Meille kaikille tulee elämässä pettymyksiä. Mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän niitä saa kohdata ja opetella käsittelemään. Jotkut niistä ovat hyvin raskaita ja saattavat pahimmillaan vaikuttaa elämään ja kaikissa asioissa jaksamiseen ja jotkut sitten taas sellaisia, että ne alkavat jonain kauniina päivänä jopa naurattaa.

Onhan näitä pieniä pettymyksiä, joille nyt jaksaa todellakin vähintäänkin hymyillä, mutta eivät ne tapahtumahetkellä olleet niin hauskoja. Otetaanpa muutama esimerkki.

Minulla oli nimipäivä tammikuun 14. päivänä, kuten on vieläkin. Tapahtumasta on reilusti yli 60 vuotta. Meillä oli tapana juhlia myös nimpparia ja siiloin, noin 4-5-vuotiaana juhlaan kuului täytekakku. Vaan kuinkas kävikään - äiti oli tehnyt vain kääretortun. Se meni rankemmalle puolelle ~ muistan sen. Taisin saada vääriä lahjojakin - nuken ja paidan, jos en väärin muista.

Koulussa oli hiihtokilpailut. Odotin niitä suurella sydämellä ja olin jo valmistautunut juhlaseremonioihin ja ennemminkin palkintojen jakoon. Kaikki osallistuneet saivat jotain ja nuo "pokaalit" olikin levitetty kaikkien nähtäville opettajan pöydälle. Meitä oli kahdeksan ja opettaja sanoi nimet paremmuusjärjestyksessä. Lukija nyt varmasti arvaa, että sijoitukseni oli komea kahdeksikko. Laaja pettymys, mutta olen jo selvinnyt siitä.

Hyppään nyt reippaasti eteenpäin vuoteen 1975. Menemme toukokuuhun ja lukuvuoden päättäjäisiin Saarijärven lukiossa. Paikallisella Seurahuoneella oli runsaasti luokkakavereita ja polleena mekin astelimme sinne uusien, kiiltävien henkilöllisyystodistusten kanssa. Olin jo varmaan ainakin viisi vuotta suunnitellut tutustumista James Bondin mainostamaan juomaan, viskiin. En todellakaan ollut koskaan aiemmin moista herkkua maistanut, mutta 007 oli. Kirjoissa sankari kehui viskiä laajoin sanoin ja kohotti sen arvon ja maun sfääreihin. Niinpä minäkin rouheasti tilasin kunnon moukun ilman jäitä ja muistaakseni vetäisin sen ykkösellä, kuten cowboyt ja monet muutkin alkoholisoitumisen alkutaipaleella olleet sankarit. Sain sen alas lievän yskimisen ja kakomisen kera ja pettymys oli hirveä. Siis oliko se pilalla tai oliko siihen lisätty jotain bensaa tai etikkaa olivat ensimmäiset ajatukset. Enpä kovin usein tuon testin jälkeen ole viskiä maistanut. Alkoholi muutenkin on aiheuttanut minulle erityyppisiä pettymyksiä enemmän tai vähemmän. Vuosien varrella sen nauttimisesta tuli koko ajan tavallaan vastenmielisempää, koska loppujen lopuksi en ikinä oppinut pitämään alkoholijuomien mausta ehkä olutta lukuun ottamatta. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä herkemmin kävin pahoinvoivaksi juotuani vähänkin alkoholia - lasi viiniä tai pullollinen olutta riitti siihen. Sittenhän vajaa kymmenen vuotta sitten jätin koko juoman pois monestakin syystä, mutta terveydelliset seikat siinä painoivat eniten.

Lapsena emme päässeet matkustelemaan juuri ollenkaan. Siihen oli kaksi hyvää syytä ~ meillä ei ollut varaa ja eipä se turhanaikainen reissaaminen ollut syrjäseuduilla mitenkään tapana noihin aikoihin. Äiti onnistui kuitenkin saamaan  vähävaraisille tarkoitetun perhelomaviikon Saimaanrannan lomakylään muistaakseni Taipalasaarelle, jota sitten odotettiin koko kevät - oli varmaan kesäkuussa 1968. Niitä lomia saivat jonkun ammattijärjestön jäsenet anoa ja sitten siellä myönnettiin sellainen lomatuki. Se loma oli hirvittävä pettymys. Asuimme kamalassa mörskässä (äiti, veli ja minä). Minä en saanut aina aamu- päivä- ja iltakahvia ja kun sain, se oli pahaa,  siellä ei ollut telkkaria, pieni lainakirjasto oli,  mutta siellä oli vain huonoja kirjoja (lue: aikuisten...), alkukesän järvi oli hirveän kylmää, ruoka oli pahaa (lue: lapsi ei oikein ollut tottunut) ja pahinta oli se, että siellä ei oikeasti ollut minun ikäiselle mitään tekemistä. Jotkut ohjaajat siellä keksivät joitain ohjelmia, mutta ne olivat isompia lapsia tai itse asiassa nuoria varten. Alokasaika armeijassa oli huomattavasti miellyttävämpää touhua.

Olen sitten ottanut matkustelussa kyllä lapsuuden puutteen kunnolla takaisin. En ole Euroopan ulkopuolelle vaivautunut ja turhan yksipuolisesti suurimman osan reissuistani Kreikkaan tehnyt, mutta on niitä muitakin. Yleensä olen tykännyt ja nauttinut - lähes aina. Espanja tuotti kuitenkin pettymyksen. Olimme vajaa kymmenen vuotta sitten Malagassa ja vaikka siellä asumuksemme oli huippua - rouvan serkulla on osakeasunto keskellä kaupunkia ja saimme vuokrata sitä - niin itse kokemus espanjalaisuudesta oli tosi raskas. Sanoinkin silloin, että tuli tehdyksi kolme Espanjan reissua kerralla - ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Ihan niin ei  käynyt, koska viime joulukuussa päädyimme Gran Canarialle.

No onhan näitä pettymyksiä tullut yhden jos toisenkin kerran. Milloin suosikkibändini tai -laulajani teki huonon levyn, milloin leffa tai telkkariohjelma sattui olemaan huono, milloin suomalaiset pärjäsivät huonosti urheilussa ja yhtä sun toista.

Näistä kaikista olen toki selvinnyt ja todella aniharva pettymys on jäänyt hiertämään niin raskaasti, että sillä olisi ollut merkitystä koko loppuelämälleni. Kyllähän ne isot takaiskut ovat jopa liiankin hyvin muistissa, mutta niiden kanssa on vaan pitänyt oppia elämään ja turha niitä on enää jälkikäteen muistella liian ankarasti - ne kasvavat jo sammalta.