Olen jo tänä syksynä käynyt pari kertaa konsertissa kuuntelemassa, mutta isänpäivänä olin sitten jo itse laulamassa kahden vuoden breikin jälkeen. Tällä hetkellä ainoa säännöllinen konsertoiva yhteisö, johon kuulun, on Vihdin kamarikuoro. Olemme seurakunnan kuoro ja siksi ohjelmistomme koostuu lähes täysin hengellisestä musiikista. Konsertin järjestivät kuoron apuna tietenkin Vihdin seurakunta ja Vihdin Rotaryklubi. Tuotto käytetään sitten lyhentämättömänä vähävaraisten vihtiläisten lapsiperheiden tukemiseen tänä jouluna.

Isänpäivä kului odotellessa keikalle lähtöä ja sitten toki valmistautumiseen ennen konserttia. Aika erikoista oli se, että huolimatta kymmenien vuosien kuorokokemuksestani, tämä keikka jännitti hieman normaalia enemmän. Olisiko tuo kahden vuoden tauko jotenkin päässyt vaikuttamaan negatiivisesti - mene ja tiedä. Joka tapauksessa lähdin keikkapaikalle eli omaan kirkkoomme jo kahdeksi, missä sitten tehtiin äänenavaus ja suunniteltiin laulajien paikat, sisääntulo ja poislähtö. Nämä ovat kuorolaulua harrastamattomille ehkä yllättäviä asioita, mutta kuuluvat ihan esitykseen. Voisihan sinne lavalle marssia miten huvittaa, mutta se ei ole niin näyttävän näköistä ja itse asiassa suorastaan sekoilua. Laulajien paikat siellä kuororiveissä ovat hyvin tärkeitä, koska johtaja on nähtävä esteettömästi. Harjoituksissa sovitaan tietyistä merkeistä ja niitä täytyy seurata. On hidastukset ja kiihdytykset, merkit hiljaa ja voimakkaasti laulamiselle, lähtö- ja lopetusmerkit ja kaikkea sellaista. Kuoronjohtaja ikään kuin soittaa kuoroaan.

Isänpäivämme konsertti koostui johtajamme, Jorma Hannikaisen, sävellyksistä sekä englantilaisen John Rutterin teoksista.
Jorman kappaleet olivat ns. a cappella-musiikkia eli laulua ilman säestystä. Ne ovat sointumaailmaltaan hienoja ja jossain määrin monimutkaisia, mikä asettaa kuorolle haasteita. Esimerkkinä voin verrata Jorman musiikkia vaikkapa barokkimestari Johann Sebastian Bachin tai sitten maamme ehkä tunnetuimpaan säveltäjään, Jean Sibeliukseen. Näiden kahden jo aikoja sitten eläneiden musiikin tekijöiden tuotantoa on jossain määrin helpompi laulaa, koska sointumaailma on tavallaan ennalta arvattavaa. Kyllä niissä vaikeitakin juttuja on ja paljon, mutta silti se jonkinlainen ennalta arvattavuus on Bachin ja Sibeliuksen musiikissa havaittavaa. Jorman sävellykset ovat monimutkaisempia ja sillä tavalla hankalampia, että tuo mainitsemani ennalta arvattavuus ei siihen oikein istu. Koska näissä esittämissämme kappaleissa ei ollut säestystä, piti omat stemmat opetella huolella ja sitten vielä opetella treeneissä kuulemaan, miltä erilaiset sointukoostumukset ja sävelkulut kuulostavat. Kun tarpeeksi monta kertaa käy nuo vaikeiksikin osoittautuvat kohdat läpi, alkaa hiljalleen oppia varmuutta niiden kanssa ja uskaltaa luottaa siihen, että ei laula väärin. Hienoa musiikkia.

John Rutter säveltäjänä on hauska sekoitus kauniita harmonioita ja taas hyvin erikoisia päällekkäisiä sävelkasoja ja parhaimmillaan erikoisia tahtiosoitusten ja rytmien muutoksia. Puhdas duuri- tai mollisointu kuulostaa länsimaisen musiikin kuluttajan korvissa tutulta ja turvaliselta ja niitä Rutter käyttää paljon ja jopa niin, että jotkut musiikin arvostelijat syyttävät häntä pop-musiikin keinojen varassa säveltämisestä. Silti kesken teoksen hän saattaa kirjoittaa nuotteja niin, että sointu kuulostaa hieman siltä kuin piano kuulostaa, kun laittaa kämmenen sivuttain koskettimistolle ja painaa vaan siitä. Siellä siis soi aivan vierekkäisiä säveliä. Rutter tekee tämän kuitenkin taitavasti ja jos kuoro vaan pysyy äänissään ja uskoo, että naapuri veisaa puolen sävelaskeleen päässä, niin lopputulos on yllättävän kaunis.

Tässä konsertissa esitetyt Jorma Hannikaisen säveltämät laulut olivat suhteellisen lyhyitä, kuten myös muutama Rutterin teos. Illan pääteoksena voitaneen pitää englantilaissäveltäjän Requiemia (Sielunmessu), joka kesti hieman yli puoli tuntia. Solistiksi olimme saaneet sopraano Johanna Isokosken ja esitystä säesti orkesteri, jossa oli huilisti, oboisti, sellisti, harpisti, timpanisti, kellopelin soittaja ja urkuri. Saivartelijoille kerrottakoon, että soittajilla oli omat soittimet mukana, paitsi Kaisa-Leenalla, joka soitti kirkon urkuja.

Paikalla oli yli sata, mutta alle 200 kuulijaa. Rouva ynnä tytär olivat myös kuuntelemassa ja heiltä saan aina kyllä ihan suoran arvioinnin. Eihän heillä ole mitään syytä alkaa sepittämään minulle mitään höpötarinaa, että lauloittepas hyvin, vaikka esitys olisi mennyt ihan penkin alle. Molemmat ovat kriittisyyden lisäksi hyviä musiikin tuntijoita ja kuulevat tarkasti ja hehän ovat laulaneet erilaisissa kuoroissa ja tietenkin Thromos-lauluyhtyeessä tosi kauan ja ymmärtävät  kuoron herkkyyttä. He arvioivat konsertin erinomaiseksi, joten niin sen täytyi sitten olla. Ihan samaa kuulin monelta muultakin, joten usko ja luottamus ja halu jatkaa edelleen tätä omaa lauluhommaa kamarikuorossa pysyy edelleen lujana. Oikeasti motivaatio karkaisi, jos aina menisi huonosti. Kuorossamme on erinomaisen mukava meininki ja treeneissä hymyillään ja nauretaan paljon, mikä taas on viihtyvyyden merkki. Tästä sitten eteenpäin kohti joulun ajan lauleloita.

(nappasin näitä kuvia facebookista, mutta en yhtään muista, kuka niitä otti... uskoisin kuitenkin saavani käyttää näitä)