Kahden vuoden päästä on Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaotteluiden juhlavuosi. Ensimmäinen maaottelu nimittäin järjestettiin vuonna 1925.  Maidemme välinen taistelu urheilukentän herruudesta on kestänyt muiden lajien suosion ja vaikka stadionien katsomot eivät pullistelekaan katsojista, on sillä aina vaan paikkansa merkittävänä tapahtumana.

Suomi-Ruotsi-maaottelu, jota Ruotsissa kutsutaan Finnkampeniksi, on ainutlaatuinen tapahtuma maailmassa. Mitkään muut maat eivät järjestä tällaisia maaotteluita ainakaan säännöllisesti. Kaikkien Timanttiliigojen ja vastaavien kisojen sekä arvokisojen puristuksessa on nykypäivänä jo ajallisiakin haasteita, mutta aika hyvin ovat maidemme urheiluliitot onnistuneet löytämään kisailulle sopivat viikonloput nykyään kylläkin aika lailla kauden loppumetreille. Suomen ja Ruotsin yleisurheilijoiden joukossa on kovatasoisia kilpailijoita ja heitä halutaan kansainvälisiin suuriin kisoihin, kuten Timanttiliigaan. Maaotteluviikonloppuna syntyi melkoinen polemiikki aitajuoksija Viivi Lehikoisen osallistumisesta Kiinan timanttikisaan. Viivi on ehdotonta maailman ja etenkin eurooppalaisen aitajuoksun kärkeä ja siksi hänelle on tärkeää päästä kisaamaan muiden huippujen kanssa. Täytyy muistaa, että nämä huippu-urheilijat ovat täysammattilaisia ja päästäkseen etenemään urallaan, on joskus mentävä vaikka maailman ääriin hankkimaan ranking-pisteitä, vaikka se olisi ajallisesti vaikea toteuttaa. Suomalaisurheilijoilla on liittokohtaiset sopimukset, joihin kuuluu mm. maaottelusopimus, mutta sehän ei ole kirveellä veistetty asia.

Tämän vuoden maaottelussa tehtiin huipputuloksia. Ei mitenkään paljon, mutta ihan kansainvälisellä tasollakin merkittäviä. Maaottelu oli siinäkin mielessä huikea, että siinä riitti komeasti panoksia loppuun saakka. Tasaväkinen taistelu on aina kivaa ja mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Miehethän päätyivät tasapisteisiin ja se, että ruotsalaisilla oli enemmän lajivoittoja, ratkaisi kärkisijan länsinaapureille. Naisten ottelu jäi kolmen pisteen tappioksi meille, mikä harmittaa toki jossain määrin, mutta hyviä kamppailuja nähtiin ja koettiin.

Joisssakin lajeissa olisi molemmilla mailla petraamisen varaa. Suomalaisilla on entinen superasema kestävyysjuoksuissa kadonnut tyystin ja olemme melkoisella takamatkalla ruotsalaisiin verrattuna. Muuten kisataan aika tasaisesti kummankin maan huippulajien vaihdellessa.

Yleisurheilu tarvitsisi vahvaa pohjatyötä jo juniori-ikäisten joukoissa. Lähtökohtana pitäisi olla tietenkin hyvät suoritus- ja treenipaikat sekä asiantuntevat valmentajat. Lapset pitäisi saada juoksemaan, heittämään ja hyppimään, mutta ihan helpolla se ei toteudu, koska kilpailu vapaa-ajasta on ankara. Joukkuelajit kiinnostavat huomattavasti enemmän ja monet muut vapaa-ajan toiminnat yhtälailla. Kaikkein pahin ongelma on tietenkin liiallinen kiinnostus vetelehtimiseen ja laiskotteluun. Siinä riittää suunnittelijoille tekemistä.