keskiviikko, 8. heinäkuu 2020

Valokuvia ja albumeita

Kun olin lapsi, ei valokuvia juurikaan otettu. Meillä oli ikivanha musta laatikkokamera, jolla pääasiassa leikittiin, mutta eipä ihmeemmin kuvailtu. Suurin osa lapsuuteni kuvista on jonkun muun ottamia - ei esimerkiksi isäni. Jonkinlaisen kasvukertomuksen toki saan keräämällä kaikki minusta otetut kuvat nollasta viiteentoista, koska niitä ei ole kovinkaan paljon. Ymmärtääkseni isäni oli hillittömän nuuka rahankäyttäjä ja kaikki, mikä oli hänen mielestään turhaa, sai jäädä ostamatta ja ottamatta. Tähän kategoriaan se valokuvauskin sitten varmaan kuului. Isän veljistä tunsin parhaiten Jussin, eikä heilläkään koskaan valokuvattu ihmeesti. Enoni perhe, jonka luona asuimme ensimmäiset vuodet isän kuoleman jälkeen ei myöskään harrastanut kuvaamista.

Siispä on erikoista, mistä minulle syntyi niin kova hinku alkaa valokuvausharrastus. Ostin ensimmäisen kamerani joskus 1970-luvun alkuvuosina. Alkuvaiheessahan minä otin pääasiassa mustavalkoisia kuvia, jotka vielä kaiken lisäksi tein itse - jopa kehitin filmit, mikä oli vähintäänkin hurja homma. Aika monta rullallista pilasinkin, ennen kuin opin pyörittämän kuvatun filmin kehikkoon ja sitten oikeassa suhteessa käyttämään kehitettä ja kiinnitettä. Jossain vaiheessa vein sitten mustavalkoisetkin filmit kehittämöön. Ei maksanut paljon ja onnistui aina.

OKL:n aikaan tein jonkin verran kuvia -en paljon, mutta joka tapauksessa tein. Siltä ajalta on aika paljon myös värikuvia eli hieman raottelin kukkaron nyörejä kuvaamista ajatellen, mutta ei se vielä mitään superakttivista touhua ollut. Oikeastaan vasta siitä, kun Essi syntyi, aloin ottaa kuvia enemmänkin. Jossain vaiheessa sain paremman kameran ja kuvaaminen lisääntyi. Ei mitään taidekuvia, vaan ihan näitä elämän peruskuvauksia.

Eilen aamulla ollessani pyörälenkillä, oli yksi tietohallinnon kirjahyllyn hyllyistä pudonnut. Kannatinjutut pettivät ja sotku oli sen näköistä, mutta onneksi mitään ei särkynyt. Martin ( = arvokas kitarani) oli aika lähellä, kun olen sitä siinä soitellut parina iltana. Siivosin sotkua ja silloin iski ajatus, että nostanpa albumit pois kaapista, jotta niitä tulisi edes joskus katsotuksi. Meidän kotivideoitammehan minä katselen aika useinkin, koska ne on niin helposti saatavilla, mutta valokuvat ovat kyllä saaneet olla aika rauhassa. Asettelin hyllyt hiukan uusiksi ja lopulta sain melkein kaikki albumimme tuohon kirjahyllyyn. 

Vaan enpä ollut tajunnut, kuinka helkkarin paljon niitä on. Paria vanhempaa albumia katsellessani tajusin myös surukseni, että värit alkavat mennä huonoiksi, joten jotain olisi tehtävä. Digitointi lienee jonkinlainen ratkaisu.

