Pop-musiikin ja yleensäkin esittävän taiteen tekijöiden suosio perustuu ilmeisesti erikoisiin asioihin. Miksi joku huono laulaja tai laulutaidoton rap-taiteilija nousee arvoon arvaamattomaan ja samaan aikaan joku todella taitava ja osaava taiteilija jää suosiossa heikoille? En tietenkään tiedä kaikkia maailmalla suosittuja esiintyjiä saati sitten vähemmän taidokkaita, mutta silti ihan hyviä, mutta ainahan tuo huomio kiinnittyy niihin, jotka nousevat uutiskynnyksen yli kaiken kansan tietoon.

Tämän  hetken otsikontäyttäjä on Taylor Swift. Hänestä on kohistu kaiketi jo pitkään, mutta minä kiinnitin vanhojen korvieni huomion häneen vasta tuossa joulun tienoilla. Juuri tällä hetkellä istun koneeni ääressä tätä tarinaa sepustamassa ja samalla kuuntelen neiti Swiftin, vai lieneekö rouva, uusinta tuotosta. Ei mitään vikaa - tässä arvioni. Kouluarvosana ~ ehkä seiska. Ei mitään uutta taivaan alla. Tämä taiteellinen purskahdus on tylsää perusmusaa, jota voisi kuunnella autoillessa ja samalla rouvan kanssa keskustellen jostain tärkeästä tai jopa täysin yhdentekevästä. Jos musiikki on hyvää ja taidokasta, me yleensä hiljenemme ja kuuntelemme aktiivisesti. Swift kuiskailee taidokkaasti ja laulaa kuin ohimennen vailla mitään suurempaa intohimoa. Näitä on useampi kymmenen tusinassa.

Taylor Swift on jollain tavalla masinoitu tuote, joka myy yhdentekevällä huokailumusalla ja esiintyjän tarkalla markkinoinnilla. Nyt jo tunnin verran kuunneltuani Swiftiä - tätä uutta teosta ja vanhoja suosittuja biisejä, joita on Spotifyssa kuunneltu miljardittain, olen tullut siihen tulokseen, että antaa olla. Amerikkalaiset ovat taitavia myymään hyvinkin joutavia tuotteita, joihin tämä Taylor kuuluu. Iso kattilallinen papusoppaa, jota jatketaan koko ajan muuttamalla hieman mausteita ja tunkemalla lisää liuotettuja papuja kattilaan. Jos ja kun nyt otan vertailukohteiksi Adelen, Sheryl Growin, Cindy Lauperin ja ihan eri genrestä Susan Boylen ja tosi kaukaa menneisyydestä Dusty Springfieldin, Petula Clarkin, Diana Rossin tai taas ihan eri genrestä Emmylou Harrisin tai Joan Baezin  ja laitan vaikka kaikilta sen suosituimman Spotify-biisin ja vertaan näihin Swift-tekeleisiin, huomaan eron. Siinä verrataan kuun loistetta aurinkoon.

Swiftin tuotteistamiseen kuuluu se, että hän on ihan hyvä laulaja ja kaunis nainen ja että hän pukeutuu näyttäviin vaatteisiin, tekee lavalla ison spektaakkelin ja hänet on onnistuttu tunkemaan kovan amerikkalaisen mainoskoneiston läpi niin, että suosio on syntynyt - oli sitten ansioita tai ei. Nuo kaikki mainitsemani laulajat ovat ja olivat äärimmäisen taitavia ja se riitti. Persoonallisuus ja kyvyt ihan omaa luokkaansa, eivätkä he tarvinneet mitään kaupallista tuotteistamista. Hyvä myy kauppaamattakin.

 Yksi hyvä asia Swiftistä. Hän ei vingu nenäänsä, kuten vallankin meidän kotimaisessa artistikattauksesta yksi jos toinenkin tekee. Honotus on tauti, jonka voi hoitaa puheterapialla tai  foniatrisessa sairaalassa ja kun se on todettu ja hoidettu, voi lähteä esiintymislavoille. Epävireisten taiteilijoiden lisäksi meillä radio hiljenee myös nenäsuorittajien päästessä ääneen. Melkein tekisi mieli soittaa inhokkiradio-ohjelmaani ~ Kansanradioon....