Kjell Westö on kotimaisista nykykirjailijoista se, jonka tarinoita luen mieluiten. Vaikka pidän dekkareista ja esimerkiksi Christer Rönnbacka ja jokunen vuosi sitten menehtynyt Jarkko Sipilä ovat mainioita sanan sapelin käyttäjiä, niin on silti ihan eri juttu kirjoittaa kiehtovaa draamaa kuin kiehtovaa jännitystä. Westö on taitava ja tietenkin täytyy nostaa hattua kääntäjille, koska Kjellhän kirjoittaa ruotsiksi. Olen yrittänyt lukea jotain hänen teostaan på svenska, mutta se on todella vaikeaa, mikä taas puolestaan kertoo hänen taidostaan pukea asioita sanoiksi. Olen lukenut yhden Emelie Scheppin jännärin ruotsiksi, eikä se sitten ollut mitenkään vaikeaa. Tarina avautui kaikkine yksityiskohtineenkin suhteellisen hyvin ja luettuani myöhemmin saman opuksen suomeksi, totesin ilolla, että en ollut ymmärtänyt väärin ja kaikki oleellinen oli kyllä avautunut.

Olen ihan kohta uusimman Westön, "Molly & Henry"-teoksen, joka sijoittuu ensin talvisodan aikaan ja sitten ymmärtääkseni aikaan ennen jatkosotaa ja sen alkuvaiheisiin. En siis ole aivan loppuun päässyt, mutta jatkosotahan alkoi kesäkuussa 1941 ja olen juuri siinä toukokuun  hetkissä. Luen BookBeatista ja siinä ei ole sivunumeroita, vaan eteneminen on ilmaistu prosentteina. Tällä hetkellä olen 87 %:n kohdalla.

Tarina ei ole kevyttä lukemistoa, mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska sota ja välirauhan aikainen jatkuva uusiutumisen pelko sekä kaikkien välttämättömyystarvikkeiden ja jopa ruoan puute olivat. Westö kuvailee vankkaan tapaansa ihmisten välisiä suhteita ja niiden edestakaisia heilahteluja suuntaan jos toiseen. Olen ennenkin sanonut, että kirja toimii minulla hyvin, jos pystyn koko ajan kuvittelemaan sen elokuvana. Tämä tarina kulkee hyvin näin eivätkä ajoittaiset takaumat sotke aikajanaa.

(Olin jokunen tunti sitten 87 %:n kohdalla, sitten pidin tauon ja luin kirjan loppuun eli tästä eteenpäin tunnen koko kertomuksen)

Westö kirjoittaa painavia virkkeitä. 100 sivua hänen kirjoitustaan vastaa monen dekkaristin kolmeasataa sivua, koska Westön tekstissä on aina paljon asiaa. Tarinan kokonaisuus kärsii, jos välistä jää lyhyitäkin pätkiä. Luin aikoinaan Pottereita englanniksi ja vaikka pahimmillaan saattoi sivu ja parikin jäädä ymmärryksen tasolla vajaaksi, ei se haitannut. Finlandia-palkitun kirjailijan tekstistä ei voi jättää mitään pois. Westöhän sai kaunokirjallisuuden Finlandian vuonna 2006 teoksestaan "Missä kuljimme kerran", mikä on todella erinomainen teos.

Westö on jääkiekon ja ystävä ja aika luontevasti suomenruotsalaisena kannattaa HIFK:ta. Olen nähnytkin hänet Nordiksella joskus. Lisäksi hän on hyvinkin musikaalinen ja soittaa käsittääkseni parissakin cover-bändissä kitaraa. No, siihen jääkiekkoon. Tässä uudessa kirjassa on yksi kohtaus, missä välirauhan aikaan toinen päähenkilöistä, Henry, ryyppäilee reippaasti muutaman toverinsa kanssa. Puheet toki shottien kera luontevasti ajautuvat maailmansodan melskeisiin, mutta sitten yksi heistä alkaa puhua uudesta, omituisesta pelistä, jolla ei ole tulevaisuutta. Liekö kukaan oikeasti ennustanut pelistä, tekojäistä ja halleista näinkin osuvasti ja saanut samalla naurut osakseen? Sitä en tiedä ja helppohan Westön on ollut sorvata teksti tähän muotoon, koska tietää, mitä on tapahtunut jääkiekon suhteen. Kas tässä ote Kjell Westön uuden kirjan "Molly & Henry" eräästä sivusta.

Kaikkiaan voin jälleen kerran suositella Westön kirjaa. Vaikka toki mielikuvitus on muovannut henkilöitä ja tapahtumia, on kirjailija vanhaan tapaan selvittänyt historiallisia faktoja niin, että laajasti ottaen tämä teos on hyvinkin faktinen. Sujuva, vahva ja selkeä kerronta pitävät lukijaa hyvin otteessaan ja vaikka kyseessä on kertomus sota-ajasta puutteen ja pelon keskellä, ei tästä silti mitään toivottomuuden tilaa synny.