SKANNAUS.jpg

Otin yhden albumin, missä oli Essin vauvakuvia. Osa kuvista alkaa olla aika lailla haalentuneita ja siksipä skannattuani kuvat, käsittelin niitä PhotoShopin pikakomennoilla ja sain niihin ehkä jossain määrin niitä vanhoja värejä esiin - hieman kirkkaampia nuo ovat kuin albumissa maanneet otokset. On muuten hidasta touhua. Tässä yksi hyvä otos jostain sieltä menneisyydestä.

smallessi.jpg

******

Tässä on nyt tutkittava näitä albumeita oikein pieteetillä ja harkittava tarkkaan, mitä kuvia alan digitoida. Periaatteessa voisin kyllä tehdä sen kaikille kuvilleni, mutta reaaliteetit tulevat vastaan. Tämä duuni on nimittäin hirveän hidasta ja kuvia on aikuisten oikeasti ihan hirveästi. Ei puhuta sadoista - tuhannet ovat lähempänä totuutta ja minä olen varmaan lähempänä sataa vuotta, kun nämä kaikki kuvat on saatu digiformaattiin ja silloin - vuonna 2057 - on varmaan uudet arksitointimenetelmät keksitty. Tässä alahyllyillä koko albumihässäkkä. Jos jään kokonaan pois töistä, niin onpahan sadepäiville yksi lisähomma taattu. Oikeanpuolisen hyllyn oikeassa reunassa on Ifolorin kuvakirjoja, joita teen säännöllisesti ja näin minulla on albumit myös nykykuvista alkaen vuodesta 2009.

kirjahylly.jpg

tiistai, 7. heinäkuu 2020

Pyöräilytavoite puolessa

Laitoin viime viikolla blogiini postauksen pyöräilytavoitteestani eli jos vaikka 1000 kilsaa saisi tämän kesän aikana pakettiin. Silloin oli 440 kilsaa. Nyt on 500 täynnä eli puolet on hoidettu.

Lenkit ovat olleet 11-18  kilometrin mittaisia eli pyöräilyä ajatellen aika lyhyitä. Minulla on jokunen FB-kaveri, joiden tiedän harrastavan pyöräilyä enemmältikin. Jotkut ajavat tuollaisen 500 kilometriä hyvinkin parissa viikossa tai en minä ihan tarkkaan tiedä, mutta en pitäisi ihmeenä. Yksikin FB-kaverini laittoi tehneensä hyvän aamulenkin ~ 63 kilsaa, mikä on ymmärtääkseni kova suoritus. Minä en millään kykenisi tai jos vaikka ajaisinkin tuollaisen lenkin, niin tokkopa tarvitsisi viikkoon ajatellakaan ajamista.  Näillä tuntemillani kavereilla on kevyet pyörät, hyvin kapeat renkaat ja ne kiinnitettävät polkimet, jotka nostavat tehoja jopa 20%:lla. En ole kuitenkaan mitenkään innostunut hankkimaan uutta pyörää enkä vallankaan sellaista, mikä maksaa paljon.  Toki varmaan jokainen lenkkini olisi hieman nopeampi ja saattaisin ajaa pitempiäkin lenkkejä, mutta en koe sitä tarpeelliseksi.

Täytyy muistaa, että olen 63-vuotias eli en enää mikään poikanen. Ajauduin tai oikeastaan päästin itseni huonoon kuntoon sen jälkeen, kun täytin 55 tai niillä tienoilla. Siitä seurasi reipas painon nousu ja se taas vie helposti intoa esim. harrastaa liikuntaa. Nyt tässä kohtaa haluan sanoa kokemukseni syvällä äännähdyksellä, että jos a) nukut huonosti, etkä tunne itseäsi koskaan oikein levänneeksi ja etenkin iltapäivisin olet ihan tööttööt ja b) joku läheinen tai joku muukin kertoo, että kuorsaat paljon, niin mene lähimpään lääkäriin ja kerro eläväsi kuvitelmassa, että sinulla on uniapnea. Olin vielä kaksi vuotta sitten usein tosi väsynyt ja haluton esim. lähtemään lenkille. Työterveyslääkäri heitti epäilyksen uniapneasta ja sehän minulla sitten ilmeni. Sain sen yöhengityslaitteen eli c-papin ja siitä eteenpäin elämän laatu on selvästi parantunut. Puolessa vuodessa olotila muuttui ihan selvästi, mutta täytyy kuitenkin pitää jalat maassa ja kertoa, että en muuttunut 20-vuotiaaksi ~ olen edelleen yli 60 ja kyllä ne merkit tuntuvat.

