Menetin isäni 7-vuotiaana. Isällä oli vakava sydänsairaus ja vuonna 1965, sille ei pystytty tekemään mitään - nykyään pystyttäisiin ja äärimmilleen tehtäisiin vaikka sydämen siirto. Vaan silloin siihen ei pystytty ja keskellä kylmää talvea vuonna 1965 isä sitten menehtyi.

Erkki-isä oli kanttori-urkuri. Hän valmistui 1950-luvun alussa Turun kirkkomusiikkiopistosta, toimi kesän Sallassa kesäkanttorina ja muutti sitten Kivijärvelle vakinaiseen virkaan. Tiedän, että hän hyvin sosiaalisena ihmisenä oppi nopeasti tuntemaan paikalliset asukkaat eikä siinä varmaan kauan mennytkään, kun hän tapasi äitini ja tästä tapaamisesta muutama vuosi sitten kuollut Jussi-setäni kertoi sen olleen vuosisadan rakkaustarina. Siihen maailman aikaan ihmiset kävivät kaikissa tapahtumissa ja osallistuivat kuka mihinkin sosiaalisiin konklaaveihin ja niinpä isän johtamat kuorot olivat pullollaan ihmisiä. Jumalanpalveluksissa käytiin kovasti ja sen jälkeen sitten aina mentiin jonnekin kirkkokahveille. Sodan runtelemat suomalaiset halusivat olla yhdessä vailla jatkuvaa pelkoa ja varmasti siinä oli sellaista vahvaa yhteenkuuluvuutta ja sellaista tunnetta, että "selvisimme tästä, selviämme kaikesta."

Veljeni syntyi 1954, minä vuonna 1957. Muutimme 1958 Vesannolle ja jossain määrin olen koko ikäni tuntenut olevani enemmän savolainen kuin keskisuomalainen, vaikka sitten isän kuoleman jälkeen muutimmekin takaisin Kivijärvelle, koska se oli äitini kotiseutu ja kaikki hänen sukulaisensa asuivat siellä. Vesannolla opin elämäni alkeet ja pidän sitä paikasta, vaikka sielläkin on omat pikkupaikkakuntien ongelmat. Tunnemme sieltä kaksi perhettä, joita käymme ajoittain tapaamassa.

Isä oli erittäin pedantti tekemisisissään. Hän johti kirkkokuoron lisäksi mieskuoroa ja onnistui saavuttamaan hyvää tulosta niissä tehtävissä. Muistan, kuinka meillä kotona kävi laulajia treenaamassa joskus, koska tavalliset kuorotreenit eivät riittäneet. Surukseni en yhtään muista, miltä hänen äänensä kuulosti - ei puhe- eikä lauluääntä. Jotkut vesantolaiset ovat kertoneet, että hän lauloi komeasti koko kirkkokansan yli, kun jumiksessa veisattiin. Isältäni olen ihan varmasti perinyt sekä innon että kyvykkyyden nimenomaan lauluhommiin ja varmasti myös kiinnostuksen ylipäätään musiikkiin. Minä olen totuuden nimissä laaja-alaisempi, koska kirkkomusiikin lisäksi soitan ja laulan myös kevyttä musaa. 

Muistan isästäni, että hän oli vanhan kansan tapaan melkoisen ankara, mutta myös erittäin hauska. Hyvät jutut ja pelleily sopivat häneen mainiosti. Ihmiset pitivät hänestä varmaankin tuon sosiaalisuuden takia, mutta myös sen takia, että hän suhtautui asioihin vakavasti.

Olen usein miettinyt, miten tämä elämä olisi mennyt, jos isä ei olisi kuollut. Uskoisin, että aika varmasti eri tavalla, mutta koska sitä ei voi tietää, on sen spekulointi ihan turhaa. 

Jälleen kerran siis vietin isänpäivän voimatta kohdistaa sitä omalle isälleni, mutta koska elän tätä päivää, sain vastaanottaa onnitteluja kolmelta lapselta ja viideltä lastenlapselta, mikä on toki mukavaa. Isän kuolemasta olen oppinut sen, että on hienoa, että omat lapseni ovat saaneet pitää minut jo kunnolliseen aikuisuuteen saakka, koska ihan selvästi olen kokenut sen puutteen juuri etenkin isänpäivänä.