Kun olin ihan lapsi, asuimme isän työsuhdeasunnossa. Se oli pieni omakotitalo ja sen omisti siihen aikaan Vesannon seurakunta. Isänihän oli kanttori ja siihen aikaan seurakunnat, etenkin pienet, tarjosivat johtaville työntekijöilleen varsin suotuisat asuinolot. Isäni kuoli talvella 1965 ja siksi jouduimme tietenkin muuttamaan siitä virka-asunnosta myöhemmin pois, mutta yllättävän kauan saimme siinä olla - lähes 1½ vuotta.

Muutimme sitten keväällä 1966 Kivijärvelle, äitini kotikuntaan ja vieläpä kaiken lisäksi äitini lapsuuskotiin. Äiti maksoi vuokraa enolleni ja asuimmekin siinä jokusen vuoden - ehkä kolme tai neljä. Sitten muutimme ihan lähelle ok-taloon, jonka äiti vuokrasi Ruotsiin muuttaneelta perheeltä. Siinä emme kuitenkaan sitten olleet kuin vajaan pari vuotta, kun äitini lopulta toteutti syksyllä 1972 suuren haaveensa ja osti 1950-luvulla rakennetun kaksikerroksisen omakotitalon parin kilometrin päästä Kivijärven kirkonkylältä. Siinä kohtaa elämää alkoi myös äitini vakaa ajatus ja ehdoton näkemys omistusasunnon ihanuudesta. Silloin tuo onnistuikin jopa pienipalkkaiselle postivirkailijalle, vaikka samaan aikaan toinen pojista kävi lukiota vieraalla paikkakunnalla ja toinen (eli minä) oli lähdössä seuraavana syksynä samalle polulle. Siihen aikaan lukio oli maksullinen ja kun jouduimme asumaan viikot Saarijärvellä, niin kuluihan siihen rahaa.

Nykypäivänä ei moinen homma onnistuisi. Pienipalkkainen yksinhuoltaja ei kykenisi millään saamaan säästöön niin paljon, että voisi saada lainaa omakotitaloon. Minä en tänä päivänäkään tiedä, enkä varmaan koskaan saa tietääkään, paljonko se maksoi, mutta toki on huomioitava, että hintataso pienessä kylässä Keski-Suomen korvessa oli silloin ja on edelleenkin huikeasti pienempi kuin meillä täällä Etelä-Suomessa on.

Muutimme tänne etelään opiskelujemme loputtua vuonna 1982. Kävimme kaikki pankit läpi ja kyselimme asuntolainoja, mutta tylyjähän ne neuvottelut olivat. Meillä oli pienet tulot ja vielä opintovelat niskoilla ja olihan meidän hankittava kaikki tarpeellinen eli esimerkiksi huonekalut ja aika äkkiä selvisi sekin, että ilman autoa ei näillä nurkilla pysty olemaan etenkään, kun perheessä oli vauva. Yksinkertaisesti se, mikä tuli, se myös meni, vaikka kuinka yritti saada säästymään. Alkuvuosina ei ollut mitään mahdollisuuksia käydä lomareissuilla missään - ei Suomessa puhumattakaan ulkomaista. Äidin mökillä ja Irmelin vanhempien luona pystyttiin käymään, mutta hotellireissut ja ulkona syömiset olivat ihan saavuttamattomissa. Meidän aikuisten harrastukset pidettiin mahdollisimman halpoina tai käytännössä ilmaisina - lenkkeilyä, lukemista, ammattiyhdistyksen harrastusjutuissa, kuorolaulua. Koko ajan äitini painosti meitä ostamaan asuntoa. 90-luvun alussa pääsimme viimein hieman matkustelemaankin. Pystyimme saamaan juuri ja juuri kasaan matkarahat ja siitähän alkoi Kreikan matkustelu, mutta ne olivatkin ainoita reissuja. Monet ystävistämme menivät talvella Lappiin, syyslomalla Kanarialle, pääsiäisenä lomakyliin jne. Me emme.

90-luvun laman aikana ei sitten matkusteltukaan, mutta jotenkin saatiin vähän säästymään ja talous tasapainottui. Laman jälkeen asuntolainoitusehdot muuttuivat ja koska tulomme olivat kasvaneet, pystyimme viimein ostamaan tämän pienen talon. Tätä sitten maksettiin ns. hampaat irvessä ja onneksemme tässä koko 2010-luvun ajan korot olivat hyvin alhaiset ja lopultahan tämä saatiin maksetuksi.

Tällä hetkellä asunnon omistaminen on melkoinen dilemma. Onko se niin suuri onni vai onko se peräti katastrofin alku? Korot ovat nousseet rankasti, vaikkakaan eivät ole lähelläkään 90-luvun alun kammotuskorkoja. Asuntojen hinnat ovat pudonneet, mutta sittenkään niihin loukkuun jääneet eivät saa niitä myydyksi, koska lainan hinta käy niin kovaksi. Asunnon myynnistä ei hyödy mitenkään, koska tällä hetkellä voi jäädä senkin jälkeen persnetolle eli ei ole omaa asuntoa, mutta siitä on edelleen velkaa. Asumisen kustannukset ovat nousseet, mutta kaikkein kurjinta se on velallisille ja niille, jotka joutuvat tekemään velkojen lisäksi paljon remontteja. Siitä ei kukaan nauti, koska rakentamisen ja remontoinnin hinnat ovat niin kovat, että läheskään kaikki eivät selviä niistä ja kierre on aika raaka.

Minulla ei ole ymmärrystä niin paljon, että osaisin sanoa, mikä on asuntopolitiikassa mennyt pieleen, mutta jotenkin uskoisin, että aika moni asia. Ei tässä koko tilanteessa oltaisi, jos palkat ja hinnat olisivat seuranneet toisiaan samassa suhteessa.