Kuten sanoin, en aja hirveän pitkiä lenkkejä. Pisin on tähän saakka ollut kuta kuinkin 30 kilsaa. Kävin tänä vuonna eka kerran pyörän päällä huhtikuussa ja silloin lenkit olivat noin 8-11 kilsaa eli hiljalleen olen lisännyt matkaa. Tähän asti olen tehnyt 35 lenkkiä ja kilsamäärä on tosiaankin 501,8, mikä tekee keskimäärin vähän päälle 14 kilsaa/lenkki. Paras keskivauhti on ollut hieman yli 20 km/h, mutta enimmäkseen menen noin 17-18 km/h nopeudella eli ei siis mitään hurjaa vauhtia. Nopein kilsa on ollut Nummelan ja Oinasjoen välissä kirkolle päin tullessa jolloin viivyin sillä pätkällä noin 1,56 eli siinä mentiin jo kuitenkin selvästi keskivauhtiani kovempaa. No, siinä on alamäki ja silloin oli myötätuuli. Sport Trackerin mukaan kovin vauhti on ollut 52,9 km/h, minkä epäilen saavuttaneeni Suonpään tiellä kirkolle päin tullessa noin 5 km päässä täältä kotoa. 

Olen tietenkin hyvin iloinen siitä, että olen jaksanut pyöräillä näinkin paljon, vaikka se tietenkin kovien harrastajien silmissä näyttää ihan pikku spurtilta. Kuitenkin ikäni huomioiden ja sen, että vaikka painoni on viimekesäisestä pudonnut yli 15 kg ja koko tämän kuluneen vuoden olen kyennyt liikkumaan ihan hyvin, ei tämä kestävyyskunto vieläkään ole mikään supertasoinen. Aion pitää lenkit edelleenkin tällaisina lyhkäisinä ja hidastempoisina ja muistan toki jättää päiviä väliin, koska en tietenkään palaudu läheskään sillä tavalla kuin vaikkapa 35 vuotta sitten, jolloin juoksin tämän mittaisia pätkiä ja sitten muutaman kerran kesän päätteeksi hilpaisin maratonin.

st.jpg

maanantai, 6. heinäkuu 2020

Autoilua kotimaassa

Ostin elämäni ensimmäisen auton kesällä 1982. Se oli Mini, jonka keksin ostaa opiskelukavereiltani. Näppärä, pieni auto, jolla köröteltiin Jyväskylästä Vihtiin heinäkuun viimeisenä päivänä ja joka oli myös Irmelin ensimmäinen kokemus autolla ajamisesta itsekseen. Hän nimittäin ajoi kortin vasta, kun olimme jo muuttaneet tänne. Aluksi hän ajatteli, että hän ei koskaan tarvitsisi ajokorttia, mutta maalla asuminen on ihan toinen juttu kuin kaupungissa. Hänhän on kotoisin Kotkasta, missä pääsi joka paikkaan kaupunkibussilla. 

Oma auto tietenkin helpottaa menemistä sinne ja tänne, nopeuttaa matkantekoa ja myös mukaan otettava tavaramäärä on aivan toinen kuin jos kulkisi bussijunalaiva-kombinaatiolla. Silloin vuonna 1982 ei ihmeemmin tehty autoretkiä muuten kuin kotoa Helsinkiin, Kotkaan ja Kivijärvelle. Yhtään sen enempää ei 80-luvun alkupuolella ajeltu senkään jälkeen, kun luovuimme Ministä ( pakko, kun se hajosi) ja vaihdoimme ensin Ladaan ja sitten Opeliin. Kuta kuinkin samat kohteet koko ajan. 

