Tulimme Vihtiin 39 vuotta sitten. Aloitin työni Niuhalan koulussa kolmannen luokan opettajana. Silloiset oppilaani täyttävät parin vuoden päästä 50, minä en ilmeisesti ole kuitenkaan vanhentunut. Tai siis sellainen tunne on aina välillä. 

39 vuoden jälkeen minulla on ensimmäisen kerran sellainen tilanne, että ei ole minkäänlaista työsopimusta. Se, mitä uusi päivä tuo tullessaan, on aina hieman arvoituksellista. Minähän jäin eläkkeelle kolme vuotta sitten, mutta niin vain pääsi käymään, että uurastelin tuolla Haimoossa ja Vihtijärvellä menneeseen kevääseen saakka ja vaikka sielläkin suunnassa olisi ollut luokanopettajan sijaisuuksia koko vuodeksi, en enää hakenut. Kun maito vanhenee, se happanee. Niin taitaa käydä vanhalle miehellekin - ainakin osittain. En ole hakenut mihinkään sellaiseen tehtävään, missä on tiettyjä velvollisuuksia, joita en nyt tässä käy selvittämään. Tulee muuten liian pitkä tarina.

Olisi tässä kirkonkylälläkin ollut tarjolla luokanopettajan hommia haettavaksi, mutta samasta syystä kuin tuonne pienille kouluille, en enää halunnut edes hakea. En edes tiedä, olisiko valittu, mutta hakematta ei valita. Niinpä olen päättänyt jättäytyä eläkeukoksi, joskin teen muutaman päivän mittaisia ja jopa vähän pidempiäkin sijaisuuksia, jos kohdalle sattuu, mutta ei mitään sen enempää ainakaan tämän hetken käsityksen mukaan. Eihän sitä kyllä tiedä, vaikka eteen tulisi joku houkutteleva tarjous. Sen olen tässä kolmen vuoden aikana oppinut, että never say never. Jos vielä tulee eteeni joku sellainen hyvä tarjous, harkitsen sitä ihan tosissani. Joka tapauksessa "parasta ennen" -päivämäärä on joko mennyt tai niin lähellä, että hyvätkin tarjoukset saavat jäädä piakkoin toisten ihmisten tehtäväksi. Vielä tämän lukuvuoden aikana voisin vastaanottaa kohdalle tulevan, sopivan tehtävän, mutta tuskinpa enää vuoden päästä.

Vaikka opettajan työ on ollut raskasta ja nykypäivän kansankynttilöille se on vielä raskaampaa, niin loppujen lopuksi olen jäänyt plussalle. Työkaverit ja muutkin paikalliset opettajat ovat olleet innostavaa ja kivaa seuraa ja olenhan minä ammattijärjestössäkin (OAJ) toiminut sekä paikallisella, alueellisella ja valtakunnallisella tasolla, joskin isommissa piireissä aika vähän. Tärkein osa tässä työssä on ollut tietenkin se lapsijoukko, joita olen saanut ohjata eteenpäin ~ ja kuten ihan inhimillistä on, niin onhan siellä monenlaisia juttuja sattunut, hyviä ja vähän ikäviäkin, mutta kaikesta on selvitty. Tämän kortin sain jo kauan sitten, mutta olen tallettanut sen ja silloin, kun oikein pännii, vilkaisen tätä ja kohotan tuntoani muistamalla, että jotain hyvää on tullut tehdyksi.