Tässä kohtaa vuotta on pakko alkaa uskoa, että kesä on ohi. Ilta pimenee jo varhain eikä aikaisin aamulla heräämisestä ole hirveästi iloa, kun on niin hämärää. Syyspäivän tasaus on ensi viikolla ja kun aloin puhua rouvalle, että ensi kuussa pitää käydä vaihdattamassa auton renkaat talvisiin kalusteisiin, hyppäsi totuus todella silmille. Käyn edelleen pyörälenkeillä, mutta nyt täytyy jo pukeutua lämpimämmin eikä kannata lähteä varhain aamulla hönkimään kylmää, kun tässä on kuitenkin jonkin verran lauluesiintymisiä tiedossa.

Kesäsää oli aika kurja. Ei toki pahin mahdollinen, mutta parin-kolmen päivän lämpöjaksot eivät lämmittäneet vesiä tarpeeksi ja kävi niin, että en kertaakaan käynyt uimassa. Kivijärvellä pulahdin nopeasti noin viiden sekunnin uinnin ja keväisellä matkallani Santorinilla kävin toki uimassa, mutta niitä ei lasketa. Näin jälkikäteen tiedämme tietenkin, että Keski-Euroopan ilmanpaineet työnsivät viileähköä ja kosteaa ilmaa näille pohjoisille leveysasteille ja aiheuttivat tämän hieman paria edellistä kesää viileämmän ja epävakaisemman sään. Eivät kaikki ole sitä mieltä, että tämä kesä olisi ollut kurja - tämä on minun mielipiteeni.

Me emme tänä vuonna reissanneet kesän aikaan juutri ollenkaan. Tässä pienehköllä alueella, aika usein Helsingissä, alle sadan kilometrin päässä kotoa, pari reissua Raaseporissa ja kerran Kotkassa. Minä kävin Keski-Suomessa enoani tapaamassa ja poikamme kanssa viettämässä kolme päivää, jotka sattuivat olemaan tämän kesän ainoat todella huikean hyvät säät. Hyvä tuuri jo siltäkin kannalta, että poika reissasi moottoripyörällä, mikä on huomattavasti mukavampaa ja turvallisempaa, jos on hyvä sää. Hän onnistui tämän kauden aikana ajamaa yli 6000 km Kawasakillaan, eli on hän joka tapauksessa löytänyt ne välit, missä keli on ollut pääasiallisesti kuivaa.

Yksi viime vuosien kesien kohteistamme on ollut Woodstock-tapahtuma, joka jäi tänä kesänä minulta väliin samana viikonloppuna olleen toisen tapahtuman takia. Harmitti tietenkin, mutta päällekkäisyyksiä sattuu ja priorisointi on vaan pakko ottaa käyttöön. Tapahtuma on vietetty siellä lapsuuteni kotikunnassa, missä tulee muuten käydyksi enää vain enoani tapaamassa. En omista sieltä yhtään mitään ja niinpä joka kerta siellä käydessä täytyy vuokrata joku mökki tai muuten etsiä yöpymispaikka. 

Tämä Woodstock-tapahtuma on kyllä minun tapauksessani jäämässä yhdeksi sivuksi historian kirjassani. Meillä on ollut tapana soittaa ja laulaa sen parin-kolmen päivän konklaavin aikana tuntikausia, mutta ikä on alkanut tehdä tehtäväänsä ja kun vähäinenkin soittaminen koskee sormiin ja ranteisiin, on sen puolen into alkanut laantua. Äärimmäisen valitettavaa, mutta minkäs teet. En koko menneen kesän aikana soittanut kitaraa lainkaan ja vasta nyt olen viime aikoina hieman näppäillyt Martinia nauhoitellessani joitain taustoja. Pianoa kykenen sottamaan enemmän, mutta ei sekään suju enää niin, kuin vielä muutama vuosi sitten. 