Tässä kohtaa voisi tietenkin kysyä, miksi emme tehneet autolomia, kuten muutkin ihmiset. Vastaus on ihan yksinkertainen ~ ei ollut varaa. Hotellit ja muut majoituspaikat olivat hillittömän kallliita meidän tuloluokkaamme ajatellen. Teltta- tai muu halpamajoitus ei sekään houkutellut, koska vuodesta 1982 alkaen meillä oli 90-luvun alkuun saakka koko ajan vaippaväkeä ja meneväisiä lapsia, joiden vahtiminen oli oma lukunsa. 

Ensimmäinen oikein kunnollinen autoloma tehtiin sitten kesällä 1988. Meillä oli punainen Opel Kadett, joka oli ihan surkea, koska se oli koko ajan rikki, mutta kesti kuitenkin ihan ulkomaille saakka ~ Ruotsiin. Kävimme Kålmordenissa ja Gotlannissa. Hienot reissut.

Aloin perjantaina miettiä, missä olemme ajelleet näiden vajaan neljänkymmenen vuoden aikana, kun meillä on ollut auto. Otin punaisen tussin ja vetelin vanhaan karttaan reittejä. Ehtona oli, että vähintään Irmeli ja minä olimme autossa. Jonnekin 2000-luvun alkuun saakka meillä oli aina joku lapsista mukana, kun ajelimme reissujamme, mutta toki vähitellen he yksi kerrallaan jäivät yhteisistä reissuista pois.

************

suomi1.jpg

Tässä kartassa näkyy käytännössä kokonaan se, missä olemme ajelleet. Ulkomaan ajelut eivät tietenkään, mutta niitähän ei ole kuin kolme. Se äsken mainittu Ruotsin reissu kesällä 1988, Länsi-Virossa Haapsalun ympäristössä ajelu vuonna 2005 ja sitten Saksa-Itävalta-Italia-akselilla 2006 kesällä. Kuten jokainen voi tästä huomioida, emme ole mitenkään ihmmellisen paljon ajelleet. Etenkin Itä- ja Pohjois-Suomi ovat jääneet vaille meidän osanottoamme.

********

Otetaanpas tähän tuo Lapin reissu. Se törröttää tuossa yksinään kuin kuoleva mänty muuten autiolla suolla. Tuo ajoreissu tehtiin hiihtolomalla 1997. Silloin pyyhälsimme sinisellä Mazdalla ensin yöksi Kivijärvelle ja toisena päivänä sitten Oulun kautta Kittilään. Se on elämämme ainoa yhteinen Lapin reissu ja valitettavan tosi juttu on, että en ole sen jälkeen kaivannut sinne pätkääkään. Ei iskenyt Lapin lumo yhtään.

suomi3.jpg

*****

Eteläisempi Suomi on toki tutumpi. Kaakkois-Suomeen on tutustuttu silloin, kun Irmelin vanhemmat vuokrasivat Virojoelta kahtena kesänä 1990-luvun puolivälissä vanhan nuorisoseuran talon mökiksi. Sieltä tehtiin sitten päiväretkiä ihan itärajan tuntumaan ja ainakin Lappeenrannassa käytiin. Imatra, Punkaharju ja Savonlinna tulivat tutuiksi Essin opiskellessa Savonlinnassa 2000-luvun alkuvuosina.

