Hesarissa oli aamulla tarinaa kateudesta. Kyseinen elämän piirre lienee vaivannut kaikkia ihmisiä vähintäänkin jossain määrin. Onhan tuossa suuria vaihteluvälejä eli joku saattaa olla vain pikkisen riikkisen kade jostain ja joku toinen suorastaan sairas kateudesta ~ kuinka usein olemmekaan kirjoista lukeneet lausahduksen "vihreä kateudesta".

Minä myönnän olleeni kateellinen elämäni aikana. Valitettavasti kateus varjosti elämääni monissa asioissa ja kyllähän se värjäsi ajatusmaailmaani mustaksi hyvinkin pitkään. Isäni kuolemaan saakka minulla ei oikeastaan ollut varsinaisesti mitään negatiivisia ajatuksia, mutta muutaman vuoden aika tuon surutapahtuman jälkeen herätti paljon katkeraa kateutta. Siinä tilassa oli paljon muuttujia. Opin tajuamaan, että me olimme köyhiä tai vähintäänkin hyvin pienituloisia, mitä äitin sitkeä nuukuus vielä pahensi entisestään. Olin katkeran kateellinen niille, joilla oli mahdollisuus saada joitain kaipaamiani asioita ja tuo surkeus paheni entisestäänkin, kun pääsin 12-13 vuoden ikään. Olin hirveän kateellinen kaikille, jotka pärjäsivät urheilussa paremmin huomaamatta lainkaan, että olin lähes kaikessa koulun opillisessa touhussa parempi kuin suurin osa. Kateuden katkera kalkki saastutti mieltäni niin paljon, että en osannut nähdä hyviä asioita. Jossain kohtaa katkeroiduin jonkon verran, koska minulla ei ollut isää. Oikeastaan kaikilla muilla tuntemillani tyypeillä oli. 

Kateuteni sai aika pahoja piirteitä, jotka varmasti vaikuttivat elämääni ainakin jossain määrin. Niitä ei voitu käsitellä missään - ei ollut kuraattoreja eikä psykologeja ja niinpä nuo tunteet patoutuivat ja todennäköisesti ovat omalta osaltaan saaneet ajoittaiset masennuskauteni päälle. Enempää nyt tässä avaamatta eloani 15-20 ikävuoden välissä, voin kertoa tuon aikakauden olleen järjetöntä myllerrystä. Kateus siitä, että en pärjännytkään koulussa niin hyvin kuin olin itselleni tavoitteet asettanut aiheutti hirvittävää stressiä. Kärsin rumasta ulkonäöstäni. Olin katkera siitä, että muutimme Kivijärvelle, koska siellä ei ollut mahdollisuutta oppia soittohommia. Vesannolla olisi ollut. Nuo vuodet olivat monessa suhteessa aika raakoja, enkä minä voi kaikkea sieltä millään suurella ilolla muistella. Toki oli hyviäkin juttuja, mutta ne vaan jäivät jatkuvasti kytevän nuotion alle. Olen joskus ajatellut, että aika sitkeä minä sitten kuitenkin olin, kun jaksoin lopulta käydä lukioni loppuun erinomaisen hyvin. Siinä vaan sitten jotenkin kuviot loksahtivat paikoilleen ja pääsin eteenpäin.

Kun tässä nyt sitten katsoo reippaan neljäkymmentä vuotta taaksepäin ja arvioi sitä kulunutta aikaa, huomaan ohittaneeni tuon kateuskompleksin aika hyvin. Liekö sitten se, että lapsuudessa isän kuoleman jälkeen oli pakko oppia nuukailijaksi, opetti minut loppujen lopuksi aika vähään tyytyväksi. Minähän en varsinaisesti omista yhtään mitään merkittävää tai ihmeellistä. On meillä koti ja auto, mutta ei mökkiä, venettä, lomaosaketta eikä siis kovinkaan kummallista materiaa. Näiden hienouksien puuttuminen johtuu enimmäkseen siitä, että emme ole enää pitkiin aikoihin halunneet moisia. Olen varmaankin paljon enemmän jonkilainen henkisiin arvoihin kasvanut ja saan sieltä vahvuuksia, jotka saavat ne kateuden siemenet kuihtumaan. Minulla on ihana vaimo  ja lapset, viisi lastenlasta ja sen verran tervekin olen, että pääsen ulos kävelemään, hiihtämään ja pyöräilemään ja pystyn ja jaksan lukea niin paljon kuin huvittaa. Minä rakastan laulamista ja soittamista ja nyt vallankin viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana niiden suoma riemu ja ilo ovat pönkittäneet ajoin huonoa itsetuntoani, joka ilmeisesti kiusaamisen kautta on horjuillut aina ja tulee varmaan horjumaan vieläkin tulevaisuudessa, mutta siedän sitä aina vaan paremmin. Minä olen aina ollut ruma mies ja kyllähän se on ollut vaikeaa, koska ruma joutuu tekemään paljon enemmän työtä vakuuttakseen tekemisensä ja  onhan se tietysti teettänyt työtä. Meillä on telkkari, josta näkyy iso kasa kanavia ja rakastamiani tietokoneitakin tästä huushollista löytyy. Minulla on aika vähän ystäviä, paljon tuttuja ja kavereita, mutta oikeita ystäviä aika vähän, mutta sitäkin parempia tyyppejä.

Nuorena halusin ottaa valokuvia ja filmata kaitafilmejä. Kameran onnistuin saamaan 17-vuotiaana ja sitten opettelin tekemään itse mustavalkoiset. Se oli hauskaa. Kaitafilmaus katosi maailmasta hiljalleen, kun videokamerat tulivat ja sellaisenkin olen saanut jo 1980-luvun puolella. Enpä minä juuri muuta olekaan sitten loppujen lopuksi halunnut. Vaan kylläpä minä niitäkin vekottimia silloin kauan sitten kadehdin. 

Jonkinlaista ironiaa tässä kateellisuuden kehityksessä on, kun se mitä olisin lapsena/nuorena halunnut ja jäin sitten vähien rahojen takia vaille, on nykytilanteessani ihan toisenlainen. Se, mitä mahdollisesti haluan, on helppo hankkia.  Tilanne vaan on tässä kohtaa elämää yksinkertaisesti sellainen. Niin se ironia. Enpä minä enää juuri mitään ihmeellistä kaipaa. Olen matkustanut ja saanut oman auton, kamerat ja kitarat, matkat ja väritelkkarin ja mitä kaikkea sitä onkaan. Hirveä määrä hyvää energiaa meni hukkaan silloin joskus kauan sitten, kun piti olla kateellinen.

kateus.jpg