Valitettavasti olen Woodstockin kuvioissa alkanut tuntea olevani aika lailla outsider. Tähän asti soittaminen on pitänyt minut kuvioissa, mutta kun tapahtumaan kuuluu myös runsas saunominen ja jonkinmoinen alkoholin käyttö, putoan kyydistä täysin ja jo vuosi sitten ollessani viimeksi siellä, ulkopuolisuuden tunne voimistui. Pelkkä musisointi ei enää riitä ja vaikka kaikki Woodstockiin osallistuvat tyypit ovat erikoisen mukavia, en oikein koe olevani enää osa sitä touhua. Herroilla on varmasti mukavampaa ilman minua. Todennäköisesti en enää tulevina vuosina osallistu näihin rientoihin, mutta ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Sen verran olen oppinut, kun olen näin vanhaksi päässyt. 

Alan tässä hiljalleen pakata kesäisiä varusteita talvisäilytykseen ja kuvittelen herääväni henkisestä talviunesta sitten toukokuun lopussa. Harrastukset ovat jo täysillä käynnissä ja niitä sitten riittää pitkälle ensi kevääseen. 

Pidin kauan sitten viides-kuudesluokkalaisille koulussa jotain liikuntatuntia ja tehtävänä oli juosta kerran urheilukentän ympäri. Vain yhden kerran. Matka oli siis huikea neljänsadan metrin maraton. Muutama kaveri pinkaisi ympyrän alle puolentoista minuutin, mikä olisi 1000 metrin juoksussa ollut jo noin 3.30 minuutin tienoilla, joka kyllä 11-13-vuotiaalle on ihan kovaa menoa. Vertauskohdaksi otetaan tässä Alisa Vainio, joka kykenee pitämään perusradalla koko maratonin ajan 3.20 minuutin kilometrivauhtia koko sen 42 kilometrin matkan. 

Osa porukasta ei kyennyt tai halunnut juosta tuota kammottavaa alle puolen kilometrin matkaa. Ei kuulemma jaksanut, ei huvittanut, olisi tullut hiki ja muita erikoisia vastauksia. Tämä tapahtui jo 1980-luvulla ja vuodesta toiseen siirtyessämme kohti 2000-lukua juoksemisen kyky heikkeni. On kyllä totta, että kun heitimme kentälle jalkapallon, oppilaat juoksivat huomattavasti mieluummin ja vielä on tähdennettävä, että ei tämä juoksuhaluttomuus tai -kyvyttömyys koskenut tietenkään kaikkia.

Olen jatkuvasti ja toistuvasti tuonut esiin sen, että kansakuntamme tulevat elättäjät ovat huonossa kunnossa fyysisesti, mikä johtuu osittain siitä, että he eivät kilpaile. Meidän kotipaikkamme urheilukentällä ei järjestetä yleisurheilukisoja lapsille kesäisin. Minun lapsuudessani kisoja oli muutaman viikon välein ja niissä hyvin pärjänneet pääsivät läänin ikäkausimestaruuskisoihin ja niistä kisoista parhaat sitten Olympiastadionille valtakunnallisiin kisoihin. Paikallisissa kisoissa oli aina paljon osallistujia ja toinen toistaan kannustaen pyrittiin aina vaan parempaan. Itse en pärjännyt tulosuetteloon katsottaessa kovinkaan erikoisesti, mutta se ei johtunut niinkään huonoudesta, vaan siitä, että toiset olivat parempia. Minulla on edelleen tallessa vihko, johon olin kirjoittanut ennätyksiäni. Jo 13-14-vuotiaana juoskin 1000 metriä hyvinkin alle neljän minuutin eli reippaasti yli 3000 metrin Cooperin vauhtia, joka ei silloin kuitenkaan riittänyt muuhun kuin kavereiden kantapäiden katsomiseen. Maaseudulla oli paljon raskaita kodeissaan maatöitä tekeviä nuoria ja heillä oli voimaa ja kestävyyttä. Olin silloin hidas ja olin sitä koko aikuisiän, mutta kun matka piteni tarpeeksi, ero kaventui. 

