Koronan kanssa painiminen alkoi kuta kuinkin vuosi sitten. Yhtäkkiä jouduin etätyöhön, mikä osoittautui varsin rankaksi. Kuudennen luokan kevätkirin piti alkaa juuri maaliskuun alun ja puolivälin tienoilla ja sitten yhtäkkiä laitettiin koko paketti täysin uusiksi. Toki osasimme käyttää tietokoneita ja pääsimme edisoniin ja classroomiin ja teimme puhelinyhteyksiä ja sain koko luokan kasaan videokontaktilla, mutta kyllä se oli kaikkiaan raskasta ~ puolin ja toisin. Kävin muutaman kerran etäviikkojen aikana pitämässä lähikoulua, koska koulussamme oli muutama oppilas paikalla ja heitä kävimme vuorotellen ohjaamassa. Kuoro laittoi nuottivihkot kiinni ja emme sitten enää kokoontuneet koko porukalla. Lenkillä pääsin hyvin käymään, mutta muuten vietimme aikaa kotioloissa lukien ja telkkaria katsellen ja vähitellen normaaleja kevättöitä tehden.

Silloin vielä kuvittelin, että kyllä tämä hässäkkä loppuu ennen syksyä. Olinpa turhan optimistinen. Suomessa pärjättiin aika hyvin, kunhan vain muistimme toimia suhteellisen varovaisesti. Tartuntaluvut olivat pienet ja oikeastaan koronan huomasi siitä, että suuret yleisötapahtumat oli peruttu ja matkustaminen oli jäissä. Meiltä ei oikeastaan jäänyt kesästä mitään kokematta paitsi pari matkaa, mutta ei niillä niin väliä ollut. Olemmehan me matkustaneet vaikka kuinka paljon.

Kesällä pyöräilin ja uin ja luin ja katselin leffoja ja sitten touhusin kotipihassa. Se oli ihan riittävää ja ajattelin, että kyllä tämä tästä.

Syksyllä päädyin sitten taas töihin kahden koulun resurssiopettajaksi. Päivät kuluivat mukavasti ja koska korona oli aika rauhallisessa vaiheessa, pääsimme kielten tunneille ja katsomaan Artturin pelejä ja kirjastoon sekä elokuviin. Syksyn ulkomaanreissu jäi, mutta ne rahat säästyivät uusiin ikkunoihin ja oviin eli ei haitannut. Lenkille pääsi, kun jaksoi mennä.

Joulun allahan taas laitettiin lisää rajoituksia ja niinpä joulutohina juhlineen jäi kokematta. Kelit olivat surkeat ja siinä kohtaa pimeydessä vaeltaessani alkoi hiljalleen vanne kiristää. Päivät kuluivat töissä, kotona lukien, telkkaa katsoen, musaa kuunnellen, itse soitellen ja lenkillä käyden. Juuri ketään emme tietenkään tapailleet, koska kyläily oli pannassa ja niinpä se homma meni aika tylsäksi. Joululoma oli niin ikään tavallaan pitkästyttävä, joskin saimme nauttia rauhallisesta hiljaiselosta.

Tammi- ja helmikuu ovat nyt sitten jatkuneet kuta kuinkin samoissa merkeissä ja ehkä koko ajan kiristyvässä tunnelmassa. Rokote on keksitty ja jakelussa, mutta hitaasti. Rajoituksia kiristetään ja kansa kärsii. Tällä hetkellä on runsaasti koronasairaita ja sitten henkisesti koronasta ahdistuneita tai vähintäänkin siihen väsähtäneitä. Eikä tämä ikinä lopu? 

Itse olen koko tämän ajan jaksanut olla suhteellisen hyvävoimainen suhteessa tuohon virukseen, mutta tänään huomasin huokailevani sillä tavoin, kuten äskeisen kappaleen lopussa. Eikö tämä ikinä lopu? Kyllästyminen ja väsähtäminen, ainainen maskien pukeminen ja käsien pesu alkavat uuvuttaa. Vaan ei auta, painettava on.