Melkoinen kohu syntyi poliisiauton ja mopon yhteenajosta Tuusulassa tässä alkuviikosta. Somessa soi ja kohisee ja kuten arvata saattaakin, ja syytöksiä sataa poliisin toiminnalle. Tämä asia ei kuitenkaan ole minun mielestä ihan yksiselitteinen. Ihan kaikkea ei tietenkään voi ulkopuolisena tietää ja eivätköhän nuo ammatikseen näitä juttuja selvittelevät tutkijat löydä tälle tapahtumalle asiallisen lopputuloksen.

Poliisin tehtävä on turvata yhteiskunnan järjestystä, ylläpitää yleistä turvallisuutta sekä estää ja paljastaa ja selvittää rikoksia. Turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitoon kuuluu yleisen järjestyksen valvonta kaduilla ja eri tapahtumissa. Tärkeä osa on ihmisten hengen, terveyden ja omaisuuden suojelu. Merkittävä tehtävä on liikenteen valvonta ja ohjaus turvallisuuden takaamiseksi. Tämän pitäisi olla itsestään selvä asia ja jokaisen pitäisi ymmärtää tämä.

Kun katsotaan Tuusulan tapahtumaa poliisin kannalta, löytyy toimintaperuste tuosta, mitä juuri kirjoitin. Nuori mopoilija aiheutti vaaraa itseleen ja ympäristölleen ajamalla erittäin kovaa mopolla. Se lienee itsestään selvää. Mopossa ei ollut reksiterikylttiä, mikä ei sinänsä ole tietenkään vaarallista, mutta lain mukaan se pitää olla. Koska mopon nopeudeksi oli mitattu n. 90 km/h, oli sille tehty jotain, jotta sillä pystyttiin ajamaan noin kovaa. Siinä siis oli rikottu lakia monta kertaa.

Poliisi kiilasi mopon pois ajoradalta, mikä tuntuu kyllä täysin yliampuvalta. Toisaalta pojan olisi pitänyt hiljentää ja pysähtyä, koska perään lähtenyt poliisi laittoi pillit päälle. Poliisi havaitsi sellaista toimintaa, missä oli syytä epäillä rikosta ja samalla vaaran aiheuttamista. Tällä perusteella virkavalta siis toimi aivan oikein. Voidaan spekuloida ajatuksella, olisiko mopoilija jossain vaiheessa tehnyt virheen ja aiheuttanut pahemman onnettomuuden. Sitähän on mahdoton tietää. Poliisin näkökulmasta ajatellen, oli kaahailja pakko saada pysähtymään, koska oli selkeästi syytä uskoa mopon olleen laiton ja mopoilijan syyllistyneen ajorikokseen.

Yhteiskunnassamme on jo kauan ollut vastassa vankka poliisivastustus. Virkatehtävissä olevia poliiseja haukutaan, heihin kohdistetaan välkivaltaa ja lievempiä inhon merkkejä, kuten päälle sylkemistä. Kiivaimmat tilanteet ovat suorastaan anarkistisia ja kun poliisi yrittää tehdä työtään, toimivat monet vastoin lakia. Poliisi on ystävällinen eikä heidän kanssaan joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin, kunhan vain ihmiset toimivat lakien, asetusten ja säädösten mukaisesti. Jokainen poliisi on kuitenkin ihminen ja ainahan voi virheitä tapahtua. Ne on tietenkin pyrittävä kitkemään. Tässä Tuusulan tilanteessa näyttää täältä ulkopuolelta siltä, että sekä mopoilija että poliisi toimivat väärin. Mitä tästä seuraa, on toinen juttu, mutta se varmasti tullaan jossain vaiheessa ratkaisemaan käräjillä. Onneksi tässä tapauksessa ei tullut kuolonuhreja.