Nuorten miesten keskimääräinen fyysinen kunto alkoi 1990-luvun loppupuolella laskea huimaa vauhtia. Selkeänä todisteena olivat armeijan alokkaiden Cooper-testin tulokset. Siellä nämä liikuntatunneilla 400 metrin juoksuun lähes läkähdyksiin kuolleet ikäluokan eustajat olivat vielä kovemmilla ja kun tulokset alkoivat olla alle kahtatuhatta metriä 12 minuutissa, herätti se jo runsaasti huomiota.

Fyysisen sinnikkyyden heikentyminen alkoi vaikuttaa myös henkiseen kyvykkyyteen. Kun koululaitoksemme alkoi keksiä ponnistelujen asemesta uusia oppimiskeinoja milloin minkäkinlaisilla ilmiöillä, leikeillä ja tempuilla, alkoi myös sinnikkyys uusien asioiden oppimiseen laskea. Jos joku asia ei mennyt perille, opittiin antamaan periksi. Kun vaikeita asioita ei harjoitella, ei niitä myöskään opita. Se on vaan fakta. Minä jouduin katsomaan sitä aitiopaikalta. Jollekin tulee ehkä mieleen, että miksi en vaatinut oppilailta enempää. Itse asiassa taisin vaatia, mutta koko opetuskentän ohjelma oli yhteinen, eikä siellä voinut tolkuttomasti sooloilla. Siitä tuli äkkiä sanomista. 

Oppilaiden suorituksista ei saanut puhua luokassakaan, joskin he kyllä tiesivät, kuka osaa hyvin ja kenellä on vaikeuksia, mutta se johtui tietenkin oppilaista itsestään. He kertoivat numeroistaan. Vanhempien kanssa keskustellessa oli pakko pitää kieli keskellä suuta, ettei tullut liian ankarasti arvostelluksi lapsen suoritusintoa tai paremminkin innottomuutta. Opettajana oppii yllättävän hyvin näkemään lapsen suorituskyvyn ja siinä oppii myös huomaamaan, jos lapsi ei tee koulutyönsä eteen mitään. Kuten olen ennekin niin moneen kertaan sanonut, ei parhaimpien oppilaiden tarvinnut opiskella juuri ollenkaan oppiakseen opetussuunnitelman edellyttämät tietotaidot. Siinä kohtaa he myös oppivat, että ei tarvitse ponnistella kymppien perään - kunhan vähän vilkaisee oppikirjaa, tekaisee annetut tehtävät ja seuraa tunneilla. Tämän ponnisteluvaiheen väliin jääminen on sitten kokonaisuudessan vaikuttanut sinnikkyyden kehittymättömyyteen.

Palaan vielä kerran omaan nuoruuteeni. Vaikka olinkin opillisesti oman luokkatasoni parhaimmistoa, eivät ne kiitettävät numerot helpolla tulleet. Mitä ylemmäs kouluportailla kavuttiin, sitä vaativampia oppiaineiden kokeet olivat. Ulkoa opettelemista oli paljon ja sitä pitäisi edelleen olla. Vieraiden kielten sanastoja opiskeltiin jatkuvasti ja niistä tuli aina läksyjä ja usein ope piti pistokokeen, joka paljasti kyllä liian heikon valmistautumisen. Itse opin ja ehkä luokkakaveritkin, että kun saimme vaikkapa historiasta läksyn, se oli luettava huolella ja selvitettävä itselleen, mitä siinä oikein kerrottiin. Meille opetettiin aikajanan käyttö ja sillä tavoin opittiin sijoittamaan maailman- ja kotimaanhistorian tapahtumat järjestykseen. Jos näitä ei opetellut seuraavalle oppitunnille, oli kokeeseen valmistautuminen täysin epäinhimillinen vääntö, koska koejaksot olivat silkkaa tekstiä alusta loppuun vain parin pienen mustavalkoisen kuvan kera ja sitä asiaa oli aina todella paljon. Olkoon nyt, että kehun hieman tai paljonkin itseäni, mutta olin hyvä lukija ja muistin vielä silloin poikasena paljon asioita, mutta näistä taidoista huolimatta en olisi millään pärjännyt niin hyvin kuin pärjäsin ilman tarpeellista sinnikkyyttä.

