Koulupuheissa veisataan nyt virttä tasa-arvoisuuden nimissä. Oikeus koulunkäyntiin, siellä tarvittaviin välineisiin, historiallisesti merkittävään kouluruokailuun, retkiin ja ylipäätään kaikkeen on tärkeä arvo. Sen nimissä on kuitenkin myös tasa-arvoisuuden lisäksi vallalla tasapäistämisen meininki. On ihan hyvä asia, että kaikille annetaan mahdollisuudet, mutta kaikki eivät pysty kaikkeen ja jos ei eriytetä, jos ei laadita oppimisohjelmaa kykyjen mukaisesti ja jos ei anneta mahdollisuuksia mennä asioissa oman tason mukaisesti, loppuu motivaatio ja itse asiassa näin on jo pitkään jatkunut.

Sunnuntain Hesarissa oli pitkä juttu äidinkielen opettajaksi kouluttautuneesta Leea Lakasta, joka sittemmin on tehnyt väitöskirjaa, johon hän haki aineistoa viettämällä yhden lukuvuoden kahden koulun yhdeksännen luokan takapulpetissa. Juuri siellä, minne opettajan silmä ei niin kovin yllä. Yltääkö aina edes halukaan, jota ei tosin tässä tutkimuksessa tainnut tutkija huomioida. Pohjana Leea Lakalla oli se, että opettaessaan ammattikoulussa hän oli ihmetellyt, miksi ammattikoululaiset lukevat niin huonosti ja miksi kirjoittaminen yhtä lailla on surkeaa.

En nyt ala tehdä lyhennelmää Hesarin artikkelista, mutta yleiskuva siitä on se, että yläkoululaisten takariviporukka arvioi koko ajan, mikä on todella heille tarpeellista. "Ei mun tarvii osata laskea tilavuuksia, kunhan osaan vaihtaa jarrupalat". Tilavuuden laskemisesta on toki hyötyä omassa elämässäkin kenelle tahansa, mutta onko auton jarruja korjaavalle henkilölle hyötyä tietää Pähkinäsaaren rauhaan johtaneiden tapahtumien lopullinen ratkeaminen tai vaikkapa Paavalin retket ympäri ämpäri Välimerta. Ihmiset ovat erilaisia oppimiskyvyiltään ja siksi opetussuunnitelma ei voi olla sama kaikille. Kuka mitäkin tarvitsee. Pohjana toki täytyy olla jonkinlainen yleissivistys, joka taas syntyy, kun pidetään huoli siitä, että kaikki oppivat kunnolla lukemaan ja hallitsevat yhteiskunnan toimivuuden perusasiat. Niin ikään peruskielitaito on välttämätön, samoin matemaattisten asioiden ymmärtäminen.

Kun samassa koululuokassa on todella taitavia, niitä tulevia tohtoreita ja sitten kognitiivisesti heikkoja, mutta käsillä taidokkaasti työtä tekeviä oppijoita, syntyy väkisin isoja eroja. Siinä keskiluokassa, näiden kahden ääriryhmän välissä on paljon porukkaa ja siellä on pahuksen helppo pudota alemmaksi - paljon vaikeampaa on nousta. Syystä tai toisesta oppimista ja menestystä ei arvosteta, kuten pääosin minun lapsuudessani ja nuoruudessani. Jonkin verran silloin kauan sitten saattoi tulla sanomista "pinkoilusta", mutta se ei ollut kovin suuri juttu. Meidän ikäpolvessamme oli paljon niitä, jotka oikeasti tajusivat, että opiskelemalla pääsee elämässään eteenpäin niin taloudellisesti kuin sosiaalisessa hierarkiassakin, jos näin haluaa. Pinkoilu-sanaa ei enää käytetä - se on nykyään "traihardaamista".

Tänään Hesarissa julkaistussa artikkelissa kansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Nasima Razmyar kertoo haastattelussa, että painotusluokat lopetettaisiin ja oppilaaksiottoalueet uudistettaisiin. Ei, ei , ei kertakaikkiaan ei. Me tulemme tarvitsemaan tässä maassa korkeasti koulutettuja ihmisiä ja heidän peruskoulutuksensa on saatava hyvään vauhtiin jo peruskoulun puolella. Luokassa, jossa on koko yhteiskunnan kirjo edustettuna, joudutaan vääjäämättä menemään hitaampien oppilaiden tahtiin etenkin matemaattisissa ja kielellisissä asioissa ja myös ymmärtämistä ja analyyttistä pohdintaa vaativissa tehtävissä. Eivät kaikki näitä taitoja hallitse eikä ole tarpeenkaan. Hajamielinen proffa voi viedä autonsa huoltoon ja siellä käsistään kätevä kaveri vaihtaa jarrupalat ja öljyt ja kiinnittää pakoputken ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Mitä järkeä on tulevan tekniikan tohtorin tai tulevan sydänkirurgin kuunnella kymmenennen kerran, kun matematiikan opettaja selvittää ysiluokkalaisille, kuinka ensimmäisen asteen yhtälö ratkaistaan. Tuo tuleva tiedehenkilö selviäisi helposti toisen asteen yhtälöistä, derivaatoista, integraaleista ja sellaisista haasteista, mutta nykymenetelmillä hän joutuu kuuntelemaan liikaa junnaamista ja opettajan ja huonosti käyttäytyvien oppilaiden välistä sanasotaa.

Minä olen viimeksi kuluneiden ainakin 15 vuoden ajan puhunut jatkuvasti eri paikoissa selkeän eriyttämisen ja jopa vähintäänkin osittaisen rinnakkaiskoulujärjestelmän palauttamisen puolesta. Olen edelleen vankasti tätä mieltä.