Bändillämme on ylihuomenna keikka eräässä juhlassa. Koska olen pianisti, mutta en pääse bändissä ollenkaan pianon kimppuun ja joudun soittamaan kitaraa, olen harjoitellut enemmän kuin mitään muuta musiikkiesitystä ikinä. Niin sanottu soinnuilla säestäminen kyllä onnistuu ihan kohtuudella ja siihen tarkoitukseen minulla on sekä kuusikielinen että 12-kielinen akustinen ja niiden kanssa selviänkin loppujen lopuksi ihan hyvin. Se, mikä on vaatinut hillittömästi treeniä on sähkökitara, jota soitan vielä kaiken lisäksi ns. säroefekti päällä. Parhaimmissa bilebiiseissä rouhea säröääni on ihan hyvä ratkaisu, mutta se vaatii virheetöntä soittamista. Siihen hommaan olen opetellut kokonaan uuden soittotavan, eli käytän ns. voimasointuja, joissa rämpytän vain kahta kieltä yhtä aikaa. Musiikkiopillisena terminä soinnun perussäveltä ja kvinttiä. Ne soinnut ovat tavallaan helppoja, koska sormet ovat koko ajan samassa asennossa, mutta autapa armias, jos läväytät äänet väärältä nauhalta. Dissonanssi on ilkeä eli toisin sanoen se kuulostaa aivan karmealta. Pianoon sitä voisi verrata siten, että painaa molemmilla käsillä ja kaikilla sormilla summassa ihan mitä tahansa. Kun särö on päällä, kuuluu koko väärä ääni komeasti bändin kaikkien muiden soitinten yläpuolella. Sointisäestyksen lisäksi vingutan myös joitakin yksinkertaisia soolojakin, mikä on minulle tosi hankalaa, mutta hiljalleen olen oppinut edes jotain. Olen täällä kotioloissa kulkenut jatkuvasti sähkökitara kaulalla ja soittanut asteikkoja ja sooloja.

Yksi juttu, mikä piti tehdä juurikin näin keikan alla, oli kielten vaihtaminen. Jos soittaa paljon, on kieliä vaihdettava suhteellisen usein ja etenkin sähkökitaran ohuimmat kielet menevät herkästi poikki. Kielten vaihtaminen on ikävää hommaa. Mitä ohuempi kieli, sitä liukkaampi se on ja kaikkein hankalin on muovikielinen, klassinen kitara. Sähkökitarankin kirkkaimmat kielet ovat liukkaita, mutta onneksi metallisia eli ne eivät veny eivätkä luista kuitenkaan samalla tavalla kuin klassisessa akustisessa.

***************

Minulla on nykyään apuväline kielten kiristämisessä. Ja ihan totta. Se on akkuporakone. En millään muotoa kuvittele poraavani reikiä etenkään tuhansien eurojen arvoisiin akustisiin kitaroihini, vaan kyllä tuo terän paikalla oleva mötikkä on ihan tehty kitarankielten vaihtoa varten. Minulla on kaksi metallikielistä, hyvää kitaraa, joista toiseen - tuohon kuusikieliseen Martiniin, vaihdoin nyt keikkaa varten ihan tuliterän sarjan. Poran mötikkä laitetaan kiinni viritystappiin ja pyöritetään etenkin kiristysvaiheessa hyvin varovasti. Ylivirityksen välttämiseksi olen kiinnittänyt aina kitaran viritysmittariin ja näin olen saanut suhteellisen varmasti ja nopeasti kielen alkuvireeseen. Metallisetkin kielet venyvät ja niitä pitää sitten kiristellä jonkin aikaa, kunnes ne alkavat pitää vireen, mutta kyllä sen uusien kielten äänen sitten erottaa. Soittaminenkin on jotenkin keveämpää, kun uudet kielet ovat puhtaat.

Soitan keikalla myös 12-kielistä, mutta siihen en laittanut uusia kieliä. Tuo monikielinen instrumentti on siitä surkea, että sen kielten uusiminen on aina älyttömän vaivalloinen suoritus ja vaatii vähintäänkin kärsivällisyyttä ja paljon aikaa. Olkoonkin, että saan uudet kielet paikoilleen poran avulla aiempaa nopeammin, saa siihen silti varata hyväsesti minuutteja ellei jopa tunteja.

Sähkökitarassani on nyt aiempaa paksummat kielet. Yleensä olen käyttänyt ns. ysejä, mutta nyt laitoin siihen kympit. Tämä siksi, että kömpelöt sormeni sattuvat paremmin kohdalleen, kun vastassa on hieman aiempaa paksumpi ja toisaalta lähempänä akustisen kitarani kielten paksuutta olevat kielet.

Oli nyt sitten kitara mikä hyvänsä ja kielet mitä hyvänsä, riippuu keikan onnistuminen soittajan omasta vireestä. Siinä on turha syyttää mitään muuta kuin itseään, jos ei satu kohdalleen. Kävi miten kävi, en kuitenkaan syyllisty samaan kuin Jimi Hendrix, joka mätti kitaransa säpäleiksi lavalla syystä tai toisesta. Turha syyttää kitaraparkaa, jos soittajalla on nuotit hukassa.