No, jokainen minut edes kohtuudella tunteva tietää, että en välitä jalkapallosta pätkääkään. Kyse on vähän samasta kuin se, että tykkääkö kaalikeitosta vai ei. Nämä ovat sellaisia makuasioita. Lapsuudessani ja vielä tuonne parikymppiseksi saakka tykkäsin futiksesta, mutta sitten tapahtui tyly mielenmuutos ja totesin vaan, että se on ällistyttävän tylsä peli, missä etenkin huipputasolla pelaavat miljonäärit siirtelevät palloa hitaasti kaverilta toiselle ja sitten yrittävät nopeilla ratkaisuilla saada pallon vastustajan pömpeliin. Niihin aikoihin alkoi pelistä tulla myös tuskaisten irvistysten pelleilykenttä ja sitten salamannopea ihmeparantuminen, kunhan vastustaja oli ensin saanut rangaistuksen. Nyt kun sitten vielä politiikka on alkanut pyörittää peliä, on siitä tullut aiempaa vastenmielisempi. Ja vielä sitten se viimeinen paukku, eli eihän noissa suurissa karkeloissa näy suomalaisia enkä oikein jaksa innostua puolentoista tunnin urheilutapahtumassa, missä joku afrikkalainen ja eteläamerikkalainen  jengi ottavat mittaa toisistaan.

Minun lyhytjänteinen pääni kestää mainiosti yleisurheilua. Suurin osa lajeista tapahtuu nopeasti ja vaikka äsken mainitsin menestyksestä kansainvälisillä kentillä, ei se suomalaisten kansainvälisesti vaatimaton taso joissain lajeissa haittaa, koska monissa lajeissa nähdään suomalaisväriä. Juuri tällä hetkellä Yhdysvalloissa kisaavat nuoret (U20) yleisurheilijat maailmanmestaruuksista ja siellä nähdään jonkin verran siniristilipun kantajia. Nyt on jo yksi maailmanmestaruus eikä sitä kannata yhtään aliarvioida, koska naisten 7-ottelun voittaja Enni Virjonen olisi kyennyt samalla tuloksella taistelemaan ihan hyvästä sijoituksesta myös tulevissa EM-kisoissa. Juuri katsoin nuorten kisoista miesten 3000 metrin juoksun, missä 19-vuotias Aleksi Ahlfors juoksi oman ennätyksensä ja sijoittui viidenneksi. Nuoren miehen uusi ennätys on todella kovaa luokkaa ja jos jalat kestävät, on hänellä ihan hyvät mahdollisuudet kehittyä myös yleisessä sarjassa hyvien sijoitusten saalistajaksi. Vielä niissä kisoissa on suomalaisilla naisten moukarinheitossa ja korkeushypyssä hyvät mahdollisuudet jopa mitaliin saakka, mutta näitähän ei kirkossa kuuluteta. Katsotaan ensin.

Ensi viikolla Euroopan huippujuoksijat, - hyppääjät ja -heittäjät kisailevat Englannissa maanosamme yleisurheilumestaruuskisoissa. Suomesta on lähetetty suurehko joukkue, jonka määrää nostavat viestijuoksijat, joista aika harva osallistuu yksilölajeihin, mutta joukkuekisoihin he kuitenkin pääsevät. Perinteiseen tapaan Suomen kansa asettaa hillittömät paineet etenkin Euroopan yu-tilastojen kärkipäässä oleville maamme edustajille ja jos kaikki ei mene kohdilleen, rapa roiskuu taas niin että lätinä käy. On totta, että sekä tilastojen että kesän suoritusten perusteella maamme viidellä edustajalla on hyvät tai kohtuulliset mahdollisuudet jopa mitaleille. On käsittämättömän harvinaista, että tuolle listalle ei voi oikeastaan laittaa yhtään keihäänheittäjää. Toki Oliver Helanderin kunto on ollut nousussa ja Euroopan keihästaso on tällä hetkellä aika vaatimaton ja niinpä ei hänen mahdollisuuksiaan voi ihan kaivoon heittää. Nämä kaikki suurimmat paineet ovat tämän vuoden kisoissa Wilma Heltelällä, Alisa Vainiolla, Silja Kososella ja Krista Tervolla, joilla on ihan oikeasti mahdollisuus nousta pokkaamaan mitali. Jos sattuu hyvä päivä, ei Ilona Mononenkaan ole kaukana kärkisijoista kuten ei myöskään Hilla Uusimäki. Niissä lajeissa, missä kärki on tasainen, ovat yllätykset aina mahdollisia. Suomen Urheiluliitto odottaa enemmänkin hyviä suorituksia ja pistesijoja, mutta toki mitaleitakin. Jos eri lajeissa on monta urheilijaa sijoilla 1-10, kertoo se vähintään kohtuullisesta tasosta. Yksi huippu ei merkitse koko yleisurheilun kannalta niin paljon, mutta jos kovia suorittajia on niin juoksuissa ja heitoissa kuin vielä hypyissäkin, kertoo se vähintäänkin jonkinlaisesta tasosta.

