Yksi hyvä kesän merkki on yleisurheilukauden alkaminen. Jääkiekon ja jossain määrin hiihtourheilun lisäksi pidän yleisurheilusta, vaikka siinä suomalaisten arvokisamenestys on 2000-luvulla jäänyt vaatimattomaksi. Rakkauteni lajiin tai paremminkin lajeihin on kaukaa viime vuosituhannelta, jolloin Suomi oli yksi Euroopan ja jopa koko maailman silmissä yleisurheilun suurmaa. Maatamme urheilun maailmankartalle olivat nostamassa pääosin juoksijat ja keihäänheittäjät, mutta menestystä riitti myös muissakin lajeissa. Johtuiko menestys hyvästä valmennuksesta, harrastajamääristä, sopivista "tehotipoista" vai muun maailman huonoudesta on toki oma lukunsa, mutta silloin kultaisella 1970-luvulla yleisurheilun globaalissa kirjossa oli vahva sinivalkoinen väri.

En nyt tässä suuremmin ala muistelemaan kaihoisasti menneitä, mutta kylläpä Lasse Virénin olympiakisasaavutukset olivat nykypäivän katsannossakin ihan omaa luokkaansa. Hänen ennätyksensä juoksumatkoilla 1500 metristä aina 10000 metrin aikaan olisivat vieläkin Suomessa tosi kovaa valuuttaa ja itse asiassa vitosella ja etenkin kympillä hän jättäisi nykyisiä suomalaisia kärkijuoksijoita pari kierrosta. Itse asiassa tänä päivänä suomalaisjuoksijat joutuisivat koville sata vuotta sitten maailman parhaaksi juoksijaksi kohonneen Paavo Nurmen kanssa.

Eilen Turussa urheiltiin nimenomaan tuon 1920-30-lukujen huippumenijän nimen saaneessa kovassa kansainvälisessä kilpailussa. On ikävää, että enää ei juosta pitkiä matkoja, mutta kyllä siellä muuten mentiin kovaa. Miesten sadan metrin juoksussa amerikkalainen voittaja juoksi alle kymmenen sekunnin, mitä on Suomessa aika harvoin nähty ja ei koskaan suomalaisen juoksemana. Samuli Samuelsson on toki juossut tänä kesänä 10,16, mikä on myös Suomen ennätys, mutta eilen Samuelsson ei oikein päässyt vauhtiin.

Kansainvälisesti ajatellen kovimman suomalaistuloksen teki viime kesänä Euroopan mestaruuteen yltänyt seiväshyppääjä Wilma Murto, joka ylitti 475 jääden vain kymmenen senttiä ennätyksestään. Keihäänheittäjä Oliver Helander sai viimeinkin vuosikausien kovan yrityksen jälkeen onnistuneen sarjan heittäen lopulta tosi kovan luokan  tuloksen, yli 87 metriä. Sillä tuloksella ei tosin voitettu, koska tsekkiläisheittäjä  Jakub Vadlejch huitaisi keppinsä lähes 90 metriin. Ihan kansainvälistä kärkeä hipoo myös moukarinheittäjä Silja Kosonen hyvällä, yli 70 metrin heittotasollaan.

Eivät nämä mainitsemani urheilijat tietenkään olleet ainoita hyvään suoritukseen päässeitä suomalaistekijöitä. Joonas Rinne juoksi 800 metrillä lupaavasti hieman alle 1.46 ja Eveliina Määttänen alitti ensimmäisen kerran urallaan kahden minuutin rajan samalla matkalla. Viivi Lehikoisen kova kunto tuntuu jatkuvan ja aidattu ratakierros sujahti jälleen alle 55 sekunnin. Hyviä suorittajia toki oli muitakin, mutta en nyt ala mitään luetteloa tähän järjestelemään. Mainitsen näitä sitä mukaa kesän aikana, kun on mainittavaa.

Aina ei mene hyvin, koska kyseessä on fyysinen suoritus. Jo aiemmin tänä tai esim. viime vuonna ihan oikeasti huippu-urheilijaksi todettu kilpailija voi epäonnistua ja suoriutua huomattavasti odotusarvoa huonommin monestakin eri syystä. Kovasta harjoittelusta ja suoritteesta saattaa tulla senkaltaisia vaivoja, että paras mahdollinen suoritus ei onnistu. Ajoittainen kilpailuväsymys tai muuten vaan huono päivä, vievät urheilutasoa alaspäin, eikä siitä kannata olla huolissaan. Jos tulostaso ei kehity kovasta harjoittelusta huolimatta, on urheilijan tietenkin tehtävä johtopäätökset ja uudet suunnitelmat valmentajansa kanssa. Yleisurheilu on yksilötouhua ja siinä nähdään pienetkin epäonnistumiset tosi helposti päinvastoin kuin joukkueurheilussa, missä satunnaiset epäonnen hetket eivät välttämättä kaada koko joukkuetta.

Suomalaisen yleisurheilutason erinomaisena mittarina on vertailu tuohon länsinaapuriin. Ruotsalaisilla on muutama hillittömän kova kansainvälinen superstara ja etenkin suomalaisten entisessä paraatiosiossa eli pitkänmatkanjuoksuissa selvästi kovempi taso ja niinpä perinteisessä syksyn yleisurheilumaaottelussa on tullut jo monen vuoden ajan aika lailla rapsakasti turpaan. Näin käynee tänäkin vuonna, mutta alakuloon ja toivottomuuteen vaipuminen ei kannata, vaan yhä edelleen on hyvä jatkaa tätä legendaarista Finnkampenia, koska monet hieman tuon kansainvälisen huipun takana olevat urheilijat pääsevät vähintään kerran elämässään kokemaan suurta urheilujuhlaa suuren yleisön edessä ja kenties saamaan uutta pontta jatkaa kovaa harjoittelua. Valitettavasti penkkiurheilijat ovat jossain määrin alkaneet laiminlyödä tuota maaottelua ja jo monen vuoden ajan molemmissa maissa on nähty katsomossa tyhjiä paikkoja. Onneksi kansainvälisten supertähtien vetovoima on houkutellut uusiakin yleisurheilun ystäviä seuraamaan tuota ilmeisesti maailman ainoaa kahden kansallisuuden välistä yleisurheilumaaottelua. Olen itse ollut seuraamassa maaotttelua muutaman kerran eläessäni ja täytyypä todeta, että se on aika huima kokemus. Sitä on vaikea kuvailla sanoin, mutta hyvin ainutlaatuinen se fiilis on.