Musiikin harrastajat ja toki ammattilaisetkin ovat hyvin erikoistuneita. Tavallaan heistä ( = meistä) voisi käyttää sanaa segregoituneita, vaikka se ei nyt ihan tähän kontekstiin asetukaan ainakaan täydellisesti. Vuosien varrella, joita minun elämääni on jo tullut kohtuullisen paljon, on vastaani tullut ihmisiä, jotka ovat kuin nykyajan poliitikot. Heille on olemassa vain yksi totuus. Jos olet yhden lajin kannattaja, et voi olla toisen, vaikka tavallaan saman otsikon alla liikutaankin. Sitä olen pohtinut, että mikä meitä erottaa ja onko se välttämättä oltava niin oman genren sisällä.

Kaikki, jotka minut tuntevat tai vähintään tietävät, ovat hyvin tietoisia musiikkiharrastuksestani. Ihan kaikille ei kuitenkaan ole selvää, että olen koko ikäni palvellut vähintäänkin kahta herraa - on siihen mahtunut enemmänkin kuin kaksi, mutta mietitäänpä tätä.

Minä olen kuorolaulaja. Käytännössä koko kuoroharrastukseni on ollut veisaamista erilaisissa seurakunnan porukoissa eli hyvin vahvasti uskonnollisissa piireissä. Mutta minulla on ollut ja on edelleen myös kevyempi puoli. Johdin muutaman vuoden Vihdin Viihdekuoroa ja samaan aikaan olin myös Thromos-lauluyhtyeen laulaja ja samalla sen johtaja. Molempien ohjelmisto oli vähintäänkin kevyttä, joskaan ei mitenkään rajua.

Olen ollut kauan jo jonkinlainen poppari. En ole hirveän paljon esiintynyt, mutta viime vuosina kuitenkin jonkin verran ja nyt vajaan kaksi vuotta riehunut ( = kevytriehuntaa) eräänlaisessa bile-bändissä tai vähintäänkin hyvinkin kevyen musan esitysporukassa. Minähän olen oikeasti pianisti ja laulaja, mutta AVK-bändissä olen tarttunut kitaroihin ja hiljalleen myös alkanut vinguttaa sähkökitaraa ihan rock-meiningillä. Siis särö päällä ja hanikat kaakkoon. Tässä kuvassa vievaan kyllä akustista, mutta on se sähkärikin siinä lavalla

Tämän kevään kuviot ovat kuoromme suurprojekti, Johann Sebastian Bachin Johannes-passio palmusunnuntaina ja sitten myöhemmin AVK:n keikkoja, missä sitten taas rokataan ja rollataan. On myös mahdollista ja jopa todennäköistäkin, että eräs projekti laulajaystäväni Pekan kanssa tullaan tekemään. Siis aika paljon riittää touhua musiikin kentällä.

Meneekö tässä puurot ja vellit sekaisin? Joskus, kun olen vähän mainostellut esiintymisiä, on minulle sanottu, että kun sinä laulat tai teidän porukka esittää vaan niitä Jeesus-lauluja, niin ei niitä viitsi tulla kuuntelemaan. Toisaalta on myös tullut päinvastaista kommenttia. Siinä kyllä huomaa, että henkilö ei ole ihan selvästi ole tietoinen asiasta tai ei ole kuunnellut minua, joten jääköön lopulta omaan arvoonsa.

Minä en pysty suuntaamaan mielenkiintoani vain yhteen genreen. Tai totta kai kykenisin, mutta näiden musiikkityylien molemmat nämä ääripäät ovat ihan yhtä merkittäviä ja antavat minulle ihan yhtä paljon. Se, että laulamme kuorossa kolmen f:n volyymilla ( = todella voimakkaasti) hurjistunutta väkijoukkoa kuvaten ja huutaen "Kreuzige" ( = ristiinnaulitse) orkesterin jyristäessä pohjalla hyvin vahvana on musiikillisesti yhtä hulppeaa kuin revittää sähkökitaralla vaikkapa Eaglesin "Take it easy". Molemmat ovat ihan huippua, vaikka toki sisältö on täysin eri maailmaa. Juuri tällä hetkellä en pysty sanomaan, kumpi on itselleni tärkeämpi musiikin ilmaisumuoto. Molemmissa on omat hyvät puolensa. On hieman todennäköisempää, että bändisoitto jää minulta ennemmin kuin kuoro, mutta siihen on olemassa ihan muut syyt kuin musiikilliset mielenkiinnon kohteet.

Jos joku asia on miellyttävä ja antaa henkisesti hyvän olon tunnetta, niin miksi siihen ei tarttuisi, jos mitenkään olisi mahdollista. Jos pitää kahvista ja teestä, voi toki juoda molempia. Jos tykkää Ranskasta ja Kreikasta, voi käydä molemmissa. Jos tykkää rakkauselokuvista ja action-meiningistä, niin totta kai voi katsoa molempia. Jos tykkää futiksesta ja lätkästä, niin totta kai voi seurata molempia. Se, että taistelee henkeen ja vereen jonkun yhden asian puolesta ja samalla vastustaa ankarasti kaikkea muuta, ei sovi ainakaan minulle.