Käy näissä kisoissa nyt ihan miten tahansa, niin jälleen kerran pitää muistaa, että Suomi ei voita eikä häviä mitaleita. Kyse on yksilöurheilusta (viestejä lukuun ottamatta), missä yksilöurheilija tekee työn ja kerää sen hedelmät. Toki urheilun myötä valtio ja kansakunta saavat mainosta ja kisojen aikana sponsorit, urheilukollegat, seurojen edustajat ja tietenkin  penkkiurheilijat saavat kaipaamaansa sirkushuvia, mutta sittenkin suoritus ja siitä saatu palkinto on urheilijan oma. Hän on nykypäivän maailmassa tehnyt valintansa ja ryhtynyt ammattiurheilijaksi, mikä ei todellakaan ole Suomessa kenellekään valtava rahasampo muutamaa hyvin menestynyttä urheilijaa lukuun ottamatta. Ammattiura tällä sarakkeella on tosi lyhyt. Hyvänä pointtina on tosin todettava, että tällä hetkellä erittäin moni yksilöurheilija opiskelee tai on opiskellut urheilu-uransa aikana ammatin. Jotkut ovat jopa suorittaneet hyvin vaativan tutkinnon urheilu-uransa aikana, kuten Kalevan kisoissa miesten estejuoksun voittanut Eero Heinonen, joka on lääkäri. Se opiskelu ja valmistuminen ammattiin alkaa olla jo ilman vaativaa juoksutreeniäkin varsin kovan työn takana. 

Minä ainakin aion nauttia Armand Duplantisin huikeista hypyistä, Femke Broeders-Bolin huikeista loppukireistä, Daniel Ståhlin valtavista kiekkokaarista ja kaikista muistakin sadoista huippusuorituksista riippumatta heidän kansallisuudestaan. Odotan mielenkiinnolla Jakob Ingebrigtsenin juoksua - onko hän päässyt kuntoon akillesleikkauksen jälkeen vai onko homma kesken. Jos Jakobilla menee huonosti, en koe vahingoniloa, vaikka hän on parhaimpina aikoinaan ollutkin varsin arrogantti hävinneitä kohtaan.  Iloitsen runsaasti jokaisesta hyvästä suomalaissuorituksesta ja vaikka varmasti tapahtuu joitakin epäonnen potkuja, en ala moittimaan ja haukkumaan, koska jokainen on ihan varmasti lähtenyt niihin kisoihin ylpeänä siitä, että on tullut valituksi ja varmasti tehnyt parhaansa.

Vielä loppuun se, että enää vajaa neljä viikkoa kiekkoliigan alkuun ja sitä ennen nämäEM-kisat ja Suomi-Ruotsi yu-maaottelu.

Luin eilen jotain nettisivulta (joko HS.n tai YLE:n), kuinka nuori opintonsa päättänyt henkilö katui ottamaansa 4000€.n opintolainaa. Jos en suorastaan katkeroitunut, niin vähintäänkin kurtistin kulmiani moiselle katumiselle. Kun muistelen aikaa ihan nipin napin muistini äärilaitamille eli noin 45 vuoden taakse, niin hämmästelen lähinnä sitä, kuinka opintonsa voi täysimittaisesti tehdä ilman lainaa. Jos on ehtinyt peruskoulutuksen jälkeen vaikkapa tehdä töitä vuoden tai pari ja on kyennyt säästämään, niin voihan ainakin aloittaa opinnot ilman taloudellisia hankaluuksia, mutta koko tutkintoa ajatellen kuulostaa mahdottomalta.

Kyseinen lainaansa katunut henkilö oli valmistunut AMK:sta käsittääkseni jonkun alan insinööriksi. Hän oli saanut jonkinlaisen työpaikan, mutta tässä koronan ja Ukrainan sodan  aiheuttamassa taloudellisessa myllerryksessä hän oli joutunut työttömäksi, mikä nyt sitten varmasti aiheutti sen katumusreaktion, koska ainakin korot piti maksaa. Ainahan se velan maksaminen jossain määrin harmittaa, mutta periaatteessa jokaisella ihmisellä on elämänsä aikana ollut tai tulee olemaan sitä enemmän tai vähemmän esimerkiksi asunnon tai auton hankinnassa. Harvalla on niin paljon käteistä tai rahaksi muutettavaa omaisuutta, että talon ostaa tuosta vaan. Auton voisi jo periaatteessa hankkiakin.