Edelleen jaksan sinnitellä uuden oppimisen kanssa. Kuten sen sadat kerrat olen kertoillut näillä sivuilla, olen jo kauan käynyt kreikan ja ruotsin tunneilla ja tänään aloitan englannin. Jostain viisaasta lähteestä olen lukenut, että kieliharrastus kehittää aivoja ja pitää muistia virkeänä (mikä lieneekin itsestään selvä juttu) ja pakottaa tekemään työtä, jotta sinne aivojen koloihin mahtuisi vähän jotain uutta. Musiikki vahvistaa sitten aivojen toista puoliskoa.

Eilen kävi varmaan ensimmäisen kerran täällä kotioloissa niin, että minun oli pakko hoitaa asia ruotsiksi. Meille tulee valokaapeli ja sen asentaja tuli tutustumaan ja suunnittelemaan johtojen ja boksien vetämistä. Hän ei puhunutkaan suomea ja englantikin tuntui vähän oudolta ja niinpä kokeilin ruotsia, jota hän osasikin hyvin. Niinpä tästä pari vuotta kestäneestä ruotsin kielen palautusharjoittelusta olikin nyt oikeasti käytännön hyötyä, kun selvitimme johtoasiat på svenska. Sinnikkyyttähän se vaatii, mutta se on kauan sitten opittu taito.   

Tekisi niin mieli sanoa, että minähän sanoin. Voisin jopa olla ilkeästi vahingoniloinen, mutta en tietenkään ole, koska minä en kärsinyt vahinkoa, vaan ne lapset, jotka kävivät peruskoulua.

Ensimmäisen kymmenen opetustyövuoteni jälkeen havaitsin työssäni koulun vaatimustasojen laskun. Matematiikassa muutos siitä, kun aloitin open työt 1980-luvun alussa, oli suuri. Opetettiin samat asiat, mutta harjoittelun määrää pudotettiin. Nopeasti oppiville oli kyllä eriyttäviä lisätehtäviä, mutta niitä ei pystytty käymään läpi, koska opettajan aika kului enenevässä määrin järjestyksen ylläpitoon ja hitaasti oppivien auttamiseen. Jossain kohtaa matematiikan kokonaistuntimäärää jopa pudotettiin, mikä oli suoranainen väärinkäytös kouluikäisiä kohtaan. Englantia lapset kyllä oppivat, mutta ruotsin kielen osaamisen taso putosi kuin lehmän häntä.

Kruununa kaikelle oli äidinkielen opetussuunnitelman omituisuus. Siellä oli kaikenlaista kummallista, kun olisi pitänyt opettaa lapsia lukemaan ja sitten vahvistaa sitä taitoa antamalla paljon lukutehtäviä ja kirjallisia läksyjä ja sitä myötä myös paljon kirjoittamista. Oikeoppinen suomen kieli olisi pitänyt vahvistaa kieliopin ja etenkin lauserakenteiden hallinnan kehittämisellä. Sanavaraston kasvattaminen olisi pitänyt olla prioriteettilistan kärjessä. Vaan ei tehty näin ja nyt meillä on suuri määrä nuoria, jotka eivät osaa lukea.

