Minulla on sellainen tapa, että seurailen päivänvalon pitenemistä joulusta maaliskuun lopuille saakka. Joulun alla on talvipäivän seisaus, jolloin maapallomme kallistuskulma suhteessa aurinkoon alkaa hiljalleen taas muuttua niin, että pohjoisella pallonpuoliskolla valon määrä kasvaa ja eteläisellä tietenkin päinvastoin. Niinpä siinä kohtaa on tapana sanoa,. että joulusta päivä alkaa pidentyä kukonaskeleen verran kerrallaan, mikä tavallaan on totta, mutta kyllä ne päivät ovat kaamoksenkin aikaan 24 h ~ valon määrä siinä lisääntyy. Siis ihan pelkkää saivartelua.

Meidän korkeudellamme päivän valo on lyhimmillään jonkin verran alla kuusi tuntia tai jos olemme tarkkoja, kyse on auringon nousun ja laskemisen välisestä ajasta. Valoisaa aikaa on hieman enemmän, koska meillä on kuitenkin hämärää molemmissa päissä. Tällä viikolla aurinko viihtyy täällä eteläisessä Suomessa lauantaina ensimmäisen kerran jo yli kymmenen tuntia vuorokaudessa. Valoisan ajan piteneminen näkyy etenkin iltapäivässä eli hyvinkin valoisaa on vielä puoli kuuden aikaan, kun jouluna pimeys laski jo ennen neljää. Tänä aamuna oli jo ihan valoisaa ennen puoli kahdeksaa ja kun aurinko nousi pilvettömälle taivaalle vähän ennen kahdeksaa, sain otetuksi ensimmäisen kerran tänä vuonna tällaisen kuvan. 

**********

Minä en kärsi erikoisemmin tästä marras-helmikuun pimeydestä. Mitään sellaista erityistä masennusta ei ole koskaan ollut, jos vaan ilmat ovat olleet edes vähän kohtuulliset. Kun asun tässä taajamassa, on täällä aina minun valvomisaikana katuvalot ja on ihan helppo tehdä erilaisia kävelylenkkejä tarvitsematta pelätä kompuroivansa pimeydessä.

Toisin oli teini-ikäisenä, kun ollessani 15-vuotias muutimme Kivijärven kirkonkylältä Peltokankaalle. Kivijärven keskustassa oli nimittäin katuvaloja vain parin kilometrin matkalla ja sielläkin niin, että kahden valotolpan välissä oli ihan pimeä katve. Sieltä Peltokankaan perukoilta minä sitten joka päivä pimeässä pyöräilin kouluun ja pimeimpään aikaan koulun päättyessäkin piti hortoilla pimeässä, koska aurinko nousee sillä korkeudella vähän ennen kymmentä ja laskee kolmen maissa. Muistan etenkin ensimmäisen syksyn, kun uudenkuun aikaan sateisena ja oikein paksupilvisenä päivänä tulin kirkonkylältä kotiin valottomalla pyörällä (siis valo oli rikki) ja jostain syystä tien varressa olleet talot olivat pimeinä, enkä sitten huomannut kääntyä kotiristeykseen, vaan ajoin ohi. Peltokankaan suoralla oli kyllä taloja, joiden avulla pystyi normaalisti suunnistamaan, mutta tuollainen kauhuelokuvaefektikin oli aina mahdollista. Tältä se kuta kuinkin näytti.

**********

Vaikka en siis kärsi pimeydestä, pidän silti paljon enemmän valoisasta maailmasta ja siksi kevät saa tulla päivä päivältä lisääntyvän kirkkauden kera ja sitten hiljalleen myös lumien ja jäiden kadotessa ja kevään alkaessa hiiviskellä uuden kasvun kautta.