Tein tekoälyllä suhteellisuusvertailun rahan arvosta valmistumisvuoteni ja tämän hetken välillä. Sain tutkintoni yliopistosta valmiiksi vuonna 1982 ja pääsin heti syksyllä aloittamaan työt. Minulla oli opintovelkaa reippaasti päälle 20000 markkaa ja muuta "pakollista" velkaa (johon en sen tarkemmin nyt puutu) jokunen tonni eli pyöristän sen nyt 25000 markkaan. Kuukausipalkkani (brutto) oli alussa hieman yli 2000 markkaa eli velkaa oli yli 12-kertaisesti suhteessa palkkaani. Pitää huomioida myös se, että vaimollanikin oli opintolainaa, joskin vähemmän, mutta hän oli tässä vaiheessa vielä äitiysvapaalla eikä tuloja juurikaan ollut. 2000 markan kuukausipalkka on inflaatio ja elinkustannusindeksi huomioiden noin hieman alle 1000 € arvoinen suhteutettuna tähän päivään. 

Huolimatta alkuvaiheen pienistä tuloista ja suurista menoista, saimme sitten aikanaan maksetuksi kaikki lainat opinnoista ja asumisesta alkaen, mutta ilman opintolainaa emme olisi koskaan onnistuneet. Vaikka olimme kesätöissä ja varsin säästeliäitä ja pienituloisista kodeista ja saimme myös sen ajan asunto- ja opintotuet, oli eläminen tiukkaa ja nykypäivän tyylii, missä opiskelijat tekevät töitä myös lukukausien aikana, oli täysin mahdotonta, koska opinto-ohjelmamme mukaiset päivät olivat tosi pitkiä ja meillä oli luento- ja demopakko sekä runsaasti kotitehtäviä.

En ole oikeasti katkera siitä, että nuoret selviävät ilman opintolainaa, mutta kyseenalaista sen kyllä, jos ne lainarahat on käytetty johonkin muuhun kuin opiskeluaikojen aiheuttamiin kuluihin. Minulla oli sen verran rahaa käytössä, että saatoin käydä äitiäni tapaamassa noin kerran kuukaudessa bussilla sadan kilometrin päässä opiskelupaikkakunnalta. Ei tullut mieleenkään lähteä ulkomaille tai edes jonnekin Suomeen lomamatkalle. Ei niistä rahoista pystynyt pennin latiakaan laittamaan säästöön. Sen toki tunnustan, että vietimme kyllä sosiaalista elämää opiskeijoiden kuppilassa, mutta ei siellä oikeasti rahaa kulutettu. Yhdessäolo oli tärkeää.  

Kuten edellisessä blogipärinässäni toinkin julki, kävin katsomassa pitkähkön ja rajun rainan Ithakan kuninkaan Odysseuksen riemuretkestä Troijasta takaisin kotisaarelle. Itse tarinaan olen aikananai lapsena tutustunut sarjakuvalehden sivuilta, mutta en ole kirjallisesti siihen tutustunut. Suurin syy on kai se, että Homeros, joka ilmeisesti kirjoitti tämän hurjan eepoksen, teki sen nimenomaan runomittaan, mistä en ole ikinä innostunut. En Kalevalastakaan. Netistä löysin kolme suomennosta tästä kirjasta: Otto Mannisen runomittainen, Pentti Saarikosken proosa ja Paavo Castrenin kääntämä muinaiskreikasta käännetty opus, missä on mukana myös harharetkiä edeltänyt Troijan sota. 

