonnollinen selittäjä. En osaa etsiä enkä löydä oikeita selityksiä kristinuskon puolesta enkä sitä vastaankaan enkä edes halua ottaa kantaa väittelyihin. Pidän useimmat uskonnolliset asiat omana tietonani.

 

Politiikka on yhtä lailla saanut luvan pysyä poissa näistä kirjoituksista. Kai sieltä rivien välistä saa suhteellisen helposti kaivetuksi poliittisia ajatelmia, mutta vaikeaa se on, koska en itsekään tarkkaan tiedä, mikä on ehdottomasti poliittinen ajatusmallini. Muistaakseni en ole koskaan kuitenkaan kertonut, ketä olen äänestänyt - en henkilöä enkä puoluetta. En sitä halua tehdä eikä minun tarvitse. Olen kyllä jossain määrin ottanut kantaa joihinkin poliittisiin asioihin lähinnä koulumaailmaa koskeviin, mutta ylen harvinaista se on. Tämän blogin pääasiallinen sisältö on tarkoitus pitää hyvin kevyenä ja siksi sekä uskonnolliset ja poliittiset kannanotot ovat saaneet jäädä minunkin osaltani muihin foorumeihin. Pääasiassa tartun niihin keskustelutilanteissa, jos sopiva hetki sattuu kohdalle.

 

Työni on vaitiolovelvollisuutta vaativa. En kerro oppilaistani sen enempää kuin yleisesti ottaen voin sanoa. Luokkani laulaa hyvin - sen voin sanoa, mutta en tietenkään nimetä ketään. Koulumaailmassa tapahtuu paljon sellaista, mitä ulkopuoliset eivät voi tietää ja mehän emme niistä saa puhua. Valitettavasti tämä yksipuolinen vaitiolopakko aiheuttaa väärinkäsityksiä ja jopa pahojakin mielipide-eroja koulun ja huoltajien välillä ja kun joskus näkee jonkun vanhemman kirjoittavan somessa jotain täysin väärin tulkittua asiaa, niin siihen ei valitettavasti voi vastata ja niin nuo väärin tulkitut jutut jäävät elämään oikeina.

 

Yksityinen elämäni ihan yksityisimmillään ei kuulu kenellekään. Olemme olleet Irmelin kanssa naimisissa 36 vuotta, mutta en edes kuvittele lähteväni jakamaan pitkän avioliiton salaisuuksia ja siitä, miten se on mahdollista ja onko ollut vaikeaa vai helppoa vai mitä. Ei minusta ensinnäkään ole sellaiseen selvittämiseen ja toinen juttu on, että tämä blogi on minun, ei meidän. Sitä ei sen enempää tarvitse selittää. Raha-asioista en myöskään selittele täällä blogissa. Toki jokainen tietää (siis minut tunteva) että olen pihi ja kerään kolikoita mustaan purkkiin, mutta muuten minun (ja meidän) talouspolitiikkamme ei kuulu kenellekään muulle. 

 

Blogini on ja pysyy niin kauan kuin minäkin - näin luulen. Minulla vain on yksinkertaisesti sellainen pää, että minun on tehtävä tätä. Pientä omaehtoista tarvepsykologiaa, sisäistä työnohjausta. Tällainen minä olen.

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Pääsiäinen on nyt mämmäilty

On maanantai-ilta ja kello on jo yli yksitoista. Ulkona on pimeää ja meillä on hiljaista. Lopetin juuri telkkarin katsomisen - sieltä tuli melkoinen räiskintäelokuva ~Taken, jota en varsinaisesti suosittele pellonreunaelokuvien ystäville. Pellonreunaelokuvat ovat pääasiassa hitaaseen puhumiseen erikoistuneet tuijotteluelokuvat, joita vallankin tehtiin joskus kymmeniä vuosia sitten sosialistisen maailman elokuvatehtaissa ja kylläpä siihen samaan aika moni idän suuntaan ihastunut suomalainen ohjaaja kykeni. Taiteellisia ehkä, joo, mutta oikeasti aika kamalia rainoja.

Tänään lähdin aamulla puoli seitsemältä Helsinkiin ja tulin kyllä ihan saman tien poiskin. Irmeli lähti siskonsa kanssa Tallinnaan ja täältä ei oikein muuten pääse kuin omalla autolla vallankin kun oli pyhäpäivä, joten minä siitä sitten lähdin. Äänittelin koulun tarpeistoon pari laulua aamupäivän aikana ja sitten kulutin pari tuntia tekemällä Thromoksen hallinnolliset työt eli toimintakertomuksen, toimintasuunnitelman ja tuloslaskennan. Yhsityksemme on todella pieni ja sen toiminta yhdistyksenä on suhteellisen mitätöntä, joten eipä tuohon aikaa juurikaan kulunut. Tulojen ja menojen laskennassa toki piti olla tarkka, mutta vastattavan lopputulos oli sentilleen kohdallaan, joten eipä siinä mitään ihmeitä sitten tullut.