Käsittääkseni on väärin sanoa, etteivätkö lapset osaa lukea. Kaikki vuosien varrella tapaamani oppilaat osasivat lukea kirjoitettua tekstiä, mutta ongelma oli ja on tällä hetkellä se, että erittäin monelle tuottaa suuren suuria vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Lukunopeus on myös heikkoa ja niinpä oppilas saattoi unohtaa sivun alussa lukemansa tekstin ennen kuin edes pääsi saman sivun loppuun. Sanavaraston puute on monella aivan tolkuton, eikä se todellakaan ole vain maahanmuuttajien ongelma. Kantaväestössämme on erittäin paljon tätä vaikeutta. Lukeminen on kuin juoksua. Mitä enemmän treenaat, sitä helpompaa se on ja sitä paremmin sitä osaat ja jaksat.

Lukutaidon heikkous näkyy ja ymmärtämisen ongelmat näkyvät kaikissa lukuaineissa - siis uskonnossa, historiassa, biologiassa, maantieteessä jne.... Asioita ei opi, jos lukeminen ei suju. Tässä viimeisimmässä PISA-testissä tuli esille myös kärsimättömyys ja nopa luovuttaminen. Tavarat lentävät pitkin seiniä, jos asia ei heti selviä. Tähän keskittymiskyvyttömyyteen ja pitkäjänteisyyden puutteeseen oppineet viisaat ovat löytäneet uskottavan selityksen. Älypuhelinten erilaiset sovellukset - some ja pelijutut antavat pikaratkaisun ja tuottavat nopeasti mielihyvää. Siellä ei tarvitse olla pitkäjänteinen, jotta asia selviäisi. 

Nyt, kun kouluikäisen pitäisi kirjoittaa faktinen teksti hyvine lauseineen ja oikeine välimerkkeineen sekä tautologian välttämiseksi pystyä tuottamaan synonyymein varustettuja lauseita niin, että hän ensin lukee omaan kirjoitukseensa tarvittavan tietotekstin ja sen jälkeen referoi alkuperäisen asiasisällön omaksi tuotokseksensa ilman tekoälyä, saattaa moni nykynuori kohdata dilemman. 

Kirjoitin tuohon väliin yksinkertaisen asian vääntäen sen ihan turhan monimutkaiseen muotoon, mutta ei siinä siitäkään huolimatta pitäisi yläkoululaiselle olla mitään mahdotonta. Ensimmäisellä lukemisella saattaa heittää ns. hilseen yli, mutta kärsivällisesti pohtien sen pitäisi onnistua kaikille. 

Viisaat kaukaisilla mailla, kuten Virossa, tuovat nyt esille, että Suomessa ei peruskoulu suinkaan onnistunut mm. PISA-testeissä vuosituhannen vaihteen muutosten takia, vaan ennen muutoksia käytössä olleen OPS:n ansiosta. Siinä 2000-luvun alussa tuli vallalle oppilaan aktivointi omaan oppimiseen. Hieman yksinkertaistaen ope ei siis neuvonut loppuun saakka uutta asiaa, vaan ohjasi häntä alkuselvittelyjen jälkeen itse oppimaan. Ei se nyt ihan näin suinkaan mennyt, mutta vähemmän meidän piti opettaa niihin aikoihin. 

Englantilaiset vannovat edelleen tiukkojen läksyjen ja vaativien kokeiden nimeen. Minä alan kääntyä vahvasti samaan suuntaan. 

Suomelaisten peruskoululaisten PISA-tulokset heikkenevät edelleen; hitaasti mutta kuitenkin. Syitä on etsitty ties mistä kivenkolosta ja yritetty toinen toistaan viisaampien kasvatustieteilijöiden tekemien tutkimusten kautta löytää, mutta tyhjentävää vastausta ei ole löytynyt. Ei, vaikka selitys on itse asiassa täysin selkeänä silmien alla.