Olin keväällä Kreikassa ja siellä selailin kirjakaupassa kiinnostavan tuntuisia kirjoja. Tietoisena elokuvasta, ostin opuksen ja olen sitä katsellut tässä kesän aikana sieltä täältä. Kuten aina käy vieraskielisten kirjojen kanssa, siellä on melkoisesti sellaisia sanoja ja sanontoja, joita ei ymmärrä ja siksi tarina saattaa jäädä hieman auki. Vuosien varrella olen lukenut kevyttä kirjallisuutta, pääosin dekkareita ja mm. Harry Potterit,  melko paljon englanniksi ja nyt viime vuosina ruotsiksi, joista olen selvinnyt melko hyvin ilman suurempaa pakkotarvetta etsiä sanoja sanakrjoista. (Mahdolliselle nuorelle lukijalleni tiedoksi, että entisessä maailmassa oli erittäin paksuja ja seikkaperäisiä sanakirjoja, joissa selvitettiin hyvinkin tarkasti vieraskielisten sanojen merkitys, niiden synonyymit ja käyttö sanonnoissa - ei sellaisia enää tehdä ja netistäkin on vaikea löytää niin seikkaperäistä käännösapua.) Joskus on pakko katsoa joitakin jatkuvasti toistuvia ja tarinan kerrontaan oleellisesti liittyviä outoja sanoja.

**************

Pystyn lukemaan myös kreikaksi ja ymmärrän kohtuudella, mutta ei se ole läheskään niin sujuvaa  kuin nuo lapsuudessa ja nuoruudessa opitut ja yo-kokeessa kirjoitetut pitkät kielet. Aika paljon jää ymmärtämättä, mutta ei se sinänsä ihmekään, koska pääasiassa turistikreikan osaamisen taso on sellainen, että vakiosanavarastooni eivät kuulu esim. "siivekäs sanansaattaja" tai "omahyväinen kosija". 

Tuo ostamani kirja on varmaankin tehty kreikkalaisia lapsia ajatellen. Se on suhteellisen helppoa ainakin äidinkielenään sitä puhuvalle - ei minulle. Kirja on jaettu kymmenen pienempään kappaleeseen ja olen nyt ensin lukenut kappaleen läpi parikin kertaa ja jotenkin olen päässyt selville, mitä siinä kerrotaan. Seuraavaksi olen vanhaan malliin alkanut käydä tarinaa läpi niin, että käännän sen suomeksi niin tarkasti kuin osaan ja etsin kaikki vieraat sanat ja samalla tutkin myös mahdolliset synonyymit. Homma siis etenee tosi hitaasti, mutta koska kreikan kielen oppimiseni on nyt siinä vaiheessa, että tarvitsen lisää sanoja - peruskielioppi on kohtuullisen tuttua - on minun sitkeästi kaivettava näitä tarinoita auki. Minulla on melkoisen hyviä sanakirjoja. Tässä kuvassa on lähes neljäkymmentä vuotta vanhasta opuksesta kuva. Nykypäivän maailmassa ei ihan kaikkea löydy näin vanhasta kirjasta ja silloin on pakko ottaa netti avuksi. 

***********

En käytä netin tarjoamia käännösohjelmia kuten Google Translatoria muuten kuin tuolla "tien päällä", jos en kerrassaan muista tai tiedä jotain oleellista sanaa. Vaikka nuo kääntäjäappit ovat ihan kohtuullisia, eivät ne kaikkea osaa, joskin tuntuvat kehittyvän koko ajan. Sanakirjasta itse hakien ja sen käyttöä' miettien on oppiminen varmaan jossain määrin tehokkaampaa. 

Tämän teoksen suomentaminen on aika vaivalloista, koska eteen tulee aika paljon outoja sanoja, enkä ole halunnut mennä eteenpäin ennen kuin olen kaivanut tuntemattoman sanan tai sellaisen, jota en muista tai verbistä puhuttaessa en keksi sille perusmuotoa. Eipä tuo haittaa, koska minulla ei ole minkäänlaista deadlinea ja ei tässä tarvitse kieli pitkällä jännittää, pääseekö Odysseus koskaan takaisin Ithakaan vai ei. Minä satun tietämään sen. 

Aikoinaan oppikoulua ja sittemmin lukiota käydessäni kielten opiskelun prioriteteettina oli eksakti kääntäminen vieraasta suomeksi ja päinvastoin. Niinpä kirjat ovat täynnä sanojen päälle kirjoitettuja suomennoksia. Samaa taktiikkaa noudatan tässäkin ja niinpä kirjani alkaa olla aika sotkuinen, mutta jospa tämä tästä etenisi hiljalleen.

