Kuuntelen usein Puhelinlangat laulaa-ohjelmaa Radio Suomen perjantai-illassa. Siellä soittajat kertovat usein, kuinka perjantai on se viikon paras päivä, kun saa heittää työhaalarit nurkkaan, ajaa mökille lämmittämään saunaa ja korkkaamaan oluen. Minua paljon nuorempien ihmisten suurin riemu on ihan samalla tavalla perjantai-ilta, kun viikon koulu-, opiskelu- tai työhommat ovat takana ja voi vapain mielin rynnätä viikonlopun rientoihin.

Minulle itselleni ei perjantai ole koskaan ollut sellainen viikon surin juhlapäivä. Toki joskus koulu-, opiskelu- tai työviikko on ollut erikoisen raskas ja siksi sitä perjantaita on odottanut ihan lepäämisen kannalta - ei niinkään juhlimisen. Lapsuudessa ja vielä keskikouluaikana 16-vuotiaaksi saakka viihdyin kotona telkkaria katsoen, lukien, soitellen, musaa kuunnellen tai harrastaen liikuntaa ja toisaalta kotikylässäni ei edes ollut mitään sellaista viihdetoimintaa perjantai-iltoihin. Lauantaisin alettiin jossain kohtaa lukioikäisenä piipahdella lähikuntien paikoissa pääosin muuta nuorisoa tapaamassa ja bändejä tai artisteja kuuntelemassa, mutta ei tanssimassa - minä en ainakaan.

Täytettyäni 18 olisin tietenkin päässyt kapakoihin ja tulihan siellä joskus käydyksi, mutta enpä minä niissäkään ihmeemmin viihtynyt. Olin 21, kun aloitin opiskelut Jyväskylän yliopistossa ja siellähän olisi tietenkin kaupungilla ollut discoja ja vastaavia ns. menomestoja, mutta en ikinä ollut niistä kiinnostunut. Olisinkohan koko opiskeluaikana käynyt sellaisessa paikassa pari-kolme kertaa ja silloinkin isolla porukalla. Opiskeluaikana viikon parhaat illat olivat sattumia. Useimmiten sunnuntai-iltaisin vietettiin aikaa kavereiden kanssa jossain pubissa, missä musiikki ei haitannut eikä ollut tanssia. Ihan vaan jutustellen. Keskiviikko oli toinen mieluisa illanvietto - jos illoin 1970-luvulla sitä kutsuttiin pikkulauantaiksi.

Kun sitten aloitin työhommat täällä nykyisessä kotikunnassani, oli meillä kerrostaloasunnossamme perjantaisin saunailta ja toisaalta meillä oli vauva ja niinpä vietimme käytännössä kaikki viikonloput kotona. Alkuvuosina koin sunnuntain viikon parhaaksi päiväksi, koska Kantaattikuoro treenasi sunnuntai-iltoina. Minulla ei ollut muita kodin ulkopuolisia harrastuksia noihin aikoihin, ellei juoksuhommaa lueta kodin ulkopuoliseksi. Lenkille saatoin kuitenkin lähteä käytännössä milloin vain. Meidän ystävämme olivat aika tuohon maailman aikaan vastaavassa tilanteessa eli oli pieni lapsi tai useampiakin ja kyllähän se merkittävällä tavalla hillitsi iltamenoja. Meillä ei ole ikinä ollut oikein sellaista hillitöntä tarvetta lähteä viikonloppuna bailaamaan. Itse asiassa ei ole ollut bailaustarvetta juuri koskaan. Pienissä piireissä jonkun kotona on toki silloin tällöin vietetty aikuisten mallin kotibileitä.

1990-luvun alussa keskiviikko tuli toiseksi merkittäväksi illaksi sunnuntain laulutreenien lisäksi. Aloitin nimittäin silloin kreikan opinnot ja sitä keskiviikkoiltaa sitten alkoi odottaa oikein isolla O:lla.

Yksi merkittävä tekijä viikon parhaaksi päiväksi oli minulle oma työlukujärjestykseni. Koska olin luokanopettaja, opetin kaikkia oppiaineita ja joskus saattoi pitkä työpäivä sisältää enemmän tai vähemmän rankkoja oppitunteja ja ryhmiä. Vieraiden luokkien musatunnit saattoivat olla hyvinkin raskaita, jos ne olivat iltapäivän päätteeksi. Isojen liikuntaryhmien opettaminen oli myös omalla tavallaan rankkaa etenkin liikuntasalissa, missä äänet kävivät aika lailla kovasti korville. Niinpä esimerkiksi jos tiistai oli se viikon rankin koulupäivä, oli tietenkin keskiviikko se paras tai itse asiassa jo se tiistai-ilta, kun se rankin pätkä oli ohi.

Tällä hetkellä viikon parhaat päivät ovat torstai ja tiistai. Torstaisin on bänditreenit ja Kamarikuoro ja tiistaisin kreikan tunnit. Koska en ole töissä enää, alkavat muut päivät pahasti muistuttaa toisiaan, joskaan vielä en joudu miettimään, mikä viikonpäivä on menossa. Muistan sen katsomatta kalenterista tai netistä.