Viimeisimmässä Pisa-tutkimuksessa pääalueena olivat luonnontieteet. Vaikka osaamistaso on edelleen OECD-maiden keskitasoa parempaa, on tulosten heikkeneminen huolestuttavaa. Erikoisen huolestuttavaa on se, että osaamisen heikkeneminen on suurinta sosioekonomisesti hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla. YLE:n uutisten mukaan syytä ei vielä tiedetä, mutta minulla on vähintäänkin vahva mielipide. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni ovat niin kaukana ja eri aikakaudelta, että niitä ei aivan yksi yhteen voi verrata tähän aikaan, mutta tietyt periaatteet ovat edelleen olemassa. 

Silloin kauan sitten minun kotikylässäni oli hyvin vähän erittäin hyvin toimeentulevia perheitä, jos juuri ollenkaan. Hyvin pienituloisia oli paljon. Me emme saaneet helpolla yhtään mitään ja meille opetettiin ihan selvästi, että jos haluamme jotain, meidän on tehtävä työtä sen eteen. Konkreettisesti se tarkoitti fyysistä työtä vaneritehtaalla tai metsänraivauksilla tai vaikkapa kaupan varastossa. Minä en ollut metsähommissa, mutta noita muita hommia tuli tehdyksi. Myös marjoja keräämällä saattoi saada jotain. Kauas tulevaisuuteen tähtäävät tavoitteet perustuivat ahkeraan koulunkäyntiin, koska koulutus takasi meille askeleen ylemmäksi yhteiskunnan arvokartalla. En toki väitä, että ihmisen olisi silloin pitänyt ahkeroida koulunsa eteen yli omien kykyjensä, mutta asenne siihen yhteiskunnallisesti tärkeään työhön opittiin kansa- ja oppikoulussa sen tarpeeksi vaativan koulutuspolun kautta. Jotkut olivat akateemisesti erittäin hyviä ja toiset taas eivät. Se on luonnonlaki. Koulutusjärjestelmämme oli hiukan tyly jakaessaan oppilaat kahteen leiriin, mutta minkäpä faktoille mahtaa. Nämä eivät ole muuttuneet miksikään. Kaikilla eivät eväät tänäänkään riitä korkeakoulutukseen eikä pidäkään, koska yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista osaamista ojankaivuusta tähtitieteeseen saakka. 

Peruskoulu tuli Suomeen 1970-luvulla ja on heti alusta alkaen laskenut vaatimustasoja, koska jonkinlaisen käsittämättömän ajatusmallin myötä kaikkien on saatava samat tiedot ja taidot. Peruskoulun alkuvaiheessa korkeasti kouluttautuneiden lapset olivat vanhempiensa geenien ja myös heidän antamansa mallin mukaisesti oppimisasteikon kärjessä. Ihan peruskoulun alkuvaiheessa 1980-luvun alussa eri oppiaineiden vaatimustasot olivat korkeammalla ja erot näkyivät. Vuosien kuluessa oppimiskykyjen erot tulivat aina vaan selkeämmin näkyviin ja ne kasvoivat myös. Korkeasti kouluttautuneiden lapset juuri mainitsemieni syiden ansiosta pääsivät aina vaan vähemmällä työnteolla koulun kognitiivisista vaatimuksista eivätkä tottuneet kovaan työntekoon, koska ei tarvinnut. Kaikissa oppiaineissa alettiin ihan säännöllisesti vähentää työmäärää ja esimerkiksi asioiden ulkoa opettelua alettiin vähentää ja melkein kieltää. Asiaa on tavallaan hirveän vaikea selittää, mutta me, jotka teimme siellä koulussa sitä arkista työtä, näimme koko korttitalon hitaan hajoamisen.