Kesällä 2017 teimme länsirannikon road tripin kahdestaan. Ajoimme ensin Poriin ja siitä sitten pohjoiseen päin Kristiinankaupunkiin, Vaasaan ja Kokkolaan, mistä sitten vielä Kivijärven kautta kotiin. Kaksi kesää sitten ajelimme Ahvenanmaalla, minne menimme laivalla ensin Turusta Maarianhaminaan ja sitten viime kesänä kävimme Kolilla, minne ajelimme Kivijärven kautta mennen tullen eli tavallaan halkaisimme Suomen.

suomi2.jpg

********

Aika laiskasti me siis olemme autoilleet, mutta kyllä siinä paljon on sitä, että meillä ei koskaan ole oikein ollut todella pitkien matkojen kulkuvälinettä eli kun lapset olivat pieniä, automme olivat ensinnäkin vanhoja ja pieniä eli ei niillä oikein uskaltanut ajaakaan ihan pitkiä reissuja ja nyt kun olemme kahdestaan ja tavaraa kyllä saisi matkaan niin paljon kuin tarvitsee, niin hieman meinaa ajatus autoilusta laiskottaa. Meillä on kyllä jo yli kymmenen vuoden ajan ollut koko ajan suhteellisen tuore ja varma ajopeli kotona ja nyt varsinkin nämä kolme viimeisintä autoamme ovat olleet sellaisia, että niillä on viitsinyt ajaa pitempiäkin matkoja, koska ne ovat olleet suorituskyvyltään parempia kuin mikään aiempi kotteromme.

Tälle kesälle olemme suunnitelleet pienehkön reissun tuonne heinäkuun loppuun, mutta eipä sekään mitenkään kauas suuntaudu. Siihen palaan sitten, kun toteutus on tapahtunut... 

 

lauantai, 4. heinäkuu 2020

Urbaani siirtolapuutarha ravintolakompleksi

Juhuu, mikä otsikko. Noin kylmiltään ei sanoisi kyllä yhtään mitään, mutta kyseinen juttu on ihan yksinkertainen. Tässähän on kyse niistä pienistä popup-ravintoloista, joita on laitettu ympäriinsä Helsingin Senaatintorille siihen Aleksanterinkirkon alapuolelle. Sitten koko tori on täynnä pöytiä, joihin voi mennä syömään osatamaansa tuotetta. Kuva on puhuttelvampi kuin selostus eli tässä siis näkymä kirkon portailta.

DSC_0016.jpg

Ajelimme eilen aamupäivällä kaupunkiin. Jätimme auton tavalliseen tapaan keskikaupungin ulkopuolelle Etelä-Haagaan, Kertun ja Miksan kodin lähelle ja ajelimme sitten kuin "turret" parhaimmillaan kympillä (spåra) keskustaan. Olemme jo muutaman vuoden ajan toimineet stadissa tällä tavoin emmekä aja keskustaan, ellei ole pakko. Ajaa siellä voisi, joo, mutta parkkipaikan löytäminen etenkin arkipäivisin on aivan järjettömän hankalaa tai ainakin ilmaisen katuparkin saaminen. Eipä muuten ollut paljon matkustajia ja jokainen tuntui etsivän aina uuden paikan mahdollismman kaukaa jostain toisesta.

ratikka.jpg

Vaihdoimme kulkuvälinettä kympistä neloseen Lasipalatsin kohdalla ja jatkoimme suoraan tuonne ruokapaikalle. Kuten kuvasta näkyykin, ovat pöydät suhteellisen kaukana toisistaan ja huomasin, että hyvin osasivat ihmiset jonottaa turvavälejä pitäen.

Noissa kopeissa olivat ruuat suhteellisen hinnakkaita, mutta eivät nyt kuitenkaan mitään mahdottomia. Tai itse asiassa ei ne hinnat kovin kaksisia olleet, mutta aika pienet ateriat olivat, mutta kysehän olikin enemmän elämyksestä kuin nälän tappamisesta.

Irmeli söi basilikarisottoa ja minä puolestani savustettua lohta, seassa salaattia ja pottuja. 

