Tulevat eduskuntavaalit herättävät jälleen kerran suuria tunteita ja paljastavat samalla koko kansakuntamme suuret viisaudet. Eduskuntaan hakevat ja etenkin sinne pääsevät tietävät, ymmärtävät ja osaavat kaiken omasta koulutuksestaan riippumatta. Heitä ohjaa oman puolueen vankkumaton oikeaoppisuus ja mitä tahansa sieltä ylätasolta sanontaankin, tuodaan julki mitä omituisimpia mielipiteitä, joista  nämä marionetit eivät puoluekurin määräysvallan ansiosta poikkea. Jos poikkeavat, ajautuvat he lopulta perustamaan omia yhden henkilön "valta meille nyt" - pienpuolueita, jotka sitten hukkuvat suurempien suohon.

Minua suututtaa varhaiskasvatuksen ja peruskoulun koulusuunnittelussa erikoisen paljon se, että asioista päättävät rahakirstuilla istuvat poliittiset päättäjät ja opetussuunnittelijoiden korkeissa lasipyramideissa liian korkealla istuvat koulutussuunnittelijat. 1990-luvun laman jälkeen poliittisten päättäjien, niin valtio- kuin kuntatasollakin työskentelevien, päällimmäisenä ajatuksena tuntuu olleen säästämisen tehokas kehittäminen koululaisten ja opettajien kustannuksella. Kun sitten jostain syystä 2000-luvun alussa suomalaiset pärjäsivät hienosti PISA-tutkimuksissa, taisivat päättäjät ja lasipalatsisuunnittelijat kuvitella, että homma on valmis ja Suomen koululaitos on maailman paras ja nyt voidaankin lähteä haukkaamaan suuren suurta kakkua ja alkaa kehittää vallankumouksellista opetusmenetelmää, missä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla siirretään opetuksen vastuu oppilaille itselleen laittamalla heidät ilmiöpohjaisesti tekemään monimuototouhuja ja kehittymään ihan omaehtoisesti vastuuntuntoisiksi oppijoiksi. Näillä erilaisilla hankehumppauksilla ollaankin yhteiskunnan muutosten puristuksissa niin, että sekä varhaiskasvatus ja perusopetus ovat suossa eikä se paljon paremmaksi muutu ylöspäin mennessäkään.

Kun koulua on taloudellisesti kurjistettu ryhmäkokojen suurentuessa ja tarpeellisen tuen vähentyessä, on selkeä suunta alaspäin. Suorituserot nopeasti oppivien ja heikkojen välillä suurenevat ja kun peruskoulun piti olla tasa-arvon kehto. Kouluissa alati lisääntyvä väkivalta vie pohjan oppimismahdollisuuksilta, juhlapuheiden hienot sanakäänteeet kiusaamisen vähentymisestä ovat nekin silkkaa sananhelinää. Suurissa ryhmissä on aina jotain kaikerrusta ja vahvat löytävät heikot eikä opettajilla ja koulutuen työntekijöillä ole riittävästi resursseja selvittää kaikkea ja ongelmat kumuloituvat, mitä pidemmälle mennään niiden syntymisen alkulähteiltä.

Kaikkea ei ratkaista kertaheitolla. On lähdettävä palauttamaan koulun toimivuus ja tehokkuus yksinkertaisin askelein. Tasokurssit takaisin ja alkamaan jo alakoulun puolelta, viimeistään viidenneltä luokalta. Vaatimustaso selkeästi korkeammaksi ja sääliviitoset pois ~ annetaan ehdot ja jätetään luokalle, jos muu ei auta. Pienemmät ryhmät ja lisää tukea (resurssiopettajat, kouluohjaajat)  sekä oppimisen että käyttäytymisen ongelmissa rypeville. Paluu perinteiseen oppimisen malliin eli jatkuvien uudistushömpötysten tilalle koulutetun opettajan vahvaa panostusta työn oppimiseen ja tekemiseen. Inkluusio eli erityistä tukea vaativien oppilaiden osallistuminen yleisopetukseen on ihan ookoo, mutta vain ja ainoastaan vahvan tuen kanssa. Yhden käyttäytymisen ja oppimisen kanssa painivan oppilaan ei saa antaa terrorisoida yleisopetuksen etenemistä, vaan opettajille on pystyttävä takaamaan rauha ja luomaan turvallinen oppimisympäristö, vaikka se vaatisi poliisivoimat pysyvästi paikalle.

Suomi on pieni maa ja väki vähenee jatkuvasti. Kestävyysvaje muuttuu koko ajan pahemmaksi, kun eläkkeellä olevien määrä kasvaa ja työvoimapula uhkaa kansakuntaa ja näin meille ei kerry tarpeeksi verotuloja. Mistäpä sitä sitten otetaan pois? Kuten on nähty, opetuksen, kasvatuksen ja sivistyksen puolelta melkoisella lusikalla on kaavittu. Yhteiskunnan tehtävä on kouluttaa ja kasvattaa meille sellaisia osaavia ja ahkeria nuoria, jotka sujuvasti siirtyvät koulun penkiltä työmaailmaan ja samalla, kun kehittävät omaa elämäänsä, tukevat myös koko kansakuntaa.