Eihän se mikään yllätys ole, että kauneus tai ylipäätään miellyttävä ulkonäkö auttavat ihmistä menestymään. Jos ihminen on vastenmielisen näköinen tai oloinen, ei hehku karismaa eikä ole todellakaan ulkoisesti houkutteleva, on hänen huomattavasti vaikeampi saada positiivista huomiota kuin kauniin tai viehättävän tai komean ulkokuoren omaavan henkilön on. Itse olen joutunut kokemaan tämän pitkin pientä elämääni.

Me ns. rumat ja tai muuten ulkoisesti vastenmieliset ihmiset joudumme tekemään huomattavan paljon työtä saadaksemme äänemme kuuluviin, vaikka oikeasti olisimme paremmin asiasta perillä kuin vieressä seisova hyvännäköinen ja -hajuinen komistus. Luottamus vaativiin tai jotain erikoisasiaa osaaviin ihmisiin pitäisi ja pitää hakea keskustelemalla ja antamalla ihmisten tehdä työ- tai suoritusnäyte. Vasta näin päästään näkemään, kuinka ihminen pystyy toimimaan.

En ole katkera, mutta kuitenkin.... aika usein kuultu juttu. Minulla on henkilökohtaisesti hieman tällaista harmia ollut elämäni aikana ja ehkä kohdalla ollessaan harmitus on ollut jonkinlaista, mutta en minä loppujen lopuksi ole rumasta ulkomuodostani huolimatta joutunut kuitenkaan varsinaisesti kärsimään ja käymään terapiassa. Työtä on täytynyt tehdä kuitenkin uskottavuuden saamiseksi eikä kova työkään ole aina tuottanut hedelmää.

Lapsuus oli kohtuullisen mukavaa, vaikka iso kolhu syntyi, kun isä kuoli ollessani seitsemänvuotias. Lapsuuden jälkeinen teini-iän kurjuus kiusaamisineen ja muine vaikeuksineen vaihtui lukioikäisenä hiljalleen kaveruuteen ja kyvykkyyteen toimia pienessä sosiaalisessa ympäristössä, vaikka olinkin ehkä ympäristölleni ongelmallinen jonkun kirjainyhdistelmän tai jonkinasteisen Aspergerin takia. Koska minun oli vaikea toimia etenkin vieraassa sosiaalisessa tilassa, olin kotona paljon itsekseni ja paukutin pianoa, vingutin viulua ja rämpytin kitaraa ja lopulta äänenmurroksen jälkeen aloin entistä enemmän kokeilla laulamista. Tästä seurasi sitten lopulta se, että olen kaiketi onnistunut saavuttamaan sen verran hyvän musiikillisen taidon, että olen pystynyt soittamaan ja laulamaan hyvinkin vaativissa projekteissa ja kysyntää on edelleenkin.

Tylytystä on kyllä jossain määrin silti tullut. "En olisi koskaan uskonut, että SINÄ pystyt tuollaiseen....", on itse asiassa aika usein luultu lausahdus. En minä mitään suuresti ihmeellistä ole tehnyt, mutta mm. sovituksia kuorolle ja lauluyhtyeelle, joitakin piano-, kitara- ja laulusooloja, jotka nyt ovat sillä tavalla erityisiä juttuja, mutta jos asian perään on innostunut ja kiinnostunut, kykenee siihen kyllä. Se ei millään muotoa liity ulkonäköön tai muuhun olemukseen.

Laittelin 2000-luvun alussa omia laulujani levy-yhtiöihin kuultavaksi tavallaan mielenkiinnosta ja varmasti myös jotain tavoitellen. Itse asiassa eräs hyvä tuttavani, joka on valtakunnallisestikin arvostettu pop-rocklaulaja ja alallaan hyvin menestynyt, piti minun tyylistäni ja kehotti laittamaan biisejä eteenpäin. Kiinnostusta olikin jopa enemmän kuin uskalsin toivoa, mutta koko ajatukseni lopsahti täysin, kun eräs herra totesi, että ei tuolla ulkonäöllä myydä levyn levyä. Ehkä hän oli pelkästään realisti ja halusi tuoda totuuden esiin, ettei sitten törmäys todellisuuteen löisi kasvoille niin pahasti. Reilu parikymmentä vuotta sitten ulkonäköseikat korostuivat liiallisesti, vaikka kyse olikin periaatteessa vain musiikista. Ajat ovat muuttuneet jossain määrin taas siihen suuntaan, että ei tarvitse olla kansikuvatyttö tai -poika, kuten hetken mietittyämme tiedämme.

Näin eläkeukkona olen ihan tyytyväinen, että tein elämäntyöni säännöllisessä päivätyössä palkkatyötä, vaikkakin pientä sellaista, tehden. Pysyin koko homman ajan hyvin tietoisena, mihin minulla on varaa ja mihin ei ja samalla pystyimme kotona hyvin suunnittelemaan elämää eteenpäin. Vakaa ja jatkuva päivätyö kerrytti myös eläkettä, jota olen saanut jo usean vuoden ajan.

Tästä asiasta löysin uutisen Helsingin Sanomista viime viikolla ja liitän sen tähän alle. Olen ihan samaa mieltä tuon jutun kanssa.

Minä olen juuri se mikä olen, kun satuin tähän kehoon syntymään. Koska en edelleenkään sille ihan hirveästi mitään pysty tekemään, "tyydyn mä onneni kohtaloon, vaikk' pieni se oiskin täällä" (mummoni seinällä ollut huoneentaulu).