Odysseia on tarina kreikkalaisesta Ithakan saaren kuninkaasta, Odysseuksesta, joka taisteltuaan Troijan sodassa lähti kotimatkalle, joka kestikin tajuttoman kauan. Itse sota oli kestänyt kymmenen vuotta ja sen jälkeen Odysseus itse harhaili merellä kohdaten siellä runsaasti hurjia vastoinkäymisiä. Aivan yksinhän Odysseus ei suinkaan lähtenyt ylittämään Aegean merta tavoitteenaan kiertää Peloponnesoksen niemimaa ja sitten päästä rannikkoa pitkin Ithakaan, joka sijaitsee hyvin lähellä niemimaata Länsi-Kreikan rannikolla. Siellä se Ithaka on edelleen.

Odysseia on nyt ajankohtainen, koska sen huikea, lähes kolmituntinen elokuvaversio on täyttänyt leffateattereita ympäri maailman. Kävin katsomassa sen ja pidin siitä. Se on synkeä leffa, mutta hyvin ovat käsikirjoittajat ja ohjaajat saaneet vangituksi tarinan juonen alusta loppuun niin, että katsojalle ei jää epäselvyyttä eikä tolkuttomasti tarvitse tulkita tapahtumia.

TÄSSÄ KOHTAA SITTEN SE VAROITUS!!!!! TÄSTÄ ETEENPÄIN TULEE JUONIPALJASTUS!!!!

Kun Odysseus lähti Ithakasta, häntä jäivät odottamaan kuvankaunis kuningatar Penelope ja heidän poikansa Telemakhos. Koska Odysseus viipyi ja viipyi alkoivat lukuisat miehet pommittaa häntä naimisiinmenovaatimuksilla, koska he kaikki uskoivat Odysseuksen kuolleen. Lopulta Telemakhos lähti etsimään isäänsä ja saikin selville, että tämä oli selvinnyt Troijan sodasta. 

Tunnetuimpia tarinoita Odysseuksen tuskaisesta kotimatkasta ovat tapahtumat vielä jäljellä olleen miehistön kanssa. Paluumatkaajat ajautuvat mm. Kirke-velhon saarelle, missä noita oli jo ehtinyt muuttaa Odysseuksen joukot sioiksi, kunnes Odysseus onnistuu pakottamaan Kirkeä palauttamaan possut hänen sotilaikseen. Toinen kuuluisa tapahtuma on kykloopin luolaan vangeiksi joutuminen ja olihan Odysseus joutua seireenien pauloihin laivan purjehtiessa houkutuslaulua laulaneiden kauniiden, mutta ilmeisen pahojen naisten, saaren ohi. Kertomukseen kuuluu myös merkittävä vierailu manalassa.

Merkittävä osa Odyyseuksen paluumatkasta kuluu Kalypso-nimisen naisen saarella. Hän pelasti haaksirikkoutuneen Odysseuksen haaksirikosta ja yritti saada tätä jäämään puolisokseen. Kalypson saarella naisen puolisona Odysseus olisi saanut ikuisen elämän muutenkin yltäkylläisen ja nautinnollisen elämän lisäksi, mutta hän valitsi kuolevaisuuden ja perheensä ja kun jumalatar Athene vakuutti Kalypsolle, että tämän on päästettävä Odysseus, pääsi mies lopulta kotimatkaa jatkamaan.

Lopulta harharetkeilijä pääsee kotisaarelleen, missä hän aikansa tutkittuaan tilannetta,  tuli näkyville naamioituneena kerjäläiseksi ja sitten sankaritarinoiden tapaan tuhosi kaikki vastustajansa ja Penelope sai miehensä takaisin.

Tarinan kirjoittajaksi arvellaan Homeros-nimistä runoilijaa ja tämä kertomus on tosiaankin runomittaan kirjoitettu. En ole koskaan sitä lukenut, mutta tarinaan tutustuin jo pikkupoikana, kun se löytyi sarkajuvana kirjastosta.

Odysseia on nyt ajankohtainen, koska sen huikea, lähes kolmituntinen elokuvaversio on täyttänyt leffateattereita ympäri maailman. Kävin katsomassa sen ja pidin siitä. Se on synkeä leffa, mutta hyvin ovat käsikirjoittajat ja ohjaajat saaneet vangituksi tarinan juonen alusta loppuun niin, että katsojalle ei jää epäselvyyttä eikä tolkuttomasti tarvitse tulkita tapahtumia.