DSC_0006.jpgDSC_0010.jpg

Noin avonainen paikka Helsingissä ihan lähellä meren rantaa on tietenkin aivan ihanteellinen paikka lokeille. Tätä lokkilintujen invaasiota on toki jo vuosien ajan yritetty ratkaista ja onhan noita erinäisiä verkkoja ja muita kokeiltu ihan hyvällä menestyksellä. Tämän kesäruokalan päälle on viritetty melkoisesti joitakin lankoja eikä ainakaan eilen siellä alhaalla näkynyt ruokarosvoja. Lankojen päällä kyllä näkyi kyttäperkkoja. Otin kuvan tuosta viritelmästä ja se näkyy tässä tai ei näy. Siellä kirkkaassa auringonvalossa oli hieman vaikea nähdä, miten ne langat kuvassa näkyvät, mutta ainakin isolla näytöllä ( = pöytätietokone) ne näkyivät. Laitan tähän sen kuvan.

DSC_0001.jpg

Tarkoitus oli mennä vielä johonkin museoon, mutta tietyistä sattumuksista johtuen jätettiin väliin ja mennään paremmalla ajalla joskus.

Kyllä tuo stadissa vaeltelu on aina mukavaa, mutta myös hieman raskasta. Aika lailla väsynyt oli kokonaisolotila, kun kotiin päästiin ja toki perjantai-illan hupi hoidettiin alta pois ( = puhlarit) ja sitten käytoon saunassa, mutta hyvin siinä taas unta sai, kun päänsä tyynyyn laski.

torstai, 2. heinäkuu 2020

Pyöräillen

Polkupyöräily on vanha keksintö. Ne ensimmäiset mankelit olivat kyllä melkoisia härpäkkeitä nykypäivään verrattuna, mutta perusidea niissä oli sama kuin tämänkin päivän pyörissä. Istutaan satulaan ja poljetaan jaloilla ja tällä lihasvoimalla vekotin sitten menee eteenpäin. Yleinen käsitys on, että maailman ensimmäinen virallinen polkupyörä on päässyt julkisuuteen juurikin 200 vuotta sitten, jolloin Saksassa kehiteltiin sellainen potkittava vekotin, jossa siis ei vielä ollut polkimia eikä ketjuja voimansiirrossa.

Nykyään polkupyöriä on monenlaisia. Vaihteilla ja ilman, raskaita ja keveitä, maantiepyöriä ja metsäpyöriä, halpoja ja kalliita ~ joka lähtöön riittää. Uusimpia muotiin tulleita villityksiä ovat nämä sähköpyörät, joita varmaan on ollut jo 1990-luvulla, mutta ne ovat yleistyneet vasta viime vuosina. Samoin hauskan näköiset fatbiket, joita on pyörinyt teillämme muutaman vuoden ajan.

Minulla on käytännöllisesti katsoen aina ollut polkupyörä, joskin niistä yksikään ei ole ollut mikään supersuperhieno. Kouluaikanani keskikoulusta yliopiston loppuun saakka ajoin äidin vanhalla 1950-lukuisella naisten pyörällä, jolla ajoin kerran Kivijärveltä Saarijärvelle yhtenä kauniina kesäpäivänä. Opiskeluaikanani Jyväskylässä polkukone oli kerrassaan mainio vekotin ja siihen aikaan sitä ajettiin kelistä riippumatta ~ kesät ja talvet ja niiden välissä. Lopulta tuo vanha uskollinen palvelija ruostui keskirungosta ja meni poikki. Jonnekin Jyväskylän kaatopaikalle se sitten joutui.

Vihtiin muutettuamme minulla ei ensin ollut omaa pyörää - ajelin Irmelin pyörällä minkä ajelin, mutta sitten sain ehkä isänpäivälahjaksi Tähtipyörän, joka oli ihan kilpapyörän näköinen, mutta hieman raskaalloinen ja painava. Oli siinä viisi vaihdetta ja aika paljon minä sillä ajelin vallankin siihen aikaan, kun en pystynyt jalkakipujen takia juoksemaan ja maratontreenit olivat päällä. Sekin lopulta särkyi ja silloin sitten ostin nykyisen pyöräni, joka on ollut minulla ainakin 10 vuotta. Se on tukeva ja vahva maantiepyörä, jossa on seitsemän vaihdetta.

