Kuten tässä on jo monta kertaa tullutkin syksyn aikana kirjoitelluksi, soitan bändissä, jonka nimi on AVK ja sehän tulee hieman pidemmästä sanasta eli Ammatinvalintakysymys. Sen tarkemmin en tässä asiaa avaa, mutta kaikki yhtyeemme jäsenet ovat opettajia ja eräässä keskustelussa puhuttiin yhdestä asiasta, joka onnistuu, jos on sattunut päätymään opetusuralle. Minähän en enää ole työelämässä, mutta toki olen ikuisesti opettajanimikkeellä - halusin tai en.

Bändiämme voi hyvinkin kutsua bilebändiksi. Ohjelmisto on käytännössä koko ajan hikihumppaa ja jos laulu on jostain syystä alunperin ollut hidastempoinen, olemme laittaneet siihen melkoisen runsaasti lisäpotkua. Meillä on rumpali, basisti, kaksi kosketinsoittajaa, haitaristi ja yksi kitaristi. Neljä tai oikeastaan viisi meistä laulaa sekä sooloja että stemmoja.

Olemme sähköinen bändi. Käytännössä kaikki soittimet ja laulut tulevat ämyreiden kautta ja vaikka emme soitakaan erikoisen äänekkäästi, on lavalla ja tietysti tanssilattialla ihan kelpoisasti ääntä. Minulle ovat kovat ja jopa keskikovat äänet vaikeita, koska korvani ovat jossain vaiheessa herkistyneet melkoisesti ja en käy missään konsertissa ilman korvatulppia. Kuuntelen ensimmäisen biiisin ja jos äänimaailma on liian kova, työnnän silikonit korviini. Kun olimme kesällä Ahvenanmaalla kuuntelemassa Nordmania laitoin tulpat heti eka biisin aikana.

Minun osuuteni bändissä on nykyään kitaransoitto. Se on järisyttävän haastavaa, koska en oikeasti juurikaan osaa soittaa muuten kuin säestämällä soinnuilla ja nimenomaan akustisilla kitaroilla. Nyt joudun kuitenkin jonkun verran kepittämään eli soittamaan sähkökitaraa ja jopa sooloilemaan. Soolot soitan niin sanottu särö päällä eli se on aika rock ja koska se on soolo, pitää sen kuulua kunnolla. Kun rummut, basso ja koskettimet ovat hyvässä tasapainossa, on lavalla jo äänimaailmaa melkoisesti ja kun siihen vielä lisätään laulut ja kitara, saavat korvat desibelejä ihan turhan paljon. Soitan keikoilla kolmea eri kitaraa. Sähkökitaran lisäksi akustisia 6- ja 12-kielisiä. Olen tähän saakka pitänyt korvatulppia sekä  treeneissä että keikoilla, mutta se on hieman hankalaa, koska oma laulu tulee pään luiden läpi ja laulaessani tulpat korvissa, kuulen pääasiassa vain oman lauluni. Pitipä siis keksiä jotain.

Ostin kokeeksi ns. ear-in-korvamonitorit. Olette nähneet niitä varmasti telkkarissa laulajilla ja soittajilla. Niiden avulla tuodaan esiintyjälle bändin musiikki suoraan korviin ja se mikä siinä on parasta, niiden avulla voi säätää eri äänten tasapainoa. Itse olen nyt treenannut kotona ja kaksi kertaa bändin treeneissä ja olen todennut nämä korvikset tosi hyväksi ratkaisuksi. Olen säätänyt yhtyeemme äänimiehen kanssa miksauspöydästä äänitasot  niin, että kuulen pianon, rummut ja kaikki omat kitarat ja lauluni erittäin hyvin. Toistenkin laulajien äänet kuulen hyvin, mutta en niin reilusti kuin omaani ja bassoa ja toista pianoa en käytännössä ollenkaan. Kuulokkeet vaimentavat esiintymislavan äänet lähes kokonaan ja kun olen säätänyt äänenvoimakkuuden tason melkoisen alas, en koe korvakärsimystä, mutta kokonaisuus välittyy minulle mainiosti. Erinomainen homma.

Ear-init ovat lähes huomaamattomat. En minä siitä muuten välitä, miltä ne näyttävät, mutta enemmänkin siitä, ettei kuulokkeiden johto ole tiellä. Kuulokkeistani menee pitkä johto oman paikkani vieressä olevaan pieneen vahvistimeen, josta pystyn kesken kaiken hiljentämään tai vahvistamaan ääntä. Pystyn vaivattomasti seisomaan paikallani ja jopa liikkumaan, kunhan varon omaan vahvistimeeni menevää johtoa.

Kyllä nämä nykyajan tekniset ihmeet ovat ihmeellisiä. Ei ollut näitä edes Beatlesilla, mutta hehän eivät sitten kuulleetkaan omaa soittoaan, jos yleisö elämöi oikein kovasti.