Nykypäivän Suomessa korkeasti kouluttautuneiden ja muuten hyvän sosioekonomisen aseman  saavuttaneiden perheiden lapset ovat huonon koulusuunnittelun ja -toteutuksen takia joutuneet ilman omaa syytään kärsijöiksi. Yhteiskuntamme yksi ongelma on se, että meille on syntynyt vähitellen enenevässä määrin eriytyneitä sosiaaliluokkia. Korkeasti kouluttautunut pääosin perustaa perheen toisen korkeasti kouluttautuneen kanssa ja päinvastoin. Osa lapsen oppimikyvyistä periytyy, osa tulee kasvatuksen ja ohjaamisen kautta.  Koulu ei tasapäistämisvimmassaan ole pystynyt pitämään hyvin oppivien tavoitteita tarpeeksi korkealla ja kun heidän ei ole tarvinnut ponnistella oppimisen kanssa, he eivät myöskään ole niin korkealla osaamisen tasolla kuin olisi ollut mahdollista. Korkean sosioekonomisen tason omaavilla perheillä on varaa lasten kalliisiin harrastuksiin ja muuhun toimintaan, mikä helposti vie valtaosan heidän koulun ulkopuolisesta toiminnastaan eivätkä lapset sen enempää kuin vanhemmatkaan tunnu tajuavan, että älykkyydestä huolimatta lapset eivät opi asioita, jos he eivät opiskele oppimaan. 

Minä puhuin tästä asiasta jo yli kaksikymmentä, ellei jopa kolmekymmentä vuotta sitten havaitessani oppimiserojen suuren kasvun, vaikka samalla tavoitteita laskettiin koko ajan. Minä en todellakaan ollut ainoa, joka siitä puhui. Valitettavasti minä olin vain pelkkä turhake, koska työskentelin peruskoulun alimmalla portaikolla koululuokassa, eikä meitä maan matosia kuunneltu. Muistan hyvin ennustaneeni sen, että koululaitoksemme syöksyy alaspäin, koska vaatimustasot ovat niin surkeat. Niin sanotut älykkäät ja viisaat nauroivat minulle. Olepas sinä vähän kouluttautunut typerys hiljaa, kun et mistään mitään ymmärrä.

Ei tämä tietenkään näin yksinkertaista ole. Syitä oppimistason heikentymiseen on paljon.  Esimerkiksi yhteiskunnan väkisin ajama digiloikka kääntyi loppujen lopuksi itseään vastaan ja aiheutti sen verran pahaa, että korjausliikkeitä on alettu tehdä. Onneksi sentään se huomattiin.

Lähes kaikkeen kouluissamme tehtävään työntekoon on olemassa yksi hyvä alkulääke. Lasten täytyy lukea huomattavasti enemmän niin koulussa kuin kotona. Lukeminen kehittää keskittymiskykyä, kasvattaa sanavarastoa, opettaa tietämään laaja-alaisia kokonaisuuksia, enkä tällä tarkoita pelkkää koulutieteellistä oppikirjalukemista, vaan kaikenlaista kirjoitettua tekstiä. Lukemalla minustakin on tullut näin älykäs (ja vaatimaton).

Syksy saapuu hiljalleen. Illalla on pimeää  jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää ja jos sattuu olemaan pilvinen päivä, iskee ensin hämäryys ja sitten pimeys jo paljon aikaisemmin. Syksy on kuitenkin vielä hyvää ulkoilun aikaa. Hieman kun lisää vaatetustaan, tarkenee mainiosti tehdä pitkiäkin pyörälenkkejä, jos ei sada eikä tuule kohtuuttomasti. Sadehan on pelkkää vettä, mutta tuuli on hankala juttu pyöräilijälle ja jos on pukeutunut esimerkiksi tuulta hylkiviin vaatteisiin, tuottavat ne kitkaa ainakin jonkin verran. Kävelylenkkejä voi toki mainiosti tehdä ympäri vuoden ja jos on kylmä, riittää kun lisää vaatetusta ja valitsee hyvät kengät. Se on siinä mielessä helppoa.

