Ystäväni sairastaa äärimmäisen vaikeaa sairautta. En kuitenkaan kerro, mistä on kysymys enkä tietenkään hänen nimeään enkä hänen kotipaikkakuntaansa enkä muutakaan yksityisyyttä loukkaavaa.

Kyse on sairaudesta, joka on muuttanut hänen persoonaansa. Hän ei ole enää näkyvästi se ihminen, johon tutustuin kauan sitten ja jonka kanssa vietimme paljon hienoja hetkiä. Kuten minut tuntevat tietävät, on minulla valtavan paljon videoita ja valokuvia ja niinpä tämä ystäväni näkyy erittäin usein näissä tallenteissani. Kävimme yhdessä reissuilla, harrastimme ja vietimme ihan vaan vapaa-aikaa niin perheinä kuin keskenämme. Tämä ystäväni oli terveenä ollessaan äärimmäisen ystävällinen, sosiaalinen, hyväntuulinen, tarmokas, kiinnostunut eri asioista, auttavainen, yhteistyökykyinen ja vaikka mitä - positiivisia asioita kauttaaltaan. Sairaus iski näkyville melko lailla samoihin aikoihin, kun korona hiippaili kiusaamaan meitä. Silloinhan ei tapailtu ihmisiä oikeastaan ollenkaan ja vasta kesän 2020 alkupuolella taas uskallettiin tavata. En minä hillittömän suuria juttuja hänessä silloin nähnyt, mutta viime vuonna alkoi sairaus näkyä todella selvästi.  

Kuten mainitsinkin, hänen persoonansa on muuttunut. Se on asia, minkä niin minä kuin kaikki muutkin hänet tuntevat kokevat hyvin raskaana. Iloisuus on kokonaan poissa ja ystävä kokee kaikki asiat hyvin ahdistavina ja pelottavina. Häntä ei näillä taidoilla eikä edes pitkällä elämänkokemuksella osaa eikä onnistu auttamaan mitenkään. Tapaan häntä silloin tällöin, mutta suuri suru puserossa sieltä joutuu aina lähtemään. Sairaus on jossain määrin aiheuttanut muistin kanssa ongelmia, mutta kyllä hän silti saa vanhoja juttuja mieleensä ja näistä hyvistä ajoista toki saa jonkinlaisen keskustelun, mutta ei kovin pitkäkestoista ja eivät ne hänen yleistä olemustaan suuremmin riemastuta.

Kyllähän tässä minun pitää olla kiitollinen joka päivä siitä, että vielä pärjään ihan mainiosti niin henkisesti ja fyysisesti huomioiden ikäni. Muistan asioita ja vaikka uuden oppiminen onkin hankalampaa kuin joskus kauan sitten, selviän ihan mainiosti jokapäiväisestä elämästä. Ystäväni valuu hiljalleen pois ja katoaa sairauteensa, mutta niin kauan kuin hän on olemassa, yritän pitää yhteyttä ja kun hän ei sitten enää kykene kommunikoimaan ja valuu aina vaan kauemmas, ovat sentään muistot aina mielessä.