polkis.jpg

Sanoisin, että olen pyörän hankittuani ajanut sillä joka vuosi jonkin verran, mutta uskoisin, että en koskaan niin paljon kuin nyt tänä vuonna. Aloitin pyörälenkit käytännössä jo helmikuussa, joskin tein niitä kuntosalilla, mutta ennen koronajuttuja ehdin käydä kymmenkunta kertaa polkemassa siellä ja sain jalat tottumaan siihen touhuun. Ainahan ensimmäiset pyöräilyt ovat rankkoja etenkin reisilihaksille ja niinpä sitten huhtikuussa, kun pääsin lopulta ajamaan maantielle, eivät jalat tulleet ihan niin kipeiksi kuin olisi voinut kuvitella.

Nykypäivän elämässä meillä on käytössä erittäin loistelias laitos kilometrien mittaamiseen. Ei siis tarvitse arvioida kulkemaansa matkaa, oli sitten kyse hiihdosta, juoksusta, kävelystä tai pyöräilystä. Siis ihan tavallinen puhelin, johon saa lisätyksi appina Sport Trackerin tai vastaavan. Laitos kertoo melkoisen tarkasti, kuinka paljon kerrallaan on kulkenut. Tässähän siis näemme ajamani reitin, keston, kokonaismatkan ja keskinopeuden. Sport Tracker mittaa kyllä paljon muutakin, mutta en ole niitä tähän sen enempää nyt laittanut. Tämän lenkin tein tänään aamulla - kotoa Nummelaan päin ja sitten takaisin ja kylän ohi ja kävin kiertämässä tuolla muutaman kilometrin päässä ja tulin eri tietä takaisin. Reitti on noin 20 kilsaa ja ajelin sen suhteellisen kevyesti. Sport Tracker laittaa samat reitit aina aikajärjestykseen ja tuo toiseksi nopein tuossa taitaa tarkoittaa myös hitainta ajoa, koska käsittääkseni/muistaakseni olen ajanut sen vain kaksi kertaa. ST kertoo myös mm. huippunopeuden, mikä minulla on tänä vuonna ollut hieman yli 50 km/h, mikä toki on tullut kovassa alamäessä. Hyvä, kun en tiennyt siellä mäessä, kuinka lujaa menin - siinähän olisi tullut pakokauhu. Yleensä ajan keskimäärin noin 20 km/h vauhdilla, missä ylämäet toki sujuvat hitaasti ja sitten päinvastoin. Tähän mennessä nopein kilometri tuli eräänä sunnuntaiaamuna, kun ajoin hyvään myötätuuleen Nummelasta kotiin päin. Siinähän tullaan alamäkeä ja kun tosiaan selkään puhalsi, niin pääsin kilometrin alle kahteen minuuttiin.

bike2.jpg 

Sport Tracker laittaa muistiin kaikki ajot ja laskee esim. jollain aikavälillä ajetun matkan. Aikaväliä voi hakea päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain. Tuolta on nyt sitten helppo katsoa, että tähän päivään mennessä olen ajellut tänä vuonna 444,1 kilometriä (kts. kuva alla). Samasta paikasta voi katsoa erikseen esim. tämän viikon ajot, joita on nyt 61,7 kilsaa.

bike1.jpg

Sen verran tässä on tavoitetta, että haluaisin 1000 kilsaa täyteen. Tiet pysyvät sulina melko varmaan lokakuun loppuun saakka, mutta suurempi ongelma kuin liukkaus, on kylmyys. Jos on kovin viluista, ei minun ikäinen ukko halua ajaa palelemassa, koska se on ihan fyysinen ongelma.

Niinpä olisi parasta saada 1000 kilsaa täyteen ennen syyskyyn loppua, minkä pitäisi kaikkineen olla suhteellisen helppo juttu, kunhan en loukkaa itseäni enkä muuten mitenkään sairastu.