Ihan säännöllisesti pyörälenkkejä tekevät ihmiset pitävät aina kypärää. Se on halvin vakuutus ja paras tapa välttyä ikäviltä seurauksilta kaatumistapauksissa. Vaikka pyöräilykypärät ovat olleet jo ihan kunnolla saatavissa ja liikenteen turvajärjestöt ovat sen käyttöä suositelleet, ei se ole saanut pysyvää suosiota. Ei vaikka sen käyttö on tuotu jo lakiin - valitettavasti vain suosituksena ja sehän ei kovakalloiseen suomalaisuuteen tartu.   

Pyöräilyonnettomuudet ovat harvinaisia eikä loppujen lopuksi kukaan pyörän päälle kiipeävä aikuinen ole huono ajaja. Ajotaidosta se ei ole kiinni. Jos tasapaino on huono, ei ihminen yksinkertaisesti aja polkupyörällä. Valitettavasti ne onnettomuudet sattuvat jonkin pyöräilijästä riippumattoman ulkoisen tapahtuman takia. Sinänsä aivan sama miten, mutta yhteistä näille kaikille onnettomuuksille on se, että sieltä tullaan vauhdilla alas ja tasapainon pettämisen vuoksi hyvin usein pää ensimmäisenä. Kypärä ei tietenkään estä kaikkia pahimpia loukkaantumisia, mutta monessa kaatumistapauksessa se vaimentaa päähän kohdistuvaa iskua niin paljon, että onnettomuuteen joutunut pyöräilijä selviää lievällä aivotärähdyksellä. Yli kahden metrin korkeudesta suoraan asfalttiin tuleva pää saa hirveän kovan iskun ja siinä on vaarana sekä kallonmurtuma että aivoverenvuoto. On tokli selvää, että mikään kypärä ei pelasta rekan tai bussin alle jäävää pyöräilijää. 

Aikuisilla ja teini-ikäisillä ei juurikaan kypäriä näy. Monet aikuiset, varsinkin naiset väittävät, että se pilaa kampauksen. Nyt voidaan oikeasti miettiä, kumpiko on tärkeämpää - turvallisuus vai hiusten malli. Jos on töihin menossa, ei kukaan tarvitse erikoisempaa kampausta, Juhlat on eri juttu, mutta ei niihin mennä pyörällä. Teini-ikäiset kärsivät kaveripaineesta. Se on selvää ja eihän kukaan ole niin kaikkivoipainen kuin oikein kunnollinen murkkuikäinen.

Oli sitten tilanne mikä tahansa, täytyisi ihmisten oppia pitämään kypärää. Se on yksinkertaisesti halpa tapa pitää pää suojassa.

Syksyn suuri ongelma on etenkin teini-ikäisten, mutta myös aikuisten haluttomuus pitää heijastinta. Jokainen autoilija tietää, että varsinkin pimeällä ja sateisella tiellä ovat mustiin pukeutuneet ja ilman heijastinta liikkuvat ihmiset ovat täysin näkymättömiä ihan viime hetkeen saakka ja silloin ei enää saa autoa pysähtymään.  Tavattoman paljon ihmiset kuvittelevat, että katuvaloissa he näkyvät hyvin ilman heijastinta. Miksi eivät näkyisi, kun kerran näkevät itse hyvin kulkea? Se on kuitenkin ihan eri juttu. Teini-ikäiset ovat jälleen kaveririippuvaisia. Jotenkin heijastimet eivät millään istu siihen kokonaisuuteen ja porukka pitää parempana kulkea tyylin mukaan, vaikka riskeeraavat  oman terveytensä. 

Suomalaiseen jääräpäisyyteen eivät suositukset tehoa, vaikka ne olisi lakikirjoihin kirjoitettu. Emme tosin ole ainoa kansakunta maailmalla tässä asiassa. Eipä noita kypäriä ja heijastimia muuallakaan liiaksi näy. Kuinka kauan ihmisten täytyy käyttäytyä hölmösti ennen kuin kaikki ymmärtävät?