 *********

Illan suussa kävin lenkillä. Kävin ihan uudella reitillä, jonka olen kyllä kerran Markun kanssa sauvonut, mutta silloin toisin päin. Nyt, kun menin vastapäivään, niin olihan raskas pätkä. Tuossa reittikuvassa näkee sen kohdan, kun ikäänkuin reitin oikeasta alareunasta käännyn 90 astetta vasemmalla ja lähden reittikuvion oikeaa reunaa ylöspäin. Siinä alkaa melkoinen nousu ja Sport Trackerin mukaan nousua oli 100 metriä ja se kohdistui tosiaankin reitin kolmannelle ja neljännelle kilometrille aika lyhyeen pätkään. Pulssi paukutti miljoonaa ja menin mielestäni tosi hyvää vauhtia, mutta niin vaan kolmas ja neljäs kilsa olivat yli kaksi minuuttia hitaampia kuin muut kilometrit. Loppupäässä tulin taas ihan hyvällä tempolla - reippaasti alle kymmenen minuutin/km. 

reitti.jpg

Ihan yllättäen tämä kevät on tullut ja se tarkoittaa sitä, että minä en käy pimeän aikaan lenkillä. En jaksa nousta viideltä lähteäkseni kävelemään enkä myöskään aio lähteä liikkeelle illalla yhdeksän jälkeen. Maaliskuussa vielä kerkesi monasti tulla pimeä, ennen kuin pääsin liikkeelle, mutta eipä enää moneen kuukauteen ole moista vaaraa.

Pellot ovat vielä talven jäljiltä ruskeita tai jopa kynnöksellä mustia ja puissa ei vielä tietenkään ole lehtiä, jos kohta pajunkissat ja jotkut silmut ovat jo alkaneet pullistella. Järvistä ovat jäät kadonneet hiljalleen, kuten eilisessä jutussani oli nähtävissä ja melkoisen kauniin kuvan sain reittini varrelta kulkisessani jossain tuolla kirkonkylän ja Olkkalan tai se saattoi olla Herrakunnan välisellä metsä-alueella. Taustalla näkyy Averia-järvi. Täytyypä muistaa ottaa kuva tuosta samasta kohdasta vaikkapa kuukauden kuluttua - on vähän plajon erinäköistä, veikkaan ma.

lenkill%C3%A4.jpg

********

Kotiin kun pääsin, minut yllätti nälkä, mutta ruuan tekemisen haluja ei ollut ja niinpä sorruin pizzaan. En minä kyllä sitä jaksanut syödä, joten puolet jäi vielä odottamaan, mutta ihan hyvältähän tämä energiapommi silti näyttää - eikö vaan. Vielä tuo synnillinen kokis tuossa, jos kohta en minä sitäkään jaksanut kokonaan juoda. Jäipähän huomiselle.

pizza.jpg

sunnuntai, 16. huhtikuu 2017

Pääsiäistä

Eipä tällaista pääsiäistä usein ole ollutkaan. Niin, tai ainahan ne ovat erilaisia, mutta tähän on nyt mahtunut vähän muuttuvia tekijöitä. Pääsiäinenhän voi olla maaliskuussakin, jolloin tällaiset ilmastolliset olosuhteet voivat ja ovatkin ihan mahdollisia. Nyt nimittäin on kylmä, siis todella kylmä. Lämpötila hilluu tuossa nollan kieppeillä ja ilma kulkee vaakasuorassa ihan suoraan tuolta pohjoisesta. Meteorologi sanoi yhtenä iltana telkkarissa, että ilma on nyt juuri niin kylmää kuin se mitenkään voi olla tähän aikaa vuodesta. On kyllä melko kirkasta ja tänäänkin auronko paistoi oikein mukavasti, mutta olo oli kuin helmikuisena kevätpäivänä tai itse asiassa se oli kylmempi.

Kävin tässä aamulla lenkillä. Pukeuduin paksummin kuin tammikuun vesisateissa. Alla ja päällä oli fleeceä ja tuulihousut ja -takki ja paksu pipo. Ei se meno myötätuulessa mitään, mutta vastatuuli oli ilkeä. On tämä siis niin viileää oikeasti, että en ole tarennut ajaa mopolla tai polkupyörälläkään. Tiet ovat kyllä kuivat. Juuri äsken katsoin 10 vuorokauden säätä ja kyllä siellä nyt luvattiin vähän lämpöisempää. Kauneusarvoa kyllä piisaa ja meidän järvestä on jäätkin häipyneet. Onhan tässä välillä nimittäin ollut tosi lämmintä.

kev%C3%A41.jpg

Pitkäperjantaina ajelimme hieman tuolla Vanjärvellä tiirailemassa lintuja, mutta ihmeesti siellä ei sillä hetkellä näkynyt. On aikoja, jolloin siellä on sadoittain ellei tuhansittain tipuja, mutta eipä ollut tällä kertaa.

Eilen Irmeli lähti sitten pikavauhdilla, tai oikeastaan pienenä yllätyslähtönä, Kotkaan. Hänen äitinsä on pitkään jo ollut hyvin heikko ja on hyvinkin mahdollista, että tässä vietetään viimeisiä viikkoja ellei peräti päiviä. Hän on joulusta asti ollut jo ihan petipotilas ja hyvin väsynyt ja kaikki viittaa siihen, että elinpäivät ovat suhteellisen vähissä. Onhan tuota ikää - 93 ja syksyllä olisi jo 94. Irmeli ja siskonsa kävivät häntä tapaamassa niin eilen ja tänäänkin vielä aamulla ja eihän siellä mitenkään optimistisia enää olla. Eniten tässä tietenkin toivoo, että hän ei mitenkään kivulias olisi.

kev%C3%A42.jpg

***********

Tekaisin QR-koodin. Tässähän nyt voi kokeilla, mihin se johtaa...

qr.jpg